Brendan kirous.

Otsikkoon, ei ehkä aiheeseen liittyvä kuva täällä. En saa sitä lisättyä tekstin lomaan - ehkä sekin on osa kirousta

Tunnen ajoittain muutenkin suurta heikkoutta. Luulen, että olen syksyn pimetessä entistä useammin paikannut moista puhdittomuutta kunnon sokeroinnilla, siis napannut jotain äkkinäistä makeaa, kuten suklaata tai lakritsaa, noussut uuteen kiitoon ja purjehtinut näin avustettuna aina seuraavaan säännölliseen ruokailutaukoon asti voitokkaana, ja hairahdukseni hetimmiten unohtaen. Nyt kun hetken huumassa julistauduin viime viikolla karkittomaksi, tuntuu kuin olisin nakannut kainalosauvani nurkkaan, ja joudun siis ryömimään ja raahautumaan osan ajasta. Se vie voimat.

En usko, että tämä vaikuttaa edelleenkään millään tavalla painonmuodostukseeni, mutta luulen kuitenkin, että elimistöni kiittää minua tästä terveysvaikutteisesti. Etenkin, kun toden totta olen sinnikkäällä harjoittelulla onnistunut kasvattamaan itselleni ruokailurytmin. Ainakin vältyn muutaman viikon ajan tuntemasta jokapäiväistä huonoa omaatuntoa aiheesta, ja tämän luulisi laskevan elimistöni stressitasoa ja verenpainetta.

Puuduttava jorina ruokailutavoista alkaa.
Syön aamuisin puuroa. Melko pienen määrän, ja voisilmän kera, mutta syönpähän kuitenkin. Aiemmin en syönyt mitään, tai jos söin, se ei tosiaankaan ollut puuroa, vaan jostain syystä edellisenä päivänä syömättä jäänyttä pullaa, eli en useinkaan syönyt mitään. Voileivän rakentaminen aamutuimaan on sellaista korkeampaa fysiikkaa, johon en kykene niissä olosuhteissa. Kyseessä on siis huomattava parannus entiseen. Toisaalta, syön kaikkiaan siis puuron ja voisilmän verran enemmän kuin ennen.

Syön edelleenkin ankeita eväitä lounaaksi. Tässä ei oikeastaan ole tapahtunut muutosta. Paitsi että kesällä söin salaatteja, useita kertoja, mutta näin syksystä ne maistuvat liian syksyisiltä – enkä tykkää maatuvista lehdistä ja hajottajasienistä. En kuitenkaan läheskään joka päivä syö enää viljatuotteita evääksi, vaan olen hitusen siirtänyt painopistettä enemmän proteiini-kasvis suuntaan. Ilmeisesti en kuitenkaan merkittävästi. Ja saatan vain kuvitella nämä laadulliset muutokset, ehkä isossa mittakaavassa tämä osio ruokavaliotani on pysynyt samana.

Syön työpäivinä välipalan noin kello neljätoista. Tämä tapa on muuttanut elämäni paljon tasapainoisemmaksi – arkipäivän katastrofit eivät enää kaadu päälleni aivan yhtä musertavina kuin aiemmin kello kahden ja viiden välisenä aikana. Pystyn suhtautumaan kotimatkan moottoritiepätkään kiihkottomammin ja liikenneturvallisemmin. En pyri repimään lapsiltani jäseniä tai päitä irti jos he erehtyvät sanomaan minulle jotain siinä aikaikkunassa, jona olen jo tullut kotiin mutten vielä syönyt mitään. Ja sanovathan ne, kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin mahtuu vallan hyvin vähintään kahden elämäntarinallisen verran teinimaailmantuskaa.

Sitten syömme ruokaa, ihan oikeaa sellaista, hyvin harvoin esimerkiksi jotain nakkeja ja ranskalaisia. Katan pöytään lautaset ja usein ihan lasitkin ovat samaa paria keskenään, ruokailuvälineet ja kaadan vettä kannuun, ja kannusta laseihin. Jos paahdetut kasvikset tässä vaiheessa kaipaavat voinokaretta, en kiellä itseäni.

Sitten tulee se raivoisa makeannälkä. Jos löydän käsiini jotain millä sen voi sammuttaa laadukkaasti, teen niin surutta. Hyvin usein sohvalla röhnöttäen. Kun se menee ohi, yritän muistaa nousta sohvasta ja puuhailla jotain, jossa en ole istuvassa asennossa, mutta aina en onnistu. Nyt en siis voi käyttää tässä yhteydessä karamelleja, ja olen melko kranttu esim. keksien suhteen, joten tämä on se kohta jossa tunnen ohimenevää osattomuutta nykyisin.

