torstai 2. joulukuuta 2021

Que tengo miedo a perderte.

Heti kun kirjoitin tuon eilen, ja heräsin tähän aamuun, näin elämäni jälleen bloggaajan silmin. Kas tässäkin muheva anekdootti - voi miten hersyvä tragikomiikkaa arkeni minulle suoltaakaan kaiken aikaa. Tai oikeammin; olisiko tässä aihetta anekdootiksi? Onkohan tämä vähän liian laimeaa?

No tänään oli SE aamu, kun en saa juoda aamukahvia. Tein kahvinkeittimeni ympärille barrikaadin keksipaketista, langattomista kuulokkeista ja keittokirjasta, jotta ymmärtäisin, vaikka miten unisena zombina, olla keittämättä kahvia. Koska jos olisin laittanut kahvin tippumaan, ja sen tuoksu olisi luikerrellut asuntooni, itsehillintäni olisi pettänyt, ja olisin ajatellut, että nääh, minä käyn siellä verikokeissa vasta huomenna. Tai ensi viikolla.

Lähellä oleva labra aukesi 7.45. Ajoin paikalle ja asettelin autoni ahtaaseen parkkiruutuun siten, että autoni oikealla puolella olevaan autoon vielä juuri ja juuri mahtuisi sisälle, vaikka se olikin kovin laitaan parkkeerattu, ja jouduin siksi myös itse parkkeeraamaan aivan ruudun äärilaitaan. 

Menin labraan. Sinne olisi pitänyt olla ajanvaraus, mutta kiltti sairaanhoitaja olisi silti ottanut minut muiden asiakkaiden väliin piikitettäväksi, jos vain minulle tehtävät testit olisivat olleet sellaisia, joihin ei tarvitse "fuugia". Mutta kun tarvitsi. Kipitin takaisin parkkipaikalle mennäkseni keskusten paremmin varusteltuun labraan.

Lähestyin autoani vakaissa aikeissa mennä etuovesta sisälle. Autoni ja minun väliini ehti toinen ajoneuvo, joka ajoi autoni vasemmalla puolella olevaan ahtaaseen ruutuun. Siten, että en todellakaan päässyt omaan autooni. Odotin, kunnes kuljettaja avasi oven, aikomuksenani kysyä ystävällisesti, että kun hän kerran on vielä ratin takana istumassa, voisiko hän sen verran peruuttaa, että pääsisin autooni. 

-"Hei, mä en nyt pääse autooni sisälle. Voisitko..."

-"NIIN! Kun olet ajanut niin reunaan!"

-"Niin siis silloin kun minä ajoin tähän..."

-"Aja nyt sitten se autosi pois siitä! Nih!"

Ja sitten hän veti oven kiinni, tai oikeastaan jätti sen vähän raolleen. Jäin hetkeksi seisomaan siihen paikoilleni, michelinukkotakissani aivan hölmistyneenä. En ole tottunut tuollaiseen käytökseen. Yleensä tenhoava luonteeni kirvoittaa kanssaihmisissä pelkkää lirkutusta ja ymmärtämystä, kunhan vain pääsen harjoittamaan persoonallisuuttani heitä kohtaan. Nyt en oikein saanut mahdollisuutta. Ja vähän ihmetytti, miksi hän jätti sen oven raolleen, odottiko, että tulen siihen ovelle jatkamaan keskusteluamme, vai odottiko vain, että lähden pois että uskaltaa tai kehtaa tulla itse autosta pois. Seisoin hetken, ajattelin, että kaikki nämä sekunnit ovat minun ja aamun ensimmäisen kahvisiemaukseni välillä ja kiemurtelin sitten autooni sisälle vänkärin puolelta. Peruutin ruudusta tahallani niin, että peilimme lähes hipaisivat toisiaan - olen ihan kohtuuhyvä peruuttamaan ahtaista paikoista.

Omituinen asia tapahtuvaksi ennen aamukahvia.

Tämän jälkeen, ennen aamukahvia, minua vielä pisteltiin terävillä esineillä, valintojani kyseenalaistettiin ja minulta kyseltiin vaikeita. Sitten vasta sain kahvia.

Työskentelin kotoa, singahdin saliohjaukseen (kyllä, olen teetättänyt itselleni saliohjelman). Singahdin sieltä töihin, punoittaen ja omituisen muotoisena johtuen uniboob-mallisista urheiluliiveistäni, mutta yritin ajatella, että outouden tunteeni on täysin turha, eihän kukaan koskaan kumminkaan minun tissejäni katsele, miksi ihmeessä joku niin tekisi. Töistä kotiin, sohvalle ihmettelemään, mitä minun pitikään tehdä, ja lähes välittömästi tajusin, että 12 minuutin kuluttua minun pitäisi mennä tanssimaan lisää rumbaa.

Kaikki tämä edellytti viittä asunvaihtoa. Excelini kannalta kovin tuottelias päivä.

Otin siis rumban haltuun eilen, alkeis- ja alkeisjatkotunnilla. Tänään menin surutta sille vaativammalle jatkotunnille, koska se nyt vain oli vihonviimeisin mahdollisuus harjoittaa tanssinopettelua ennen joulutaukoa. Varioin, kuvioin, fuusioin lajia tangon kanssa, ihan sama pyöritelkää te viejät vain, minua te ette voi estää tanssimasta. Ajatella, neljä tai  viisi vuotta sitten minua nolotti rumban tanssiminen. Nyt en enää muuta tekisikään, tällä kahden päivän oppimäärällä.

Jossain välissä musiikki ja vienti muuttuivat buggiksi, fuskuksi ja joksikin toistaiseksi tunnistamattomaksi lajiksi, tanssin mitä vain tunsin oikeasti, että olen edistynyt jollain lailla kesästä.

Tunnistin Julion äänen jostain lapsuudestani. Äitini kuunteli tätä. En ehkä silloin olisi uskonut, että jonain päivänä tämä ei tuntuisi minusta lainkaan kornilta.


Ja ai niin, ne verikokeet. Kaikkia tuloksia ei vielä ole, mutta nyt jo tiedän, että maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta. Ja hyödyn siitä faktasta. Minulla on edelleen täydelliset kolesteroliarvot, sori vaan kaikki te salaatinsyöjät. PT, joka teki ohjelmani, sanoi, että ruokavaliooni kuuluu varmasti runsaasti hyviä rasvoja. Kyllä! Minusta erityisesti voi ja suklaa ovat erittäin hyviä.

2 kommenttia:

  1. Joo ei ole oikeudenmukaisuutta. Mieki oon keränny 30 ylikiloa vaikken edes elä epäterveellisesti - mutta ruuansulatus on kaiketi niin hidas ja perusteellinen, että kun syö hernekeittoa torstaina, niin vasta seuraavalla viikolla pierettää.
    Mutta kolesteroliarvot on ihan priimat :)

    VastaaPoista
  2. ihmisiä on niin monenlaisia ja joku niistä on tosi tyhmä .. meinan että se parkeeraja oli tyhmä . mutta tshemppia ja hyvää vointia ...

    VastaaPoista