Uncontrollable desires.

Katsoin eilen pitkästä aikaa sääriäni. Säiden muuttuessa tulee paljon harvemmin hetkiä, jolloin sääreni ovat kosketuksissa ulkomaailmaan ja visuaalisesti havaittavissa aivan paljaina. Ehkä myös näköni ja notkeuteni ovat heikentyneet, enkä ole enää niin usein optimaalisella havainnoimisetäisyydellä sääristäni.

Olen kovaa vauhtia kasvattamassa talviturkin. Mikäpäs siinä, jos asian ottaa ihan käytännöllisenä erityksellisenä evoluutiona.

Pitää vain varoa, etten vallan päästä itseäni huoltamatta ja talveen varautuessani eristä itseäni myös keräämällä vyötärölleni talvivarastollisen ihraa. Sokerinsyömiseni on nimittäin hetkellisesti taas ryöpsähtänyt hallitsemattomaksi. Syytän asiasta kiirettä, ja hetkellisesti työn kautta obsorboimaani ahdistusta, jonka vapaa-ajalla tuntemisen jo hienosti ja harjoittelun kautta koen epäoikeudenmukaiseksi. Ongelmallista tässä on se, että yritän sitten hyvittää kaikki maailman tielleni nakkelemat potentiaaliset vääryydet tarjoamalla itselleni suklaata. Eli koska maailma teki väärin, niin teepä sinä samalla tavalla, ja syö suklaata (ja karkkia, ja keksejä, ja pullaa, ja kaikkea mihin voi lisätä voita), koska sekin on väärin, ja voit siis näin sanoa ähäkutti, siitäs sait maailma.

Kyllä maailmaa varmaan nyt harmittaa, mutta omahan oli vikansa, mitäs tuli mulle ryppyilemään.

Oikeastaan kyse on monesta asiasta. Sattumista, joiden takia soin yhdellä viikolla ravintola-aterian viisi tai kuusi kertaa. Sekosin laskuissa. Hyvää oli, monine jälkiruokineen. Ja sitten, kun olin tyytyväisenä venyttänyt mahani jälleen edustuskuntoon, alkoi sellainen hulina, ettei normaaleista ruoka-ajoista tai järkevistä välipaloista ole oikein voinut pitää lukua. Olen ollut aito metsästäjä-keräilijä, syönyt kaiken mitä kiinni saan. Kollegan hääkarkitkin, vaikken edes pidä nallekarkeista. Keksejä, limsaa, ihan mitä vain missä on energiaa.

Ja vaikkei tätä silirimpsis-hei-näitä-polkuja-tallaan –kiirettä ei olisi taivaalta syliini tipahtanutkaan, tämä syksyn aloitus olisi joka tapauksessa ollut ruokarytmini etsikkoaikaa. Tyttärien koulupäivien jälkeen normaalisti söisimme kunnollisen aterian, jolla tarjotaan erivärisiä asioita samanvärisistä lautasista klo 17-19 välisenä aikana. Eli ma-pe. Nyt, kun soppaan lisätään harratukset, ja äidin rakas harrastus, tämä alati venyvä työ, pystymme tuohon samaan vain tiistaisin (vähän myöhässä), torstaisin (vähän enemmän myöhässä), ja perjantaisin, jos jaksamme, mutta yleensä perjantaina syömme myös herkkuja niin paljon ettei sitä oikein voi laskea. Viikonloppuisin syömme vielä kuten ennenkin, vaihtelevasti, yleensä tosi hyvin, ja ehkä vähän liikaa, ja liian usein.

Minulta siis on kadonnut viikon neljästä normaalista arkiruokapäivästä vähintään kaksi. Huolehdin kyllä, että tytöt syövät jotain kunnollista (osaavat vallan hyvin laittaa sitä tarvittaessa, ja arvostavat kovasti jauhelihaa ja makaroonia), mutta itse olen sitten ihan hunningolla. Jee, ei TARVITSE laittaa ruokaa tänään, mikä autuus, juhlistanpa tätä syömällä paketillisen Doris –leivoskeksejä!

Nyt pitäisi ryhdistäytyä, tehdä vaikka lista asioista, mitä voi syödä silloin kun ei osallistu perheruokailuun, ja pitäytyä siinä. Tehdä järkevät eväät töihin, eikä vain elää hetkessä ja miettiä sitten mitä herkullista loihtisi työpaikan jääkaapista löytyvistä oliiveista, kaurahiutaleista ja maapähkinävoista.

