Lihoiksi.

Katsoin tyttärien kanssa tämän jo pari viikkoa sitten.

Jossain reilun tunnin kohdalla havahduin huolehtimaan Diivan viihtyvyydestä – leffassa ei ollut vielä havaittavissa mitään kunnollista juonen kehittymää, yhtään nykyistä tai entistä Disney-tähteä ei ollut esiintynyt, eikä kukaan ollut puhjennut spontaaniin lauluesitykseen koreografioineen.

Aivan turhaan. Kotimatkalla likka huokaisi ”äiti, just tuollaisen parisuhteen mäkin haluan isona.”

Jaa-a, kukapa ei. Tosiaankin, jos on aikaa hioa suhteen pahimpia särmiä edes muutaman sadan vuoden ajan, niin ei kai sitä voi olettaakaan päätyväänsä muuhun kuin tuollaiseen auvoon ja ykseyteen.

Tämä leffa viilensi arjen kiireen ylikuumentamia käämejäni suloisesti, antoi laiskottelulle ja aikaansaamattomuudelle uusia ulottuvuuksia ja entisestäänkin arvonkorotusta. Muistutti hidastelemaan ja makustelemaan elämää jatkuvan eteenpäin paahtamisen sijaan. Elämään pieniä hetkiä eikä odottamaan jotain tajunnanräjäyttävää sitten joskus.

Miten erilaiselta elämä näyttää, kun otetaan pois aikarajoitus. Ja kyse on vain oletuksellisista mittasuhteista.

Olihan siinä leffassa paljon mukaälykästä brassailua ja suorastaan näsäviisaita viittauksia jotka pistelivät sukanpohjien läpi ennalta varoittamatta kuin parketista irtoilevat säleet, mutta toisaalta, entäs sitten. Ihanaa, kun ei tarvitse olla täydellistä, kun harva asia kumminkaan on.

Ja jos minä tietäisin, että olisi olemassa Tilda Swinton, joka ei tekisi elokuvia, en varmaan pystyisi elämään sen tiedon kanssa. Se olisi niin väärin.



Elämäni ilman puolisoa alkaa oikeastaan vasta ensi viikolla. Olemme sulassa sovussa asuneet saman katon alla kaiken tämän ajan (neljä kuukautta ja hieman vajaat viisi päivää), vaikka olen kovasti ja oudoin konstein yrittänyt kuvitella pääni sisään itselleni ihan oman henkisen reviirin, jonka sisällä elän elämääni itsenäisesti. Oloni on mahdollisesti tästä hitaasta, hauduttavasta tilanteesta, ja ehkä myös flunssan jälkioireista ja arjen raiteiden puuduttavasta kolinasta johtuen kovin seisahtunut, tyyni, välinpitämätön. En ole eläissäni tuntenut tällaista mielentyyneyttä, enkä ole varma pidänkö tästä. Olen kuin iso lasi piimää.

Muun mielekkään aktiviteetin ja rakentavan toiminnan puutteessa olen purkanut menneisyyden painolastia kantamalla kirpputoripöytään ison kasan vaatteita, kirjoja, pikkutavaroita, kenkiä, astioita. Huonekalut odottavat vielä tarkempaa tarkastelua, kuka meistä ottaa mitäkin. Aina kun kannan kirpparille uuden urheilukassillisen asioita, joita ilman muka en ole joskus pärjännyt, pöydän sisältö on vajennut noin kuutiollisen verran. Mittaan elämääni tilavuuksissa. Kuten arvata saattaa, pöydän vuokran maksun jälkeen näiden vuosikausia hautomieni kultamunien rahallinen tuotto ei päätä huimaa. Tai no huimasihan se hetkellisesti ehkä ihan vähän, sillä rahoitin sillä muutaman lakushotin ja viinilasillisen lauantaina. Ja tätä ennen ostin samalla rahalla kilon kotimaista lähellä tuotettua naudan sisäpaistia.

Tuntuu hyvältä päästää irti asioista.

Satunnaisen excelöinnin ansiosta olen myös huomannut lähes huomaamatta päästäneeni irti 3,1 kilosta elopainoa. Voiko tuota sanoa laihtumiseksi, jos käytän laskennan lähtöarvona lukemaa, jota minun ei olisi ikinä pitänyt saavuttaa/nähdä (olen vakaasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt sulkea silmät sinä aamuna kun kävin vaa’alla)?

Kiitos, riittää aplodit, voi, olen aivan häkeltynyt. Ai miten se onnistui? Tosiaankin, jätin sokerin syömisen vähemmälle. Tankkasin kyllä rasvaa ja muita hiilareita, paniikinomaisesti. Ja sitten muutaman viikon kulutta repsahdin oikein kunnolla, söin Maraboun 200 gramman suklaalevyn, ja sen jälkeen noin kahden viikon ajan kaiken eteeni tulleen sokeripitoisen aineksen. Myös ne virpojille varaamani suklaatiput, eikä palmusunnuntai ole vieläkään. Olin oikein rapasyöppö, mutustin suklaata katuojassa, Siwa-muovikassin suojista ja pystyin ajattelevaan vain seuraavaan kallisarvoiseen sokerinmurenaan asti.

Sitten luojan kiitos tuli tämä flunssa, eikä mikään kuitenkaan maistunut miltään.

Ja sitten sattumalta katsahdin excel-taulukkoon kirjaamaani lukemaa, ja kas, tajusin, että tämä voisi silti toimia. Minun täytyisi vain suhtautua paheeseeni juuri sellaisena kuin se on, eli päihdyttävänä, elämänlaatuani raastavana häpeällisenä riippuvuutena, joka estää minua nauttimasta elämässäni olevista hyvistä asioista.

Tutustuin päihteidenkäyttöön teoriapohjaisesti oikein satunnaisesti osuvan ammatillisen koulutuksen turvin. Sen lisäksi, että nyt tiedän ko. kouluttajan olevan aivan mainio tyyppi koska hän on alkoholin kohtuukäyttäjä/humoristi/ystävä/aviomies/isä/kasvissyöjä/partiolainen/eräjorma/kristitty/urheilija/jne., tajusin myös, että minun olisi hyödyllistä miettiä sokerinkäyttöäni samoissa raameissa kuin muidenkin nautintoaineiden.

Syönkö sokeria useammin yksin kuin yhdessä? mmm…ehkä…
Syönkö sokeria salaa? ...joskus… ainakin toivoisin voivani tehdä sen salaa itseltäni, ja joskus onnistunkin…
Hermostunko, jos en pääsekään syömään sokeria niin pian kuin suunnittelin? Kyllä.
Suutunko, jos joku on syönyt kaappiin varaamani suklaapatukan? Kyllä! Tai siis suuttuisin, jos joku uskaltaisi tehdä niin, mutta kumma kyllä eivät uskalla.
Onko minun vaikea kuvitella viikonloppua kokonaan ilman sokeria? Kyllä. Tai voin kuvitella, mutta siihen se sitten jääkin. Joudunko joskus/usein muuttamaan suunnitelmiani tai jättämään asioita tekemättä sokerinkäytön takia? Kyllä, edestakaisin hyppivä verensokeri aiheuttaa joskus muutoksia suunnitelmiin, ja suklaatipuövereiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä lenkille, vaikka se oli mielessä häilyvänä mahdollisuutena vielä hetki sitten toteutettavissa.
Rajoittaako sokerinkäyttö elämääni? Ainakin joudun jättämään käyttämättä sellaisia vaatteita kuin haluaisin. Kyllä vain, rajoittaa ja paljon.

Näillä keinoin, itse itseäni motivoiden juon piimää ja hinkkaan tiskipöytää ja vessanpyttyä näyttöpäivän aattona.

Rakas, ihana, kiltti koti, hurmaa nyt itsellesi uusi onnellinen perhe.