Weird girl.

En ole vieläkään elvyttänyt kunnolla rutiiniani näihin postauksiin – nöyrimmät anteeksipyyntöni tästä. Tosin viikonloppu meni niin tehokkaasti kodinhoidollisissa puuhissa rentoutuen, että en juurikaan soimaa itseäni asioista, jotka jätin tuolloin tekemättä. Enemmänkin olisin saanut tehdä.

Jotenkin vältyin jopa suuremmalta ruuanlaitolta, paitsi sunnuntaina, kun hellästi akupainelemalla kutsuin kimpaleesta edullista naudan sisäpaistia esiin sen todellisen kutsumuksen olla pihvifilettä. Lopputulema ei ollut ollenkaan niin sitkasta kuin lähtötilanteessa olisi voinut luulla. Lisäksi paahdettuja kasviksia, mm. punajuurta ja palsternakkaa. Korviani kuumottaa, mutta ihan varmasti se en (tällä kertaa) ollut minä!

Kun istuimme tällä viikonlopun ainoalla katetulla aterialla, jota seurasi myös jälkiruoka, tarjosin ruokavieraallemme selityksen lasteni luolanaismaiseen käytökseen. ”Jos he käyttäytyvät, kuin eivät olisi ruokaa pariin päivään nähneetkään, se johtuu vain siitä, etteivät he ole nähneet ruokaa pariin päivään.” Tässä vaiheessa Kaunomieli kippasi pihvien tarjoiluastian pohjalle tiivistynyttä lientä lautaselleen, ja ryysti sen kuin mummo kaffetassilta. Ja hyrisi pelottavasti.

Lauantaina tapahtui jotain hassua. Olin liikkeellä Kaunomielen kanssa. Hän oli pukeutunut mustaan leveähelmaiseen korsettihameeseen, jota koristivat satiinirusetit ja kilokaupalla rimssutettua shifonkia. Säärissä oli päällekkäin kirsikanpunaiset ja mustat pitsisukkahousut. Päässä kiharoiden keskellä helmin koristettu tiaraa muistuttava panta. Normisetti siis. Luontaisestikaan hänen ulkonäkönsä ei ihan heti tuo mieleen ketään muuta kuin Tim Burtonin piirroshahmoja. Astelimme sisään silmälasiliikkeeseen, ja Kaunomieli kokeili heti ensimmäisenä suuria kehyksiä, joissa oli kirkkaanvihreät aisat. Myyjä ilmaantui paikalle ystävällisesti hymyillen, ja virkkoi ”Edelleenkin näytät niissä oikein kauniilta.” Samaisessa kaupassa oli kuulemma käynyt joku ihan samannäköinen tyttö sovittamassa niitä samoja laseja ihan pari päivää sitten. Se ei ollut meidän Kaunomieli, olemme aivan varmoja tästä. Hän sitä paitsi omaksui ajatuksen postimerkkiä suuremmista linsseistä vasta n. 20 minuuttia ennen tuota käyntiä.

Etsimme myös alusvaatteita Kaunomielelle. Seppälän pikkuhousuissa luki ”Let’s Party”. Kaunomieli kysyi, olisiko mieluummin sellaisia, joissa lukisi ”Let’s attend school five days a week and get above average grades”. Äitinä voin olla ihan levollisin mielin, siis, kai.

Tein jotain hyvin epäluonteenomaista. Tämä onkin ollut vain ajan kysymys, milloin löydän itseni jonkin suuren tuntemattoman ääreltä, kun en enää muuta keksi, ja se suuri tunnettu on oma vatsani joka valtaa kohta elintilan joltain uhanalaiselta vyötiäislajilta. Soitin kuntosaliin, ja kysyin, voisiko joku siellä kertoa minulle, mitä niissä nykyään tehdään. Menen huomenna tutustumiskäynnille. Sanoivat, että ”kuntotestiin”, ja olin lyödä neidille luurin korvaan. Sitten muistin, että excelissä kaprimallisten trikoitteni käyttöarvo on vieläkin yli seitsemän euroa, ja salikäynnit antaisivat hyvän mahdollisuuden tilanteen parantamiseen. Ehkä pystyn lisäksi kuvittelemaan itseni vaikkapa suurimman pudottajan alkukarsintoihin, tai jotain muuta suunnattoman innostavaa.

Toisaalta, nyt joudun karsimaan ”Vain 100” –listaltani jonkin vaatekappaleen pois salikenkien tilalta. Ehkä sen hiukan liian lyhyen mustan biletopin, nyt kun näin, että Diandralla oli vähän samantapainen. Se nimittäin näytti hänellä paremmalta.

Muutenkin olen ajautumassa vaatekaapillisen kriisin valtaan. Toden totta, tajusin vasta nyt, että yhdenkin mustan lantiolle asti kauniisti laskeutuvan trikoopaidan eliminoiminen aktiivipalveluksesta järkyttää garderobini ekosysteemin täysin ylläpitämättömyyden rajalle. Jos mustat, lantiolle asti kauniisti laskeutuvat yläosat loppuvat kaapista, olen kykenemätön käyttämään ryhdikästä (lyhyttä) jakkua tai (lyhyttä) neuletta tai laittoman kapealahkeisia housuja. Enkä nyt vain yksinkertaisesti halua pitää väljempiä housuja tai pitkää villatakkia, koska minua ei huvita juuri nyt. Onneksi minulla sentään on Nanson Toive-liivihame ja sääreni.

Siitä tuli mieleen siskoni. Hän kysyi minulta, onko minulla mitään perinteitä uudenvuoden viettoon. Kyllä vain. Kun kello on melkein kaksitoista, hiivimme Diivan kanssa asuintaajamamme läpi luikertelevalle valaisemattomalle kärrypolulle. Kun lähellä olevien talojen raketit alkavat räiskyä pimeässä, kiihdytämme itsemme paniikkiin, ja säntäilemme kirkuen edestakaisin ja kuvittelemme olevamme pommituksessa. Viime vuonna sain osumankin, raketin tikku tipahti päälleni.

Se on varmaan kamalan epäkunnioittavaa kaikkia niitä kohtaan, jotka oikeasti elämässään kokevat moista kauhua. Kun raketteja on enää harvakseltaan, makaamme sitten lumihangessa selällämme ja katselemme taivaalle.

Jihuu! Mozilla tottelee paremmin kuin IE, sain ladattua kuvan.