Äijämäiset krutongit.

Keittiötaidoissani on tapahtunut kehitystä. En edelleenkään ole mikään gastronoomikko, mutta yksi puute osaamiskartallani on kuitenkin tullut korjattua: Teen nykyään sangen sielukasta kasvissosekeittoa. Täytyy kyllä myöntää, että aika usein se levoton sielu on lainassa possuvainaalta, joka krapsahtelee rapeana pekonimuruna siinä keiton pinnalla. Mutta silti, kotiruokatajuntani on pysyvästi laajentunut, mistä olen sangen tyytyväinen.

Tavoittelen myös edelleenkin elämänhallintaa sen monissa muodoissaan. En yhtään panisi pahakseni, jos siinä samalla tulisin ihan epähuomiossa hallinneeksi myös painoani.

Tänään yksi (miespuolinen) himourheilija työpaikan kahviossa julisti jälleen kerran ilosanomaansa – kaikkien tulisi liikkua, ja avain oikeaan liikkumiseen, kunnon, hyvinvoinnin ja ihmisarvon väistämättömään kohoamiseen on se, että liikkuminen tulee aloittaa riittävän hitaasti ja rauhallisesti. Kas, kun suurin osa ihmisistä alkaa aina rehkiä kerralla heti liikaa, eikä ymmärrä lepopäivien merkitystä. Että mitä hitaammin, sen parempi, muuten kunto ei kohoa. Nyökyttelin tarmokkaasti mukana – jos minäkin nyt menestyksekkäästi jatkan aloittamallani liikunnallisella kinttupolulla tähän tahtiin, ehkä jo 94 –vuotiaana jaksan juosta ihan kaksi ja puoli kilometriä yhteen menoon.

En tiedä mikä hänen käsityksensä keskivertosuomalaisesta on, mutta ainakin minä taidan tipahtaa sen haitarin palkeiden raosta.

Jotenkin tämä avulias ja hyväätarkoittava ihminen tuli sitten myös kommentoineeksi kanssasisartani aivan liian tuttavallisella ja henkilöönkäyvällä tavalla. ”Ihan hyvin sinäkin Maire voisit alkaa juoksemaan, kun ensin vain pudotat vähän painoa.” Olin rykäistä lihaliemikuutiolla ryyditetyn bataattikukkakaalimössön keuhkooni silkasta järkytyksestä. Eihän noin sanota, naiselle, julkisesti! Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavaksi hän kysyi minun ikääni. Tarkoitus oli ilmeisesti osoittaa, että jos hän, vanha papparainen, vielä 45-vuoden kypsässä iässä juoksee maratoneja, niin kyllähän minäkin vielä ehdin elämässäni jotain saavuttaa.

Sinänsä vallan jättekiva, jos hän luuli minua vuodenkaan nuoremmaksi kuin mitä olen. Tilanteen mielekkyyden äkillinen romahdus vaikutti kuitenkin yleiseen työyhteisöilmapiirin hyvinvointiin aika iljanteisesti, kun ilmoitin oman kypsän 41 vuoden lukemani. Että joo, ilmoja on pidellyt. Pitäisikähän laittaa lohkolämmitin siihen tuontibemariin. Onko kukaan kilpailuttanut sähkösopimustaan viimeisen viikon aikana?

Pitäisi kieltää jossain työsuojelulaissa tuommoiset kahvihuonekeskustelut miesten ja naisten välillä, siis sellaiset, joissa käytetään numeroita tai edes vihjataan, että sellaisia on paljon/liikaa. Ihan vaikka vain tasa-arvon vuoksi, kun kerran luontaiset reaktionikin noihin on jo rikoslaissa mainittu yksiselitteisen rangaistaviksi.

Mutta helpompiin aiheisiin: Sivutoimisena elämänhallinnan toimintona olen jatkanut ”vain 100 vaatetta” ideologiani toteuttamista. Nyt olen päässyt jo siihen vaiheeseen, jossa sadan vaatteen joukko on valikoitunut ja stabiloitunut siten, että voin jo exceliä pivotoiden todeta vaatevarastoni käyttöarvon kehittymisen pikkuhiljaa, muutaman euron päivätahdilla. Käyttöarvo on siis ostoarvo jaettuna käyttökertojen määrällä. Kun jonkin vaatekappaleen käyttöarvo on 0-50 senttiä, voidaan jo puhua ihan hyvästä sijoituksesta. Kuten ne kolme euroa maksaneet flanelliset pyjamanhousut, joissa on kauniin keltaisia lintuja ja mystisin sinisiä isoja kukkia. Käyttöarvo 9 senttiä, ja laskee edelleen niin kauan kuin saumat kestävät.

Arvatkaapa muuten mitkä ovat käyttöarvoltaan parhaimmat kenkäni? Ne ovat tietysti Crocksit, joiden hankintaan suhtauduin hyvin pidättyväisellä ennakkoluulolla vuosia sitten. Ja kas, nyt en enää voisi olla ilman moisia. Käytän niitä joskus jopa ainoana asunani, viime kesänäkin monta kertaa! Vaaleanpunaisen purkkapallon väri korostaa mainiosti kalvakoita kannikoitani, kun kahlaan arvaamattoman liejuista pohjaa myöten naku-uinnille satunnaisen mökin rantaa myöten.