Kengät puhuvat minulle.

No joo, valitusvirteni käsiteltiin ylemmällä taholla ja tuomio oli myönteinen. Kosmiset linjat asettuivat hetkeksi myötäkarvaan arkisen palttinan sijaan. ABC-kylmäaseman automaatti tunnisti S-etukorttini ensisurvaisulla. Toisena päivänä löysin taskustani puuttuvan 20-senttisen parkkiautomaattia varten. Sain palautetta tekemästäni työstä sellaisessa muodossa, jolla voi vaikka vaihtaa autoon jarrupalat. Onnistuin paistamaan pihvihärän ulkofileen juuri oikealle kypysyysasteelle. Marinoin itseni vauvaöljyllä ja A-vitamiinilla, ja kääntelin ruhoani lauteilla miedossa lämmössä kunnes pinta pisaroi ja oli sopivasti pehmentynyt. Sain varattua hammaslääkäri- ja kampaaja-ajat. LVI-asentajani vastasi soittopyyntööni koskien puuttuvaa tietoa, ja saatan saada taloni käyttöönottotarkastukseen vihdoinkin leiman. Painoni käväisi pitkästä aikaa matalimmassa lukemassa juuri sinä päivänä, kun hengasin opiskelijamessuilla vakuuttamassa nuorille elämäniloisille ja toivontäyteisille ihmisille, että kas, tiesittekö, että kannattaa opiskella, valmistua, hankkia työ ja elämä. Mietitytti kovasti, kenen olisi pitänyt vakuutella mitä ja kenelle. Mutta selvisin tuostakin erityisemmin järkyttymättä, ja vielä asiallisempiin aktiivikäytössä oleviin farkkuihini sulloutuneena.

Ja viikonloppuna oli mukavaa tyttöjen kanssa, eikä kaikki ole vain synkkää, kylmää ja takkuista. Söin kyllä ihan liikaa kaikkea ja keventyminen jäi hetkelliseksi.

Mutta se nyt on aika pieni murhe.

En revi ressiä myöskään siitä, että excelini käyttökertaindeksi on pompsahtanut. Ei sille vain mitään ole voinut, vaatteet vain hajoavat tai menettävät muulla tapaa kyvyn toteuttaa funktionsa, kun niitä riittävästi hinkkaa. Ja kuinka ollakaan, eniten on romuttautunut istuvimpia farkkuja, rouheimpia trikoopaitoja, napakoimpia pikkareita, terhakoimpia liivejä ja kepeimpiä kenkiä. Ei siis lainkaan sellaisia Tyyliä vai ei-ohjelman ohjeistusten mukaisia, laadukkuutta jäljitteleviä toppeja, joissa on väriä, kuvioita ja se kuuluisa ”visual interest”. Tästä ei siis voi päätellä, että moiset olisivat jotenkin erityisen hyviä hankintoja. Vaatekaappni ei tarvitse enää yhtään sisustuselementtiä, vaan ainoastaan robusteja heavy-user-ratkaisuja. Tuoretta mustaa trikoota tänne kiitos, ja mielellään ilman sellaisia väärinpäin aseteletuja glitter-enkelinsiipiä, jotka huhuilevat minua Lindexistä.

Aivan välttämättömien alusvaatetäydennysten lisäksi olen täydentänyt sadan vaatteen varastoani jo pitkään vain aiemmin syrjään laitettujen pinosta. Nyt, kolmen kuukauden kärvistelyn jälkeen olen hyvin, hyvin kyllästynyt alati kapenevaan valikoimaan, vaikka periaatteessa toimiva ratkaisuja löytyy edelleenkin.

Olen silti selvästikin oikealla tiellä. Vatetuskäyttäytymiseni vatvominen taulukkolaskennan keinoin ohjaa minut aivan uuden suhtautumisen äärelle. Tiedän täsmälleen, mistä juuri minun kannattaa vaatetuksessani maksaa, ja mistä ei. Tiedän, että eri vaatteiden käyttöasteelle on äärettömän oleellista se, että minulla on jotain, minkän kanssa niitä oikeasti pystyy käyttämään.

Excelini ansiosta tiedän myös, että käytän kenkiä lähes päivittäin. Eilen kenkäkaupassa kuulin vihdoin sen seireenin äänen, jota olen jo kuukausia toivonut ilmaantuvaksi kuulopiiriin. Nilkkurit, jotka puhuttelivat minua. Kenkiä ei juuri kannata ostaa, jos ne eivät puhuttele.

Näissä on jykevät korot, jotka eivät ole kovinkaan pompadour-malliset, tai edes buutsihtavat, mutta ne ovat tasapainossa kokonaisuuden ja energioideni kanssa. Oikeastihan olen koko ajan etsinyt matalakantaisia talvikenkiä, mutta kaikki ne lukemattomat parit, jotka ovat kulkeneet koettelevien käsieni lävitse, ovat pysyneet täysin tuppisuina. Tämäkin -30% tarralappu oli kai siis kohtalon lähettämä ”parane pian” kortti.

Positiivisuus ryömii siis jälleen kiven alta.