sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

It's a sin.

Kiitos haastuneille. Tuossa haasteessa oli osittain ihan mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka saivat nykäistyksi liikkeelle syviä pohdintoja jotka ovat muhineet ja odottaneet hyvää hetkeä lähteä vyörymään aaltona kohti vesilasin toista laitaa.

Tänään pyörin Diivan kanssa kaupungilla kahden. Kävimme kahvilla (ihanaa, edes toinen tytär juo kanssani kahvia!), ja sovitimme kaupungin jokaisen olkaimettoman polvipituisen mekon. Ja pari kotelomekkoakin. Etsimme myös täydellisiä Ensimmäisiä Juhlakorkkareita. Kuten arvata saattaa, mekko tai kengät eivät löytyneet. Niiden etsiminen on aivan liian hauskaa, että leikin viitsisi lopettaa ekaan erään. Neljän tunnin kaupoissa pyörimisen jälkeen tuli tuttu syyllisyysahdistus, että pitäisikö jo kotiin joutua täältä turhuuksien markkinoilta. Yritin tolkuttaa itselleni, että ei tarvitse. Kukaan ei odota, ja saan käyttää päiväni ihan niin kuin itse haluan. Vaikka hoen sitä itselleni ja harjoittelen asiaa sekä teoriassa että käytännössä, pystyn sisäistämään sen vain ajoittain.

Kyseessä ei ole mikään parisuhdetrauma – minua ei ole koskaan parisuhdeolosuhteesen vedoten kehotettu pysyttelemään pääsääntöisesti hellan läheisyydessä, käyttämään burkhaa tai vaikenemaan seurakunnassa. Olen ihan omakätisesti ja innolla kahlehtinut itseäni keittiön patteriin, etsien siitä tukea sisäsyntyiselle oletukselleni, että olen kumminkin koko ajan väärässä ajassa ja paikassa.

Aivan totta, häiriintyneen pyykin jälkikäsittely –syndrooman lisäksi minulla on myös hyvin paha aikasyndrooma. Nyt se alkaa olla päällisin puolin hallinnassa, harjoittelen hitailua ja laiskottelua ahkerasti ja innolla, mutta sisäisesti olen usein hyvin levoton, ja tämä levottomuus purkautuu tyhmien pet connect mah jongg-tyyppisten pelien hakkaamisena, viiden asian tekemisenä yhtäaikaisesti, asioiden kesken jättämisinä, päällekkäisten suunnitelmien kehittelemisenä, turhautumisena, ärtyneisyytenä ja ulkoisten syyllisten etsimisenä.

Vaikka järkeni sanoo muuta, riippumatta siitä mitä teen, kuinka hyödyllistä, tärkeää ja ainutkertaista tehtävää suoritan, tunnen koko ajan, että minun pitäisi tehdä jo jotain muuta, vielä tarpeellisempaa. Eli siis käytännössä myös tehdä tekemäni asia nopeammin, jotta voin kohta tehdä jotain muuta, koska oikeastihan minun pitäisi tehdä jo seuraavaa asiaa, tai tehdä enemmän samassa ajassa. Koen, ettei minulla on oikeutta olla missään hetkessä. Minulla ei ole oikeutta aikaani.

Enhän minä tietenkään edes ole luonteeltani mitenkään älyttömän ahkera ihminen. En ollenkaan niin aikaansaava kuin monet muut, ja itsetyytyväisyys olisi sitä paitsi iso syntikin. Eli lähtökohtaisestikin jo tiedän, että ei tästä mitään tullut, en ollut riittävän hyvä, ahkera, tehokas, en käyttänyt aikaani hyödyllisesti, en saanut oikeutusta olemassaololleni, enkä näillä pelimerkeillä tule ikinä saamaankaan.

Jos näillä eväillä mennään, en ikinä istu yksinäni pöydän ääressä, kiireettä, pelkästään omien ajatusteni seurassa ja mitään muuta tekemättä juomassa kahvikuppia kaikessa rauhassa ja tunne samanaikaisesti mielenrauhaa.

Tämä on perusongelmani, tämän kanssa elän jokaisessa hetkessä.

