keskiviikko 8. tammikuuta 2014

When all else fails, play Holy Diver.

Radio Rockilla on sellainen manööveri, että kun siellä tämän tästä tulee kesken lähetyksen mystinen tyhjä hetki, jolloin eetteriin ei kuulu toviin pihaustakaan (liittynee rock-henkisten mediapersoonien spontaaniin ja epäsäännölliseen elämänrytmiin?), hiljaisuuden katkaisee lopulta joku aivan kiistaton ikoni. Kuten Dio.



Tänään kävi taas niin. Ajelin kotiin salilta. (Diiva muuten tajusi eilen, että ihmiset käyvät salilla jo ihan pelkästään siitä ilosta, että saavat sanoa menevänsä/tulevansa/käyvänsä salille/salilta/salilla.) Mietin niitä näitä, ankeaa talvenselkää ja härkäviikkoja, ja kävipä mielessä myös ajatus siitä, että olisikohan aika pitää pieni tauko itsensäruoskimisessa. Viimeaikaiset muutokset parisuhdetilanteessa eivät ole vielä konkretisoituneet, vaan todetut asiat leijuvat ympärillämme katkuisena savusumuna, jonka seassa ne normaalitkin arkiset ilonpilkahdukset jäävät haaleiksi kajastuksiksi.

Sitten tämä:

Voiko olla jotain vielä korninpaa? Silti, kitarasooloa ja pakollisia Oh Lord- veisuja lukuunottamatta tämä sai minut hymyilemään niin, että poskista löytyi vähän käytettyjä lihaksia. Muistan elävästi vuoden 198jotain, ja miltä minusta tuntui, kun tämä biisi pyöri Hittimittarissa. Toivoin silloin vienosti, että minusta tulisi isona sellainen ihminen, joka saa tarpeen tullen tehdyksi ikäviäkin asioita, jotta saisi tuntea olevansa elossa ja vapaa. Ja näin todistimme, että kyllä vain, voi olla jotain vielä korninpaa kuin Whitesnake.

Sitten selonteko hallituksen ruokapoliittisista linjauksista viime pidennetylle viikonlopulle.

Punoin ovelan juonen, jolla yritin jekuttaa esimurrosikäisen painonhallintani yhteistyöhön kanssani. Loin tilanteen, jossa löin kättä päälle sopivasti kilpailuviettiä herättävän naisihmisen kanssa siitä, että tekisimme ihan vain tieteen nimissä pienen kokeilun. Vertailisimme tuloksiamme kolmen päivän nutrauksen jälkeen. Minulla nimittäin oli sopivasti kaapissani lähes täysi paketti Nutrilettin vaniljanmakuisia pusseja, ja uumallani lähes kaksi kiloa joulukinkulta lainattua ihraa.

Sitten ei kun toteuttamaan.

Yhdistin siis kolme asiaa
1. Sisäsyntyisen tarpeeni käyttää päiväysuhan alla olevia elintarvikkeita. Olenhan 1800-luvun nälänhädän varjoissa kasvanut emäntäkoulun priimuksen tytär.
2. Sisäsyntyinen tarpeeni mahtua vaatteisiini jatkossakin. En nimittäin ehkä pysty ostamaan uusiakaan, tuleva (itseaiheutetussa) taloudellisessa kaaoksessani.
3. Ulkokultainen näyttämisen halu. En erityisesti tykkää epäonnistua julkisesti, vaikka yksityisesti se olisikin minulle vähän yksi hailee.

Tulos jäi laihaksi – minä en.

1,5 kiloa siitä hampaiden kiristelystä oli ensi kättelyssä mielestäni varsin nuuka vastaantulo. Nyttemmin, kun olen ottanut asiaan etäisyyttä lähes puolitoista vuorokautta, olen kuitenkin sopeutuvainen tilanteeseen. Parempi tämä, kuin 800 grammaa viikonloppuekstraa entisten päälle.
Ja – erityisen hämmentävää kyllä – tulokseni päihittivät kaverin tulokset. Hän ei pysynyt ruodussa. Luulen, että syynä oli se, ettei hänellä ollut vastaavia sisä- ja ulkosynnytteisiä motivaattoreita kuin minulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti