Put your hands up.

Minulla on bucket list. Jossain. Muistaakseni minulla on vihko, kovakantinen, kannessa pastellinsävyisiä kissankuvia, vähän huonolaatuinen, Tigerista. Siihen olen kirjoittanut asioita joita pitäisi tehdä, kuten "vie matot pesulaan", "varaa aika näöntarkastukseen", "haravoi". Sitten eri sivuilla on asioita joita haluaisin tehdä, pieniä ja suuria. "Näe Kalevauva livenä". Näinkin, mutten sitten muistanut sitä jälkeenpäin, ei ollut niin mieleenpainuvaa, vaikka varmasti pidin.

Jos olisin löytänyt tuon kirjan viime muuton jälkeen, olisin siihen varmaankin laittanut ihan erillisen Tampere-sivun, mutta sen sijaan ylläpidän sitä virtuaalisesti, päässäni, hahmottelen kuvioita sinne tänne aina kun keksin asioita ja paikkoja jotka kiinnostavat minua, ja merkitsemistäni rukseista alkaa muodostua ristipistotyö, joka kuvaa elämääni Tampereella. 

Tänään erityisesti tuntui että sain kurottua eri kuvioiden välejä samaksi kuvakudokseksi, kun kävin vanhalla asuinalueellani koska muistin siellä olevan neljän tunnin kiekkopaikkoja, ja tuntui oudon hyvältä tietää missä on, mitä kunkin kulman takaa löytyy, mistä kannattaa oikaista nurmikon poikki. Se hetki tuntui siltä, että tiedän mitä teen, tää on mun hood, en ole vieras vieraassa kaupungissa, 

No, en kuitenkaan kovin aktiivisesti suorita bucket listaani. En ole kamalan huolissani, jos se ei tule toteutetuksi, joten ehkä lista ei perimmäiseltä tarkoitukseltaan ole edes validi. Onneksi olen kuitenkin vuosia sitten lisääntynyt, ja minulla on esimerkiksi Kaunomieli, joka pitää monista samoista asioista kuin minä, ja hoksautti, että bändi, jonka vuoksi olen ollut valmis matkustamaan Euroopan ääriin nähdäkseni heidät livenä, tulee Tampereelle, n. 600 metrin päähän aiemmasta osoitteestani. Itse en olisi tuota huomannut.

Ostimme liput ja menimme paikalle, mikä oli miellyttävä tapa viettää lauantai. Keikkapaikka oli entinen elokuvateatteri Olympia, ja paikan maltillinen koko sekä pieni röyhkeys mahdollistivat meille juuri toivomamme paikat, 4-5 metriä lavan reunasta, keskeltä.

Tässä kohtaa hyppään muistoissani 70-luvulle, aikaan, jossa Elvis vielä eli tai oli aivan vasta kuollut. Ehkäpä hän oli vasta kuollut, koska jostain syystä muistan aivan valtaisan Elvis-ilmiön, jossa huoltoasemilla oli myytävänä useita erilaisia Elviksen C-kasetteja, Apu-lehden välissä oli juliste, jossa nuori Elvis hymyili elokuvan Puoliverinen tamineissaan, ja televisiossa näytettiin Elviksen Las Vegas-kauden keikkataltiointeja. Naiset huokailivat Pienviljelijäyhdistyksen ompeluseurassa, miten uskomattoman tulkintavoimainen ääni ja se katse joka sai melkein värisemään, kun vaan on niin karismaattinen ihminen, toista kuin meidän Tauno.

Muistan katselleeni mustavalkotelevisiosta hyvin kummastuneena, kun Elvis, myöhempien aikojen presenssissään ja valkoisessa kokovartalohaalarissa lauloi jotain mielestäni vähän puolivillaisesti ja venytellen (ehkä Love me tender), liikkuen kuin hidastetusti sinne tänne esiintymislavallaan, mikinjohto perässä laahaten ja hikoili vallan todella paljon. Kaulassa hänellä oli valkoinen, päästä hapsuinen kapea kauluhuivi, jonka hän hitaasti ojensi yleisössä olevalle turkoosiin pukeuteeneelle korkeahiuksiselle naiselle, joka oli asiasta kovin ilastunut. Elvis tämän jälkeen kietoi kaulaansa toisen kaulahuivin, ja sama rituaali toistui muutaman kerran.

Saatoin ehkä kysyä äidiltäni mistä tässä on kyse. Hän sanoi, että Elvis on niin suosittu ihminen, että hänen faninsa haluavat muistoksi hänen hikeäänkin, ja se on sitten suuri aarre jota pitää säilyttää. Äidin nenä oli hieman rypyillä, joten ymmärsin, että tuonlainen fanittaminen ei ehkä ole joko sopivaa tai omanarvontuntoiselle suomalaiselle ihmiselle järkevä tapa toimia. Ihminenhän se Elviskin vain on, ja hiki on hikeä. Minä en kyllä isona alkaisi mitenkään fanaattisesti ketään fanittamaan. Ja mitä ihmettä minä tekisin jollain hikisellä kaulahuivilla, jota ei voi edes pestä tai käyttää, kauhean epäkäytännöllistä.

