tiistai 3. kesäkuuta 2014

Muistatko viel puistikkotien.

Pyörähdin sukuloimassa pitkin suomennientä neitieni kanssa, koska siskonpoika osoittautui ylen oppineeksi. Oli jännittävää mennä juhlataloon jossa tuttujen ja turvallisten ihmisten lisäksi oli myös sellaisia lähes pelottavia sukulaisia joita en ole nähnyt vuosikymmeniin kuin muutaman kerran. Lapsuudessa paljon useammin, ja ne olivat silloinkin pelottavia, kun ne olivat paljon isompia kuin minä. Kaunomieli sanoi jälkeenpäin, että hän oli itse asiassa luullut Seppo-serkkua imaginääriseksi hahmoksi, sellaiseksi yleiskäsitteeksi kaikille senlaatuisille poikaviikareille. Nyt Seppo on moninkertainen isoisä. Se jos mikä on pelottava ajatus.

Kaikki ovat vanhentuneet, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että enimmäkseen vain ulkoa. Muutumme pikkuhiljaa saman näköisiksi. Rivistö samoja poskia, neniä, ja silmiä, vähän eri versioina, tuli ihan lystikäs olo. Olen viimeiset 20 vuotta ollut paljon enemmän mukana tyttärieni laajan isän puolen suvun riennoissa kuin omani, joten tämä oli hilpeä poikkeus. Minä olen yksi näistä, en se ainoa junantuoma lantalainen.

To be done: Opettele olemaan yksi suvun Tädeistä. Minulla on vielä vähän opeteltavaa, että tunnen olevani oikeassa ajassa ja paikassa eri tilanteissa.

Minulta kysyttiin, mitä kuuluu, enkä ikinä muista, että “hyvää kiitos” on ihan kelpo vastaus. En oikein tiennyt, mitä kertoa, mikä on sellainen skooppi, jonka vastaanottaja heti hahmottaisi. Että elämä muuttuu juuri nyt aika paljon, ja odotan innolla, vaikken tiedä mitä. Että juuri nyt on tärkeää, että olen täällä.

Isäni ja äitini olivat molemmat paikalla, yhtä aikaisesti. He erosivat vaivihkaa ja hallitusti heti minun ylioppilasjuhlieni jälkeen. Ensi puunattiin talo paraatikuntoon, pestiin mm. perunakellarin ikkunat, kestittiin kymmenittäin vieraita kahden päivän aikana iloisesti hymyillen, ja pari viikkoa sen jälkeen äiti pakkasi Volgswagen Jettan piripintaan ja muutti monen sadan kilometrin päähän. Ratkaisu oli varmasti suorastaan nerokas ja tarpeellinen.

Joskus ihan pienen hetken aikaa kadehdin ihmisiä, jotka ovat, tai joiden vanhemmat ovat stabiileja. Joilla on aina samat sohvatyynyt samassa plyyshisohvassa, samanmerkkinen auto ja jotka leipovat hiekkakakkua ja aina saman makuista unelmatorttua. Minun vanhempani innostuvat aina uusista asioista ja höyrähtelevät hallitsemattoman oloisesti eri suuntiin. Nyt he nahistuvat kuin omenat kumpikin samalla tapaa tahoillaan, ja ovat paljon nuorempia ja eläväisempiä kuin useimmat.

Nyt siskoni oli helpottunut kun äiti ja isä kättelivät toisiaan ystävällisesti ja tunnelma oli rennon leppoisa, ei minkäänlaista vaivautuneisuutta havaittavissa. Myöhemmin tosin selvisi mahdollisesti miksi. Äiti tunnisti isän vasta pitkän ajan päästä, katsottuaan sattumalta hänen käsiään, mutta sai salattua häkellyksensä loistavasti. Kukaan ei huomannut mitään. Siihen asti hän oli ihmetellyt kuka on tuo mies joka tuntee ja muistaa kaikki samat vanhat jutut ja ihmiset kuin hänkin. On myös täysin mahdollista, jopa luultavaa, ettei isäni tuntenut äitiäni.

Nyt olen hitusen entistä motivoituneempi vaihtamaan sähköpostia ja soittelemaan tyttöjen isän kanssa, muulloinkin kuin silloin kun tekisi mieli pöyristyä jostain ja vetää herne tiukasti nenään ihan vain saadakseni väriä elämään.

Tiedättekö muuten millainen on hyvinvarusteltu keittiö? Sellainen, jossa on sopivassa suhteessa pororouhetäytteisiä tuulihattuja sekä karviaishillolla täytettyjä herrasväen pikkuleipiä.

Ajoin eilen takaisin puolen Suomen halki tyttöjeni kanssa. Pysähdyimme neljä tai viisi kertaa. Mm. ostamaan muovipussi oksentamistarkoitusta varten ja pällistelemään Vanhan Vaasan raunioita, koska olen ajanut niiden ohi jo ainakin giljoona kertaa, mutta aina on muka ollut liian kiire. Mihin, kysynpä vain. Nyt kävimme katsomassa nuo rauniot, ja matka jatkui 20 minuutin kuluttua. En tosin ollut päästä pois Vaasan Citymarketista, koska navigaattorini, tietyöt, ja ne ilmeisen muukalaisvihamieliset suomenruotsalaiset eivät olleet yhteistyökykyisiä. Samanaikaisesti kun sukkuloin idyllisessä vaasalaislähiössä joka koostui lähinnä lukemattomista umpikujista, puhelimeen soitti lääkäri, joka halusi kerrata kanssani Kansaneläkelaitoksen erilaisia tukimuotoja ja niiden riippuvuussuhteita toisiinsa. Ja toki samanaikaisesti Diivalla alkoi migreenikohtaus aurojen näkemisen muodossa. “Anteeksi, soitinko huonoon aikaan” , tämä soittaja kysyi, mutta ilmeisesti tuo oli ihan vain sellainen fraasi, joita jotkut osaavat käyttää hienosti.

Nakkasin lopulta puhelimen takapenkille, jossa Kaunomieli kaivoi takataskustaan aina käyttövalmiin sisäisen nelikymppisensä, ja jatkoi puhelun loppuun selkeästi artikuloiden.

Päätin myös hyvin yhtäkkisesti ajaa Ylivieskan kautta, koska se on joidenkin väittämien mukaan lyhyempi reitti, ja koska olen suorastaan huumaantunut mahdollisuudesta toteuttaa impulsiivisia päähänpistoja, mutta kohta, missä päätin sen tehdä, ei välttämättä ollut se lyhyen janan toinen pää, koska päädyin mm. Kannukseen, missä en ollut koskaan ennen käynyt, paitsi junassa.



Tällä välin toisaalla painoni kupeksii ympäriinsä maallisen majani etupihalla kuin muistisairas vanhus, mutustelee kaikenlaista, ja palaa aina samoille jäljilleen. Vaikka en ole jaksanut tai viitsinyt sitä erityisemmin paimentaa, se on kuitenkin pysytellyt sovitusti ulkona, eikä ole tullut raapimaan ulko-ovea päästäkseen takaisin lähtöpisteeseensä peräkammarin lämpöön. Mietin, että kun se seuraavan kerran on rundillaan ajotien kohdalla, haen pumppuhaulikon ja ammun ilmaan pari varoituslaukausta. Jos se vaikka kipittäisi pakoon edes koivukujan päähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti