tiistai 14. tammikuuta 2014

Oman elämänsä leipäpappi.

Meneillään ovat Härkäviikot, monellakin tapaa, ehkä jopa ikäkaudellisesti, ja koen luterilaisittain oikeaoppisesti ajoitettua ilopulaa. Luontainen positiivisuuteni ei oikein pääse pirskahtelemaan näissä olosuhteissa, ja aina ajoittain se huolestuttaa. Eilen olin erityisen väsynyt, kalpeanpunoittava ja liiskainen, koska työhuoneeni on ilmastoremontin takia ollut jäähtymättä syksystä asti, ja ulkona puhjennut kylmä sää vielä sai patterin leiskumaan lemmen tulta. Lisäksi on tämä tavanomainen auringon puuttuminen taivaalta, pintakuiva iho, yleismaailmallinen tipaton tammikuu, liitoksissaan natiseva kotirauha, pimeässä tiessä olevat jäiset urat, liian kapeat taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa mitään satunnaista jauhelihakeittoa suurempia intohimoja, liian vähän vapautta ja spontaaneja irtiottoja.

Eli kyllä, olen tylsää seuraa jopa itselleni, ja marisen antaumuksella. Kaiholla muistelen niitä aikoja, jolloin edellisessä blogielämässäni revin päivä toisensa jälkeen riveittäin huumoria siitä, että olen ylipainoinen, ja kas, olen edelleenkin ylipainoinen, ja kas, asia ei vieläkään muuttunut miksikään. Kaiholla muistelen myös niitä aikoja, jolloin olin hiukan vähemmän ylipainoinen kuin nyt. Juuri nyt en näe vararenkaissani paljoakaan humoristisia aineksia.

Minun pitäisi siis iloistua jälleen kerran tarmokkaasti itse itseäni motivoiden, päättää, että elämä on hassunhauska seikkailu, ja kas, voi miten jännää, tänään taidankin juoda vihreän iltateeni ihan eri muumimukista kuin eilen.

Aiemmin kierin itseni pyörryksiin neljääkymppiä edeltävän ikäkriisin syövereissä, ja nyt, siitä rauhoituttuani huomaan pelkääväni, että pelkoni ei ollut lainkaan ylimitoitettua. Ulkoisen rapistumisen hyväksymisen lisäksi huomaan henkistä notkeuttani uhkaavan jähmentyneisyyden rintaman.

Pelkään, että nyt keski-ikäistyttyäni en vain enää innostu asioista yhtä lennokkaasti kuin ennen. Olen taitavasti silmukoinut arjen rutiinit tasaiseksi kudelmaksi, ei juuri möykkyjä eikä isoja purkautumisuhan alaisia reikiä, vaan laaja, turvallinen riippumatto jossa voin mukavasti köllötellä ja toteuttaa äitiyspäivystyksen iltavuoroa minkään järkyttämättä kevyttä, tuudittavaa liikettä. Jos mennään eteen, tullaan aina myös taakse, ja toisinpäin. Saleilukin vain vähän laajensi maton toista laitaa, yhden poltetun oranssinvärisen raidan verran. Vaikka eteeni nyt osuisi jotain uutta ja yllättävää, pelkään, etten kohta enää saa alati laajenevaa ahteriani kammettua ylös arkirutiinien luonnonmuotoisesta kuopasta.

Kannettu vesi ei pysy kaivossa, kuulemma, mutta tunnen suurta tarvetta hakea itselleni edes pari sangollista jotain virkistävää. Vaikka jotain kulttuuria. Jotain, mitä en vielä tiennyt tai osannut odottaa. Jos en muuta saa aikaiseksi, käyn kirjastossa viikonloppuna. Uimassa. Kirpputorilla. Baarissa. Elokuvissa. Jossain tapahtumassa, missä on ihmisiä, joita en tunne, ja joku teema. Jos olisi kesä, ja olisin amerikkalaisessa elokuvassa, menisin seisoskelemaan aamuyöstä pihaan, jossa on sadettaja, ja yllättyisin, kun se menee päälle. En silti erityisemmin tunne olevani piha ilman sadettajaa.

En ole ollenkaan varma, auttaako mikään noista konsteista, ja suoraan sanoen alkaa jo leipäännyttää tämä jatkuva itsensä piristäminen, jo viidettä vuosikymmenettä. Mutta en vain erityisesti arvosta ihmisiä, jotka jäävät tuleen makaamaan.

Olen ennenkin tuskastunut elämän tapahtumattomuuteen, myös silloin nuorena ja nättinä. Silloinkin piti itse tehdä asioita, mennä norkoilemaan niille nurkille, missä elämä oletettavasti luurasi, tarttua jokaiseen ohilipuvaan oljenkorteen, kävellä hippaskengissä kymmeniä kilometrejä pikitien laitaan, kun kukaan ei tullut kotoa hakemaankaan. Silloin minulla oli jonkinasteinen oikeutettu elämännälkä. Nyt vastaavat oireet viittaavat lähinnä syömishäiriöön.

Lisäksi ärsyttää, että minulta tänään kysyttiin, onko parisuhteessani tapahtunut muutos. Ilmeisesti se on jo niin todellista, että sen huomaa kertomattakin. Paitsi tietysti ne, jotka ovat luulleet ettei minulla mitään parisuhdetta ole ollutkaan.

Tuntuu kovin erilaiselta edustaa muutostilanteessa valintojaan nyt 41-vuotiaana, kuin viimeksi 33-vuotiaana. Silloin pelkäsin äärettömän paljon, että minua sääliteltäisiin. Se oli täysin turha pelko, tai ainakaan en ehtinyt havaita moista kuin kerran, ja silloinkin se osui niin pahasti hutiin että olin sangen huvittunut. Nyt huomaan, että minulla on ihan sama pelko, mutta paljon vähemmän ruusunpunaiset lasit nenänvarrellani kuin edellisellä kerralla.

Hätkähdin, kun tajusin pari viikkoa sitten yhden tuttavan olettavan, että olen elänyt selibaatissa vuodesta 2005 asti. Kyllä, minä mietin aika usein sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ei sillä, että se jotenkin rajoittaisi valintojani, mutta koen aiheen kiinnostavaksi.

2 kommenttia:

  1. Ymmärrän. Jos se ny mitään auttaa.

    VastaaPoista
  2. Joo, on se hyvä tietää ettei täysin käsittämättömiä horise..

    VastaaPoista