Enkä Dingoa alkanutkaan fanittamaan, mikä oli kyllä harvinaista, koska eihän oikein mitään muutakaan ollut ikäluokalleni tarjolla niihin aikoihin. Äiti kyllä osti meille yhteiseen käyttöön sellaisen punaisen pitkän huivin, joka ehkä olisi voinut olla Dingo-huivi, mutta ehkä se oli vain aikakaudelle tyypillinen asuste.

No. Nyt sitten Royal Republicin Adam, elämää suurempi Zlatanmainen mutta hyväntuulisen hulvaton hahmo vangitsee huomioni yli tunniksi. Toki koko bändi on aivan mainio, hienoja muusikoita, ja positiivinen energia ei tunnu teeskennellyltä, ja ruotsalainen hyväntuulisuus ja se kummallinen tunnelma, jossa ihminen tuntuu viihtyvän omissa nahoissaan jotenkin jopa liian hyvin, ehtii ärsyttää vain hieman liian pitkään jatkuvien jutteluiden aikana. Koko bändillä on nahkatakit, ja he hikoilevat, ja aina välillä mietin, että voikohan noita edes pestä keikkojen välillä ja miten kamalalta mahtavatkaan haista jos ei voi. Yksi illan kohokohdista oli, kun Adam kannatti keskellemme yleisön sekaan pienen korokkeen, ja värväsi Timon, (55-60 vuotta arvioni, anteeksi jos meni vikaan) soittamaan kanssaan lehmänkelloa, samalla korokkeella, itse Timon housunlenkeistä roikkuen ja tahdissa jammaillen. Yleisö mylvi Timon nimeä.

Tässä kohdassa hyppään muistoissani n. 15 vuotta taaksepäin. Minulla oli urheiluseura, muistaakseni vuodesta 2003, on vieläkin. Frisbee-liitto. Käymme muutamissa turnauksissa vuoden mittaan, sitten on suunnittelukokouksia, vuosikokouksia ja sen semmoista. Noin 15 vuotta sitten nuorempi tyttäreni Kesäheinä oli n. 15 vuotta nuorempi kuin nykyisin. Hän oli voimakastahtoinen, mutta kiltti ja vanhempiaan kunnoittava lapsi, eikä kyseenalaistanut minua. Hän uskoi, että kun äiti lähtee Frisbee-turnaukseen, äiti menee ja heittää frisbeetä kilpaurheilutarkoituksessa, ihan niin kuin isä pelaa lentopalloa, jalkapalloa, salijalkapalloa ja käy tosi monissa turnauksissa ja talkoissa ja pelikavereiden viikonlopun yli kestävillä syntymäpäivillä.

Kesäheinä ei siis kyseenalaistanut harrastukseni olemassaoloa, hän ilmaisi vain huolensa siitä, että eikö minua ja erityisesti ystäviäni hävetä, kun olen todella huono heittäjä, enkä myöskään koskaan saa mitään kiinni. Olen pahamaineisen huono. Ikinä en ole edes hääkimppua napannut, saatikka parvekkeelta heitettyjä avaimia. 

Silti, kun näin Adamin pyörittelevän valkoista froteepyyhettä olkapäällään, pyyhkivän siihen kasvojaan ja niskaansa, pyörittävän sitä edessään aikuisviihdemäisenä show-elementtinä, ja vihdoin kurottautuvan ikään kuin koripallon vapaaheittoasentoon, tajusin, että minä, se olen minä, joka tässä yleisössä kaikkein eniten haluan ja tarvitsen tuon kaipaamani miesenergiaa tihkuvan valkoisen pääpalkinnon. Ja kyllä, Adam tunnisti kaipuuni yleisömeren keskeltä, heitti armollisesti pyyhkeen suoraan minulle, ja kaikkien niiden ojentuneiden käsien joukosta minun olivat tarkimmat ja nopeimmat ja hups kaappasin pyyhkeen itselleni ja myttäsin sen nopeasti käytännöllisen suureen käsilaukkuuni jotta välttäisin päätymästä kirkuvan keski-ikäisen naishyeenalauman raatelemaksi. 

Nyt minä sitten mietin, mitä ihmettä minä tuolla muka teen.

 

 

Tämä ei ole se näkemäni pätkä, mutta todiste ilmiön olemassaolosta.

 

 

This time I know it's for real.

Muutin. Uuteen kaupunkiin peräti. Ja sitten muutin täällä uudelleen.

Häälyin pitkään muuttopäätöksen äärellä. Punnitsin, mietin perusteluja monelta kannalta ja annoin itselleni lupia ajatella asioita siten, täten, muuttaa mieltäni, olla perustelematta, katsoa perusteluideni taakse, korjailin lukulasieni asentoa, katson läheltä ja kaukaa ja kysyin Taroteilta. En yrittänyt saada asioita muodostamaan täydellistä kuviota puoleen tai toiseen. Yritin nähdä ihan oikeasti, ilman mitään filttereitä, mitä muuttopäätöksessä on mukana. Monimutkaisuutta. Monen monta monimutkaista asiaa ja ratasta jotka pyörittivät toisiaan, yllättäviin suuntiin. Totesin, että kaikesta en ehkä ole rehellinen kaikille muille, mutta itselleni ehkä sittenkin. Yritin jopa sovitella Hämähäkkimiehen sorjaa ääriviivaa monimutkaisten kuvioiden jatkeeksi muuttoni kellokoneiston rattaideni väliin, mutta eihän se sinne sopinut, lipsui vain sinne tänne enkä oikein itsekään tiennyt mitä virkaa hän olisi koneistossa toimittanut. 

