Menin sitten lukemaan tuon Sirens-biisin lyriikat näin jälkikäteen. Hieno biisi. Pauhaa päässäni taukoamatta. Pään sisäinen radioni on juuttunut tuohon.
Olosuhteet olisivat mahdollistaneet saleilun eilen, ja olisi pitänyt mennä, mutta lusmusin. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna en pääse, ja lauantaina minulla saattaa olla väsy olo. Pistin lusmuiluni tyttärien piikkiin, eihän äidin muruset kestä olla puoltatoista tuntia ypökaksin kotona, ja sen, että tiskipöytää piti kiillottaa. Ja ulkona oli talvi, huono ajokeli ja uria tiessä ja pimeää. Periaatteessa sama syy, miksi aloin käymään salilla sen sijaan, että luottaisin siihen, että menisin riittävän usein ulos lenkille. Koska siellä on pimeää ja huono keli.
Lumitöitä olisi vallan mainiosti voinut tehdä myös, ihan noin niin kuin mentaaliharjoituksena, lunta oli jopa vain sopivan vähäsen. En tehnyt sitäkään.
Tein kyllä jonkinasteisia kuntosuuntaisia liikkeitä ja venytyksiä Diivan kanssa. Hän halusi esitellä henkilökohtaisen kunto-ohjelmansa, syyn siihen, miksi yhtäkkiä luukuttaa illasta toiseen Shakiran She-wolf-biisiä huoneessaan. Siihen tarvitaankin aika hyvä syy, olen harkinnut myös kirjallista lupaproseduuria ja muuta hidastavaa byrokratiaa. Jatkuva One Direction ei saa minua lainkaan niin huolestuneeksi lapseni sosiaalisesta elämästä ja mielenterveydestä.
Alle 35-vuotiaat jumppaohjaajat pitäisi lailla kieltää, oman turvallisuutensa tähden, vaikka kuinka olisivat verisukulaisia. Ärsyynnyin tilan ahtauteen, omaan heikkouteeni ja kömpelyyteeni, haljenneeseen peukalonkynteen, valuviin pikkareihin ja pyjamahousuihin, siihen musiikkin, kainaloihini, Diivan 8-pack-vatsalihassettiin, ja siihen, että jokaista liikettä piti tehdä vain 3-5 kertaa, kun jo siirryttiin seuraavaan mahdottomuuteen. Verenpaine ainakin nousi.
Minulta kysyttiin tänään, olenko laihtunut. En ole. Olen kuulemma hehkeä. Ehkä se kaikki verenpaine on kertynyt kasvojeni pintaverisuoniin, syvemmällä ei ainakaan erityisemmin tunnu mitään hehkutusta.
Tänään kävelin työpaikkamme koulutustilan ohi. Käytävälle avautuvasta ikkunasta näkyi jotain erikoista. Sen sijaan, että kuulijakunta nököttäisi pulpeteissaan rintamasuunta kohti valkokangasta, he istuivatkin täysin avoimessa tilassa, ringissä, ilman läppäreitä, kännyköitä, ja turvapöytää edessään. Kasvot kohti toisiaan, ilmeet järkyttyneinä. ”Hei, olen Teppo, ja minäkin olen insinööri.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti