The ugly obvious.

Voi hyvänen aika. Minä luulin, että tämän päivän suurin järkytykseni olisi se, että joudun kuntotestiin mennessäni elämäni ensimmäistä kertaa ihan oikealle salille. Että joutuisin hikoilemaan ja puuskuttamaan jonkun kannustavasti hymyilevän mutta ylenkatsovan kunnonhuollon ammattilaisen silmien alla.

Kuntotestihän oli ihan heppoinen kokemus. Kävelin kohtuullisen matkan kohtuulliseen tahtiin, ja sykevyö kertoi, että valmiiksi korkea leposykkeeni ei edes kaksinkertaistunut moisesta. Sitten prässäsin ja väänsin ja kiskoin, ja painaviltahan ne maksimimäärät painoja tuntuivat, ja tunsin olevani tosi kiltti tyttö ja tekeväni kaiken tosi hyvin. Siis maksimimäärät minulle.

Se ammattiauttajakin oli ihan vain mukava, ei edes ärsyttävän nuori nainen, jolla oli hiukset vähän homssuisesti ja nukkaantunut, itselleen oikean kokoinen huppari. Ei siis mikään vainoharhaisen XXS-kokoinen.

Sitten sain hetken hurvitella sellaisen hienon stepperin vauhdissa, jollaista olen aina ostos-TV:ssä ihaillut. Löysin myös oman salimummon, sellaisen hauraan, herttaisen harmaantuneen linnunluisen valoisamielisen olion, joka siristeli maksaläiskäisiä poskiaan, ja kertoili miten mukavalta tuntui, kun ei ollut enää rapakunnossa. Ja muistutti venyttelyn tärkeydestä. Mummot ovat mukavia, minäkin haluan isona sellaiseksi.

Tämän jälkeen alkoi sitten sellainen realityshow, että oksasilppurille oli tarvetta.

En ollut muistanut, että suurimmassa pudottajassa on ne lääkäriosiot. Minulta mitattiin kehonkoostumus. Ihan tosta vain. Kuka sellaista haluaa kuulla? Ensin ajattelin, että mikäs tässä, olen varmasti n. 50% rasvaa, enkä ole muuta luullutkaan. Mutta tilanne muuttui hallitsemattomasti. Aivan varoittamatta PAINONI välkkyi vaa’an perustiedoissa. Tuosta vaan, ihan julkisella paikalla!

Eikä tässä vielä kaikki, kaupan päälle sain kauppanauhan näköisen todisteen siitä, että olen oikeasti kuolemassa siihen, etten kohta enää mahdu hengittämään, koska sisäelimeni ovat niin täynnä rasvaa, ettei henki mahdu väliin. Kiitos kiitos, hyvää joulunodotusta teillekin.

Minulla on liikaa jopa lihasmassaa. Ihannepainoni saavuttamiseksi, minun pitäisi siis paitsi laihtua, myös vaikkapa amputoida toinen reiteni.

Niiden lukujen valossa on käsittämättömän ristiriitaista, että tunnen oloni näin kokonaisvaltaisen terveeksi ja hehkeäksi, etten ole aiemmin hoksannut asialle mitään tehdä. Mutta minkäs minä tälle mainioudelleni voin.

No, nöyryytykset eivät päättyneet. Minä, riski likka, en ole edes keskitasoa ikäisteni salinkävijöiden keskiarvosta, mitä tulee kiskomiseen ja vääntämiseen. Prässääminen minulta sentään sujuu, näillä reisillä.

Ja vielä yksi läpsy vasten kasvoja: olen fyysiseltä iältä vallan käsittämäntä kansantaloudellista ikääni huomattavasti vanhempi. Vaikka otsanahkani kelluu lähes rypyttömänä rasvatyynypehmusteillaan! Tällä ikäkriisihistorialla tuollainen toteamus pitäisi lailla kieltä, jos en muusta älyä jo saada sitä väistämättömältä tuntumaan alkavaa infarktia, tuollainen lukema voi olla viimeinen niitti.

No, olenhan minä sentään ihan hapenottokyvyltäni ok. Se auttoikin, kun haukoin henkeä.

En enää oikeastaan muista, miksi menin tuonne.

Sovin nyt kuitenkin itseni kanssa, että nyt kokeilen tätä salilla käyntiä muutaman kuukauden, vaikka ihan henkisenä harjoituksena. Siltä kannalta, että olen pois kotoa muutaman kerran viikosta, ja lapseni saavat räpsytellä kasvavia siivenalkujaan vähän väljemmin, kun emokana on pois pesästä.

Olen silti lähes varma, että tämä paino ei voi tälläkään keinolla pudota. Ehkä lihaskunto paraneee, ja massa kasvaa?

Olenhan jo kokeillut lähes kaikki muut keinot. Paitsi ehkä sen, että yhtäaikaisesti luopuisin sokerista, rasvasta, ja harrastaisin ylenmäärin liikuntaa. Se tuntuu jotenkin niin kaukaa haetulta, että tuollaista pitäisi.