Illalla pitää syödä iltapala. Usein siihen riittää, kun aloitan isolla lasilla piimää. Se menee alas niin hitaasti, että ehdin joskus jo unohtaa, että olin aikeissa syödä jotain. Joskus olen taas liian laiska syömään mitään. Voileivän rakentaminen iltamyöhällä on aivan liian korkeaa fysiikkaa minulle noissa olosuhteissa.

Lisäksi juon kahvia, lukemattomia kertoja päivässä. Mutta hyvin harvoin kahvin kanssa on pullaa tai muutakaan särvintä.
Viikonloppuisin tämä elämänrytmi menee ihan rumbaksi tai cha-chaksi, tilanteesta riippuen, ja hyvä niin.

Viime viikonloppuna, kun en siis syönyt karkkia, havahduin toistuvasti outoon voimattomuuden tunteeseen. Ainakin kerran se tunne oli nälkä.

Painooni tällä ei siis ole minkäänlaista vaikutusta, mutta siitähän me emme ole lainkaan yllättyneitä. Siitä, että olen kehittänyt ruokailurytmin, olemme sen sijaan edelleenkin hyvin yllättyneitä.
Puuduttava jorina ruokailutavoista päättyy.

Olen harkinnut mennä salille. En ole tehnyt niin noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, ja silloinkin kyseessä oli jonkinlainen vaatimaton kellarivarasto, jossa oli jalkaprässi ja mahdollisesti joku muu härveli. Tässä ajatuksessa minua houkuttaa se, että sinne voisi singahtaa ennalta aikatauluttamatta, toisin kuin ohjattuihin jumppiin. Toisaalta luulen, että se olisi paljon tylsempää kuin jumppa, mutta saatan olla väärässä. En voi tietää, ennen kuin kokeilen, eikös?

Toisaalta, olen usein oikeassa sen suhteen, pidänkö asioista vai en.

Puuduttava vaatejorina alkaa.
Yksi excelini monista hyvistä puolista on se, että huomaan, mitä vaatteita en ole tullut käyttäneeksi riittävästi. Tavoittelen siis sellaista tilaa, jossa koko sadan vaatekappaleen garderobini käyttöarvoindeksin keskiarvo olisi alle yhden. Harvoin käytettyjen vaatteiden käyttäminen alentaa indeksiä kaikkein nopeiten, joten exceliäni hioessa huomaan väistämättä sen, mikä väistää katsettani vaatekaappini pimeimmässä nurkassa. Tällä hetkellä käyttöarvoindeksin keskiarvo kategoriassa "top 100" on n. 4,7. Luku vähän pompsahti ylöspäin, kun investoin ulkoilukenkiin, sellaisiin, joilla voi kävellä liukkaallakin alustalla ja jotka vaimentava kannasta. Olen myös harkinnut, että niillä saattaisi tarvittaessa voida käydä perunaostoksilla S-marketissa, siinä metsänpuoleisessa. En ole ikinä käyttänyt lenkkareita muuten kuin urheilutilanteissa, ja ala-asteella, joten suhtaudun ajatukseen hyvin varauksella, ja olen hyvin tyytyväinen suhtautumisestani. Ehkä en pyri indeksin alentamiseen noin radikaalein toimenpitein, vaan pitäydyn linjassani, kun kyse on julkisista esiintymisistä.

Sinänsä on hämmästyttävää, että vaikka käytössäni on vain sata vaatetta, kolmasosa niistä on jäädä täysin huomiotta arkisessa vaatekaappilöytöretkeilyssäni. En siis ole usean viikonkaan jälkeen vielä päässyt siihen tilanteeseen, että voisin oikeutetusti parkua, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Enkä myöskään siihen tilanteeseen, jossa olisin lopen kyllästynyt vaatteisiini. Olen ikään kuin vieroittunut ajatuksesta, ettei samoja vaatteita voisi käyttää useinkin, jos ne vain ovat puhtaat, ehjät, ja istuvat optimaalisesti. Miksi käyttäisin mitään huonommin istuvaakaan, kun minun on mahdollista käyttää 1-2 vaatekokoa liian pieniä käärmeennahkajäljitelmäpillifarkukkeita?

Se kävi täysin tuskattomasti, tuo vieroittautuminen, vaikka muistan tunteneeni ahdistusta asiasta jo siitä asti, kun näin Beverly Hills 90210 sarjan ensimmäisen jakson silloin vuonna 1991. Hence, the picture, jonka olin teknisesti kyvytön liittämään tähän.

Osaisinkohan liittää excelini sivulle, jos oikein yrittäisin?