Viikko sitten hinkkasin pois muuttavan eksän uuden asunnon keittiön kaappeja. Tein pääsiäispyhien aikaan aika paljon töitä saadakseni loppuun kuukausia sitten aloittamani erosavotan (mikä ei ole ihan puitu vieläkään), koska jos minä en sitä rekeä olisi kiskonut ylämäkeen, se olisi jäänyt mäen alle vieläkin. Siinä hinkatessani tunsin ensin hetken iloa siitä, että vihdoinkin olen tässä, hinkkaamassa eksän uutta keittiötä. Ja sitten heti perään muistin, että oikeastihan minun olisi pitänyt olla käymässä äitini luona, joka on sairastanut. Vaikka tiesin, että kun laskin yhtälöön mukaan Kaunomielen ylirasituksen ja Diivan flunssan, tulos ei ollut matkustamiselle suosiollinen. Mutta väärin meni taas tämäkin valinta. Pitäisi elää niin, ettei tule tuollaisia jakojäännöksiä tulokseksi. Yhtä aikaisesti tunsin pahaa mieltä siitä, etten mennyt katsomaan isääni toisaalle. Kun isä soitti ja pyysi käymään. Ja käyn liian harvoin.

Ja tämä ei ole mitään avioerolapsiskeidaa, asiassa ei ole muuta ongelmaa kuin se, että minä niin herkästi tartun lähistöllä lepattaviin syynriekaleisiin, joilla voisin edes hatarasti hetkeksi selittää itselleni sitä ikuista tunnetta, että olen väärässä paikassa, väärään aikaan.

Minulla meni 39 vuotta tajuta mistä ja miten kenkä puristaa. Nyt pitäisi vielä saada nauhat auki.

Positiivisena asiana todettakoon, että tämän asian käsitteleminen on paljon helpompaa, kun päivissäni ne tunnit, jotka jäävät yli työnteosta ja muusta hyödyllisestä tai hyödyttömästä ovat selkeästi ihan omaa omaisuuttani. Ja tilanne on kuitenkin jo paljon parempi kuin aiemmin. Hetkittäin tunnen ihan vain vapautta ja käännän aamuisin tyynyn ympäri ja nautin siitä miltä viileä tyynynpäällinen tuntuu poskea vasten.

Nyt on vähän bulimistinen olo, kun menin oksentamaan tuon möykyn sisuksistani tähän pöydälle.

Toinen juttu, mikä nousi pintaan noiden haastekysymysten myötä, on musiikki. Minun pitää vihdoinkin ryhtyä omavaraiseksi musiikinkuunteluni suhteen. Haluan elämääni enemmän musiikkia, ja juuri nyt minulla ei ole edes minkäänlaista laitteistoa henkilökohtaiseen musiikinkuunteluun. En innostu elektroniikasta yhtään, tunnen suurta vastarintaisuutta kun pitäisi opetella uusien laitteiden käyttöä. En edes oikeasti tiedä, mitä systeemejä nykyisin on tarjolla, voisin toivoa asioiden kehittyneen vuodesta 1987, kun ostin kesätyörahoillani kannettavan c-kasettisoittimen.

Kakarana kävin keikoilla paljon. Kiersin kaikki nuorisolautakunnan järjestämät limudiskot, puisto- ja ilmaiskonsertit, kaikki mahdollisuudet nähdä mitä tahansa bändiä. En ollut ronkeli, enkä varmasti ajatellut musiikkia yhtä paljon kuin mahdollisuutta harrastaa nuorisollisuutta muiden kaltaisteni seurassa. Ensimmäinen bändi, joka kolahti, telkkarin välityksellä, oli Big Country. Vähän aikaa sitten aloin kuunnella sitä uudelleen, ja olin helpottunut, Stuart ei ollut menettänyt tenhoaan. Henkensä kyllä.

Kun olin yläasteella, veljeni hankki steroet. Värväsin hänet heti DJ:ksi luokkaretkirahastoa kartuttavaan limudiskoon, ja siitä se ajatus sitten lähti. Veli teki monta vuotta DJ:n hommia. Se oli vinyylien aikaa, niitä pyöritettiin tietyllä systeemillä taaksepäin, pääsettiin irti ja miksattiin saumattomasti yhteen taidolla. Kuuntelin kaikkea mitä velikin, ja miksasin itselleni c-kasetteja hänen laitteillaan. Äänitin myös biisejä suoraan nuorten sävellahjasta pienellä kasettinauhurilla. Niitä on vieläkin iso korillinen kodinhoitohuoneessa. Ajattelin kuunnella ne kaikki läpi kunhan ehdin. Aikakapseli, jee!

Ensimmäinen poikaystävä kuunteli Mötley Crüeta, ja muuta sukkahousuheviä. Minä siis myös. Poikakaverini soitti kitaraa tosi hyvin, ja olisin päässyt kokeilemaan laulamista hänen bändinsä kanssa, mutta en kehdannut. Olisin päässyt myös yhteen toiseen, vähän oikeampaan bändiin laulamaan taustoja ja soittamaan koskettimia, mutta se ei tuntunut ihan omalta jutulta, sekään bändi. Nyt en ihan tavoita epäröintiäni noissa tilanteissa.

