maanantai 5. heinäkuuta 2021

Siitä, mitä täällä tulee vastaan.

Viime kesänä, joka oli ensimmäinen kesä aikuisena, jonka vietin ilman mieshenkilön tai kodissamme asuvien lasten jatkuvaa läsnäoloa, suhtauduin asiaan mielestäni ihan oikein. Opettelin. En odottanutkaan ihan nappisuoritusta, mutta melko hyvin se meni silti. Paljon paremmin kuin edellinen kesä.

Ostin vaaleanpunaisen vihkon, jossa on marsujen kuvia, ja tein siihen erilaisia listoja. Asioista joita minun pitäisi tehdä, kuten vähän vaativampaa siivoamista, remontointia, asioiden hoitamista, huoltamista. Asioista, joita voisin tehdä, kuten uimapaikoista joissa voisin käydä, pyöräilyreiteistä, kivoista jutuista keikoista näyttelyistä elokuvista jotka haluaisin nähdä. Sitten oli listoja asioista joita haluaisin kokea, tilanteista, joissa haluaisin olla, musiikista eri kohdissa elämääni. Sitä listaa en ehkä osannut kirjoittaa, mutta huomaan aina vähän väliä lisääväni siihen asioita, ja kas, myös ruksivani niitä valmiiksi.

Nyt loman lähestyessä kaivoin tuon vihkon esiin, katsoin, mitä kaikkea olen vielä talven aikanakin saanut tehtyä, suoritettua, koettua, elettyä. Ruksin laatikoita, viivasin yli asioita joista aika tai minä olen mennyt ohi, kirjasin uusia juttuja listalle. Varailin huoltoaikoja ja lippuja netistä, sovin aikatauluja, kirjoitin hyvin ankean ja käytännöllisen listan asioista jotka pitäisi tehdä, pakettien palautuksia (joihin liittyy monimutkaisia rituaaleja kahden eri puhelimen viestijärjestelmien välillä), asioiden noutamisia oudoista paikoita jotka ovat odottaneet noutamistaan jo hyvän tovin. Katsoin pitkään ja hartaasti kalenteriani seuraavan kahden-kolmen viikon ajalta, ja huolellisesti oioin parit pitkospuut jotta en tippuisi niihin sudenkuoppiin, joita syntyy, kun pitäisi olla tekemässä jotain muuta eri paikkakunnalla kuin oikeastaan on, tai kahta asiaa yhtä aikaa. 

Sitten olin hetken aikaa tyytyväinen itseeni. Olen vuodessa oppinut elämään paremmin siten, että pidän elämästäni. Oikeasti. Syön enemmän oikeaa ruokaa. Osaan nauttia kotona yksin olemisesta. Liikun. Näen ihmisiä. Tartun tilaisuuksiin, vaikka ne olisivatkin viime aikoina olleet lähinnä vain Hämähäkkimiehen satunnaisia oikkuja, joiden hatara toistuvuus ja asioihin liittyvät niin kovin monimutkaiset tunnesäikeet joissa sitten hetkellisen onnen ja auringonpaisteen jälkeen kompastelemme ja kahlaamme alkavat taas tuntua asialta, joka ei ole oikein minun juttuni, koska ehkä kukaan ei lopultakaan tarvitse jotain aivan tuollaista. Toisaalta sain taas pari muistoa joista voisin maksaa vaikka pikkuvarpaani verran, eikä yhtäkään Veelaa vahingoitettu tässä episodissa. En todellakaan tiedä, oliko tämä nyt tässä, kokonaan, mutta saattoi hyvinkin olla.

No ehkä sydäntä vähän jomottaa taas, mutta tiedän paranevani tästäkin. Olen onnellinen, että minulla on vielä näinkin pehmeä sydän ja polvissa notkeutta notkahteluun.

Olen myös huomannut olevani ihan vähän aiempaa rauhallisempi joissain tilanteissa. Huomaan joskus antavani toisten kantaa vastuu sanomisistaan ja tekemisestään, ilman että ahdistun heidän puolestaan. Annan asioiden vain olla.

Minua vähän jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voihan se tietysti olla jotain ikävääkin, mitä en toivoisi, mutta jotenkin luulen, että jotain kuitenkin tapahtuu.

2 kommenttia:

  1. Ai miten ihana postaus. Tekee hyvää huomata mitä kaikkea on saanut hoidetuksi ja selvitetyksi. Muistan kun itselläni oli kerran sellainen fiilis, että kohta tapahtuu jotain, se oli jännittävää aikaa. Odotetaan ja oletetaan, että mitä tuleekin, niin se on hyvää :D

    VastaaPoista
  2. Hui, tuota sinun listojen määrää. Minulle listat eivät sovi, koska saisin ahdistusta tekemättömistä jutuista. Olen enemmän hetkeen tarttuvainen. Totta kai mielessä siintää tekemättömät jutut silloin tällöin. Sinulla listat jotenkin toimii, ja on varmasti kiva yliviivata tehdyt hommat. Toivottavasti se on hyvää, mikä on tulossa. Onnellista odotusta! Mukavaa viikonloppua.

    VastaaPoista