keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Mittarillista.

Minulla on sellainen ennakkoasenne, mahdollisesti harhaluulo tai jonkinlainen rasisminkaltainen tila päässäni, että en usko liikunnan tehoavan. TIEDÄN, että se ei ole totta, vaan on päivänselvää, että veivaamalla kalorit kuluvat ja lihas pullistuu, liikkuvuus lisääntyy ja mahdollisuus valitella harvinaisia jännevammoja ja ylikuntoa kakkostyypin diabeteksen sijaan kasvaa huomattavasti. Mutta se on jotain kaukaista teoriaa, joka ei asetu uomiinsa niissä kehyksissä, jotka rajaavat normaalin, vähän parasta-ennen-päivän ohittaneen neljään-viiteen suuntaan revittävän laiskanpulskean naisihmisen päivittäistä hiekkalaatikkoa.

Mahdollisen liikunnon aiheuttamat hyödyt ovat niin helposti kuitattavissa päiviin mahtuvissa pienen pienissä huomaamattomissa repsahduksissa. Kuten siinä, että palkitsee itsensä salitreenin jälkeen muffinssilla. Tai että ei jaksakaan kävellä portaita, vaan ottaa hissin, koska pakarat ovat aivan kosketusarat. Tai maistelee vain vähän piparkakkutaikinaa pahimpaan nälkäänsä lasten kanssa touhutessaan, kun ei ole ehtinyt miettiä pitäisikö syödä jotain oikeaa.

Loppupeleissä uskon surkean vakaasti, että omakohtaiset urheilun hyötyni jäävät hyvin syvällisiksi ja aavistuksenomaiseksi, eivätkä pulpahda habitukseni pintaan. Tilanne on eri heillä (lue: miehillä), jotka voivat olla kantamatta vastuuta lähimmäistensä ruokahuollosta. HUOM! Lihaköntän ja satunnaisten kasvisten grillaaminen kerran viikossa kesäkauden ajan EI ole rinnastettavissa siihen, että henkilö osallistuu täysipainoisesti huolehtimaan esim. 5-henkisen perheen aamu-, ilta-, välipaloista, lounaista, arkisista päiväruuista, vuodenaika- ja perinneherkuista, karkkipäivistä, eväistä, lohturuuasta, synttärikakuista, yllätysherkuista ja vastaaman kahdeksan kertaa päivässä kysymykseen ”äiti mitä mä söisin”.

Eli luulen, että jos haluaisin muuttaa painoni, minun pitäisi muuttaa elämässäni aika monta muuta asiaa. Kuten roolini, tarkoitukseni, tapani osoittaa huolenpitoa, tärkeysjärjestykseni, jota osoitan jakamalla aikaani. Se tuntuu ylivoimaiselta, eikä asia tunnu olevan missään suhteessa siihen, että kolmesti viikossa nostaisin X-määrän kiloja laitteella Y paikassa Z M kertaa, ja toistan tätä riittävän pitkään. Mikä määrä toistoja muuttaisi perimäni? Sen, että kun lapset syövät, yhtä aikaa ja tarmokkaasti, tunnen haluavani myhäillä ääneen niin kuin mummoni teki jouluisin, kun me söimme lihatonta tiivistä makaroonilaatikkoa ja pehmeäksi muhinutta karjalanpaistia.

En ehkä vain halua ihan riittävästi, kun samalla tiedostan, että pystyäkseni muuttumaan minun pitäisi haluta olla jonkin verran eri ihminen kuin mitä nyt olen. Ja on paljon asioita joihin olen pelottavan tyytyväinen.

Tämä ei kuulosta järkevältä. Minä haluan olla kevyempi, jatkossakin terve ja käyttää vaatteita joiden päätarkoitus ei ole vatsamakkarani maisemointi. Ihan oikeasti haluan. Toisaalta en taatusti halua olla kuivankiprakka, ohutihoinen kaulasuoniaan pullisteleva himourheilija, joka kulkee päivät verkkareissa kun reisilihaksia ei edes ehdi mahduttaa mihinkään muuhun ilta- ja aamutreenin välillä, ja hikisten hiusten päälle voi aina laittaa pipon. Enkä halua syödä rahkaa ja raejuustoa, paitsi Dallaspullassa. Eli siis ihan varmasti haluan ja en halua asioita.

Ja kyllä minä tiedän, että matka kahden ääripään välillä on yleensä pitkä. Ja hikinen. Mutta on hitusen turhauttavaa kerätä kaikki tahdonvoimansa, ja sitten tähdätä ajatuksen kanssa johonkin siihen asteikon keskelle. Kun niitä asteikkojakin on niin monta vierekkäin, ja jokaisessa on se säädin vähän eri kohdassa.

Ehkä minä keskityn nyt vain siihen kuuluisaan omaan napaan, ja siihen, että saisin näin aluksi uurrettua sen läheisyyteen jonkinlaisen uuman. Ja laitan tavoitteeksi sen, että kun istun, tissit ovat edempänä kuin maha. Kyllä ne nytkin on, kun on nämä liivit.

1 kommentti:

  1. Ai fiil juu. Itteeni on auttaneet Sami Sundqvistin (natsi) blogi ja Kukka Laakson (ei niin natsi) blogi. Fiksuja ihmisii puhumaan näistä asioista kumpikin. Erityisesti tykkäsin Kukan sanomasta "liikunta ei voi olla vaikuttamatta" mikä on silleen aika lohdullista. Että jos jaksaa vaan jotain tehdä, niin aina se jotain vaikuttaakin.

    VastaaPoista