torstai 2. tammikuuta 2014

Joulumieli löytyi kaupasta.

Pitkä hiljaisuuteni oikeuttaa ylipitkään retrospektiiviseen elämänlaadun tarkasteluun, eikös?

Kyllä vain, tänä vuonna niin kävi. Joulua edeltävänä lauantaiaamuna tajusin, että joulumörkö kokosi voimiaan. Se napsi kitaansa rahkavoitaikinasta tehdyt hakaristin muotoiset joulutortut, ne ulkojouluvalot, joita en ole vielä ostanut, kattojen rihmomisen, jota en kumminkaan tekisi, puuttuvan naudan paistiköntin (reilu 2 kg, vähintään), saunan lauteiden rapsuttelun vanhalla hammasharjalla ja sen kaamean tosiasian, ettei viisitoistavuotiaalle enää voi ostaa legoja. Vaikka ne olisivat kimaltavia.

Pärähdin ilmoille itkuisen ”antakaa mun olla rauhassa” –valitusvirren, joka on vain itsepetoksella kaunisteltu versio aiempien sukupolvien suorasyyllistävästä ”mun pitää aina ihan yksin tehdä kaikki” –joiusta ja siirryin hetkeksi heijaamaan itseäni kodinhoitohuoneen lattialla sikiöasennossa.

Sitten nypin kulmakarvojani tovin, ja ymmärsin, miksi jotkut harrastavat itsensä viiltelyä.

Tämän jälkeen peräännyin autoon muristen uhkaavasti, ja siirsin itseni tarkoin valittuun syrjäiseen ja huonosti varusteltuun valintamyymälään. Siellä ei olisi niin paljoa jouluahdistuineita kanssaihmisiä, koska sieltä ei kumminkaan löydy mitään hyödyllistä. Vetelehdin toista tuntia luonnostaan ahtaiden hyllyvälien seassa piilossa pahalta maailmalta. Kokosin ostoskärryyn joitakin elintarvikkeita, jouluaiheisen ruukkukasvin, suklaata ja jonkinlaisen itsehillinnän.

Siitä se joulumieli sitten alkoi kohota vallan hienossa kaaressa. Hinkkasin keittiön kaappeja, tosin vain ne, jotka minua ärsyttivät. Pyyhin pölyt, imuroin, mutta en luutunnut, koska ei ollut erityisen likaista. Pesimme saunan, Diiva ja minä. Tein torttuja. Kaunomieli teki piparitaikinan, Diiva leipoi ne, ja minä autoin koristelemaan, vaikka ne menivätkin Eksälle ja Nyksälle joulutervehdykseksi. Kuorrutin siis Nyksän piparin. Älkää kertoko sille, itseäni puistattaa jo ihan riittävästi.

Tein tosi hyvät laatikot, enkä enää ollut siitä edes yllättynyt, koska olen jo niin vanha. Haudutin karjalanpaistityyppisen lihakastikkeen varaavassa takassa, tein kotikaljaa torttuja, piparituorejuustoleivonnaisia, juustokakkuja, luumurahkaa ja kinkunliemikastiketta.

Diiva valitsi, kaatoi ja koristeli kuusen, ja se oli kaunis. Myös ilmeisesti naapurin tontilta, mutta sehän vain lisää joulun jännitystä ja eksotiikkaa. Etsin ne kaksi joulukoristetta, jotka ovat kaikkein tärkeimmät: koivunhalolla istuvat piipunrassitontut (Diiva, 4 v), ja kananmunakotelosta askarrellun enkeliköörin (Kaunomieli, ehkä 5 v.), joka näyttää siltä kuin tyttökullat olisivat napanneet jotain tabuja ja karanneet vanhainkodin dementiaosastolta.

Eikä minulla ole yhtään sellainen olo, että hössötän turhaan. Ehkä pitäisi olla.

Joulu on aivan sietämätän rasite, mutta toisaalta, mitä olisi talvi ilman joulua? Jos
ei tarvitsisi siivota kotia paraatikuntoon? Jos ei tarvitsisi miettiä, miten ilahduttaa kaikkia rakkaita? Jos ei tarvitsisi viikon ajan syödä lähinnä omituisia juuresmössöjä ja kaikkea muutakin ruskean eri sävyissä, mitä tahansa mihin voi laittaa siirappia ja luumua, mielellään molempia?

En usko, että pitäisin talvesta ilman joulua. Tänä vuonna en ehkä ole ollut erityisen juhlamielellä, mutta en olisi silti jättänyt joulua väliin.

Sitten katsaukset gastronomiikkaan, gymnastiikkaan, ja garderobiikkaan. Nämä kolme muodostavat elämässäni kiihkeän menage-a-troix –tyyppisen olomuodon, mihin ei minkäänlainen moralisointi tai pyhillä kirjoilla päähän lyönti heterogenisen dualismin nimissä auta.

Ruoka & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Kyllä, monet nauttimistani ruuista, juomista ja vuodenaikaherkuista olivat vallan odottamisen arvoisia, mutta nyt tuntuu siltä että liika oli liikaa. Toisaalta muistelen edelleenkin lämmöllä niitä neljää päivää, jolloin vain lämmitin niitä iänikuisia jouluruokaa uhraamatta ajatustakaan ajatuskelle ”mitäs-*****-tänään-syötäisiin”.

Sali & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Nippu työstä vapaita vapaapäiviä, jolloin ei jaksa tehdä muuta kuin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa mennä salille. Eilen kyllä kävin. Tunsin ihan häivähdyksen jonkinlaista liikunnan riemua, mutta se oli jotenkin väärinasetettua (misplaced). Yleensä tuollaista tuntee havumetsän raikkaudessa, ei kertaalleen käytetyn lanttulaatikon jäännösenergian äärellä.

Vaatteet & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Kun ei oikein hetkelliseltä turvotukseltaan mahdu mihinkään, eikä oikein ole hahmottanut kirkkopyhien juhlavuuden & kotona löhöämisen estetiikan etikettisääntöjä, tulee tehtyä juuri sellaisia hullu kissanainen – yhdistelmiä. Että käytänpäs nyt tätä juhlavaa mutta kulahtanutta paljettitoppia näiden satiinisten kasarisalihousujen kanssa kun en koskaan muulloin kumminkaan kumpaakaan käytä. Ja tämä on se aika, jolloin otetaan keskimääräistä enemmän valokuvia.

Tässä minulla oli vielä lisäinsentiivinä excelini; siinä itselleni asettamien tavoitteiden saavuttamiseen tarvittaisiin, että käyttäisin n. 20 muuten käyttämättä jäävää vaatetta ainakin 30 kertaa kutakin. Suunnitelma karahtanee siihen, että sille on syynsä, miksen koskaan luontaisesti käytä noita.

Toisaalta, excelin hyödyt ovat edelleenkin kiistattomat. Kävin alennusmyynneissä, en löytänyt mitään, minkä hehkeyskynnys ylittäisi sen ilon, jota tunnen excelini mittarin raksuttaessa kohti toivottua lukemaa. Lisäksi tosin unohdin ostaa uusia kalsareita, ja kotona oli innoissani jo tästä toteutumatta jäävästä takapakista.

Onnellisuus on kuulemma sitä, että osaa iloita pienistä asioista. Minun tapauksessani siis virttyneistä pikkuhousuista.

2 kommenttia:

  1. Jos mulla ei olisi kissaa, matkustaisin joulukuussa 2 viikoksi uggabugga-maahan joka vuosi.

    VastaaPoista
  2. Laitan tuon toteutettavien juttujen listalle - ei kuulosta yhtään pahalta. Tai sitten hankin kissan.

    VastaaPoista