Vaaka ei ole vielä ihan kamalasti valittanut. Kilon verran vasta, ja kilohan heilahtaa sinne tänne tämän kokoluokan naisella koska tahansa. Tunnen silti muutoksia aineenvaihdunnassani. Se hyvänolon tunne, jonka saavutin kun vähensin sokeria, on poissa. Vatsanahkani päälle on tullut taas hitusen höllyvämpi kerros, mikä on selvä varoitusmerkki. Jos en nyt julista avointa sotaa, kainaloni pullistuvat jälleen entisiin mittoihinsa. Erityisesti harmittelen omassa lihomisessani sitä, kun kainalot ja yläselkä alkavat pullistella rintaliivien päälle ikävästi. Se kirpaisee eniten, pukeutumiswise.

Excelini kukoistaa. Se pukeutumisjuttu, johon olen täysin koukuttunut. Vaihdoin talvivaatteet kesävaatteiden tilalle, tein vähän analyysia, ja ostin tosiaan ne skinny-farkut, kaksi paitaa, ja yhdet saapikkaat. Nyt on sellainen olo, että eihän tässä toistaiseksi muuta tarvitsekaan, kun näilläkin tuo käyttötasoprosentti hetkellisesti pompsahti. Homma kehittyy koko ajan, ja juuri nyt olen tyytyväinen koseptiin. Tarkkailen lukemaa jonka laskukaava on tämä:

Kaikkien vaatteiden aluperäinen ostohinta/kaikkien vaatteiden käyttökerrat = X (412,29 € tänään)

X/ kaikkien vaatteiden alkuperäinen ostohinta (4 536,12 € tänään)
-> 9,16%

Kaikkien vaatteideni OVH-hinta olisi ollut 5 708,62 €. Olen siis varsinainen tarjoushaukka, keskimääräisen alennusprosentin ollessa huima 21.

Pyrin pitämään käyttötasoprosentin 9-10 välissä. Luku on hyvin stabiili. Kun alitan yhdeksän, laitan jotain liiaksi kulunutta menemään. Yleensä kaapista löytyy jotain tilalle. Laitan myös tietenkin ajantasaisesti menemään vaatteet, jotka käytän loppuun.

Pidän siis kaapissa, helposti käytettävissä tasan 100 vaatetta ja kenkäparia. Lisäksi tulevat sukat, sukkahousut ja käsineet. Tuohon 100 vaatteen lukuun mahtuu minulla vallan hyvin myös uimapuvut, urheiluvaatteet, muotoilevat alusvaatteet ja juhlavaatteet.

Nyt en siis ole käyttänyt kuitenkaan laskennassa vain sataa vaatetta, vaan koska olen jo päässyt projektissani hyvin pitkälle, ja vaatteiden kokonaismäärä on hyvin kohtuullinen, käytän koko varaston arvoa. Siis talvisin lasken myös kesäväätteiden arvon mukaan, ja vice versa. Vähentää kovasti hinkuani ostaa varmuuden vuoksi vielä toiset neljäkymmentä mustaa trikoopaitaa, joita voisi ehkä joskus jonkin kanssa käyttää, kun mustia trikoopaitoja nyt vain niin kovin harvoin sattuu löytämään vaatekaupoista.

Ja ihan vain varmuuden vuoksi on kerrottava, että tämä hullu harrastukseni ei näy minusta ulospäin. Paneehan se tietystiä välillä vähän miettimään omaa elämäänsä, jos aamulla kun herään, ensimmäinen ajatukseni on, että pitää merkitä exceliin että käytin tätä Nanson elefanttikuviollista yöpukua tänään 122:n kerran. Mutta on sitä ihmisillä paljon hankalampiakin addiktioita.

Hyviä puolia tässä on se, että vaatekaappikauhun monsteri Aurora Vestiböle on suurelta osin kadonnut elämästäni. En kaipaa sitä muijaa. Ilman hänen hökälehtimistään löydän vaatekomerostani aina jotain päällepantavaa helposti, ja erityisesti, koska relevantteja vaihtoehtoja on yleensä. N. neljä. Ja teen aiempaan verraten erityisen vähän virheostoksia, ja maailma pelastuu.