Kävin aikuisiällä rikkomassa tämän tabuni kavereideni bändin harkoissa. Asiassa on jotain kamalan kiehtovaa, mutta olen kamalan rajoittunut sen suhteen mitä itse haluaisin laulaa, joten tuokaan ei tuntunut nyt omalta jutulta. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, tilanne oli sosiaalisesti vähän haastava. Enkä ole niin hyvä laulaja kuin haluaisin, luulen, että virtuositeettini on enemmän kuuntelemisen puolella. On mukava nähdä, miten tutut ihmiset tosissaan tekevät musiikkia, näyttävät itsestään eri puolia. Pikkuhiljaa saavat itseluottamusta ja pintaan kasvaa karismaa kuin naavaa.

Tyttöjen isä laulaa koko ajan, vähän sinnepäin, eikä muista minkään biisin sanoja kokonaan. Liikuttuu melankolisista renkutuksista ja innostuu Cheekin asenteesta. Oikea laidasta-laitaan tyyppi, joka ostaa kesähitit- ja top 20-kokoelmia. Jos jotain asiaa niistä vuosista kaipaan, niin sitä että koko ajan kuunneltiin jotain, tutustuttiin uusiin biiseihin. Annoin Ex-exälle lähes kaikki yhteiset levymme, kun hän ei juuri mitään muuta tavaraa ottanut mukaansa lähtiessään.

Erossa minulle jäi tämän ex-exän stereot, vinyylisoitinta myöten. Ne ovat nyt Diivan omaisuutta, ja kovassa käytössä. Musiikki soi nykyisinkin siis, vaimeana muminana suljetun oven takaa, enkä vain aina hahmota sitä musiikiksi muutenkaan.

Kaunomielellä on omat laitteensa yläkerrassa, napit korvissa, netti, ja hän sukeltelee uusiin juttuihin ja artisteihin ja genreihin innokkaana pyöriäisenä. Haluan oppia yhtä ketteräksi.

Nykyisen exän kanssa en pystynyt kuuntelemaan musiikkia. Musiikkimakumme olivat niin erilaiset, että se oli suorastaan kiusallista. Kumpikaan ei jaksanut kuunnella toisen musiikkia, ja minua ärsytti edes puhua aiheesta hänen kanssaan. Hänen mielipiteensä olivat vääriä. Siinä oli jotain niin raskasta, hänen lähestymistavassaan asiaan. En halunnut viedä omaa musiikkikokemustani mahdollisen keskustelun lähellekään, ettei siihen tulisi kolhuja.

Kaipaan sitä, että pääsen ihan omista lähtökohdistani uppoamaan musiikkiin, etten aina mene jonkun muun siivellä. Haluan kuunnella yhtä ja samaa biisiä 50 kertaa peräjälkeen, hinkata samaa albumia raita kerrallaan edestakaisin ja hakea sitten vielä vanhempaa tuotantoa samalta tekijältä. Käydä pubikeikoilla, joilla en tunnista yhtään biisiä. Ja haluan päästä tanssimaan haitarilla soitettuja vanhoja valsseja ja tangoja kesäillassa. Tanssimaan ylipäänsä kaikenlaista.

Sen verran tiedän varmuudella, että haluan putkiradion, sellaisen teeveenkokoisen.

Lisäksi harkitsen spotifyta tai muuta vastaavaa palvelua, jota käyttäisin läppärin tai IPadin kautta, ja riittävän hyvät kaiuttimet. Olenko hahmottanut asian aivan väärin, vai tarvitseeko tuohon vielä jotain muuta? IPad ja bluetooth –näppis voisivat olla vallan hyvä systeemi yhdessä, mahdollistaisivat mah jongg-riippuvuuteni ajoittaisen jatkuvuuden, mutta myös naputtelun.

Tulipa tätä tekstiä paljon.

2 kommenttia:

  1. Mulle mielenrauha on ihan kaikkein tärkein. Se on järjestynyt soveliaalla määrällä "ei"tä. Mutta pitkään sai odottaa. En enää ikinä haluaisi olla alle kolmevitonen.

    VastaaPoista
  2. Heräsin juuri, silmät sikkuralla juon aamukahvia. Hyvin voisin vaikka tämän yhden päivän vaihteeksi olla kaksivitonen, rauhattomuudesta huolimatta :)

    VastaaPoista