 Joskus asiat tapahtuvat vain yhtä aikaa, toisistaan riippumatta.

No sitten muutin, opettelin uuden asunnon pistorasiat ja katkaisijat, kaupungin julkisen liikenteen ja ajotiet, lähikaupat, pubit, keikkapaikat, lenkkipolut, marketit, kierrätyspisteet, työpaikan kirjoittamattomat säännöt, sietämään uusien työkavereiden hiljaisuutta kunnes he vihdoin alkoivat pulpahdella puhetta sieltä täältä. Olin nääntynyt, ärsyyntynyt, turhautunut siitä, että olen 53 vuotias enkä 23 vuotias, ja uusi kaupunki ei olekaan loputon leikkikenttä täynnä rajattomia yllättäviä käänteitä, vaan olen väsynyt ja ärtynyt ja asunnossani on pimeitä loukkoja ja pitkäjalkaisia hämähäkkejä ja suihkuun on vaikea pujottautua ja pyykit kuivuvat aina olohuoneessa paitsi heinäkuussa eivät kuiva lainkaan ja vaatekaapin ovi aukeaa aina yhtäkkiä vasten paljasta kylkeäni kun istun kähertämässä hiuksiani kampauspöydän ääressä ja kun suljen sen, se pölläyttää shifonkieni helmat ja hihat ovenrakoon ja aina välillä pullauttaa sisäseiniinsä törröttäviä ruosteisia nauloja ilmeisessä repimistarkoituksessa, ja robottipölynimuri mussuttaa jatkuvasti antennijohdon irti seinästä ja tyhmä sohva syö kaukosäätimeni ja netti pätkii ja kaupunki on täynnä liikenne-ehdotuksia, jotka eivät täysin vastaa mielikuvaani siitä miten liikennesääntöjen pitäisi toimia, ja kun luen kylttejä, ne kertovat vain outoja paikannimiä jotka eivät anna minulle mitään lisäinformaatiota siitä mihin suuntaan kannattaisi mennä. 

Poikkeuksena Rauma. Monessa paikassa, mistä etsin jotain minulle oleellisen paikan opastetta, kerrotaan, että tässä on reitti Raumalle. En ole ikinä käynyt siellä, ja oletan paikan olevan satojen kilometrien päässä, enkä ymmärrä miksi minulle tarjoillaan täällä tietoa Rauman sijainnista yli luontaisen tarpeeni. Ehkä varoituksena, joka tälle tielle käy, saa syyttää vain itseään.

 Ehkä Rauma on kiva kaupunki (kuten Tamperekin), ja olen itse vain ärtyisä vaihdevuosinainen.

Aivan erityisesti muutun ärtyisäksi aina, joka kerta, joka ikinen kerta, kun mainitsen muuttaneeni Tampereelle, minulle kerrotaan, että "Tampere on kiva kaupunki". Eihän tuollaisesta pitäisi ärsyyntyä, ärsyynnyn silti. Sitten kehutaan Pyynikin näkötornin munkkeja. No eivät ole hyviä mielestäni, kuivia ja liikaa kardemummaa. Toista ovat Oulun Auranmajan syntisen kuumat rasvaa tihkuvat ihanuudet. Ja miten niin Tampere on ihana "vesistöjen kaupunki"? Kaksi järveä, kyllä. Oulussa on järviä, meri ja ison joen suisto. Merikosken patosilta ei haise lokinpaskalta, Tampereella haisee.

Oulussa kun menen baariin minua moikkaa kuusitoista tuttua ja baarihenkilökunta tietää, että haluan kossuvissyni limellä, mutta ei muussatulla limellä. 

Kyllä, minulla on ikävä Oulua. Silti tiedän, että 55% minusta oli muuton kannalla, 45% jäämisen. Se on kamalan pieni ero, eikä vielä tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti halunnut muuttaa. Tämä oli suunta johon maailmankaikkeus minua pusersi, ja minähän puserruin. Kyllä tässä oli paljon hyviäkin puolia. Lasteni läheisempi sijainti ei ole ollenkaan mitätön asia, ja ihan vain bonusta muiden syiden ja tekijöiden lisäksi. Ja ystävät eivät katoa, ja ovat urheasti tulleet tänne asti takiani. Ja Ouluunkin kuljee juna. Silti toivoisin saavani tästä jonkin tuntuvamman hyvityksen, kuin sen, että uudessa asunnossani on hiljaista, ei yhtään hämähäkkiä ja aivan julmetusti kaappitilaa. 

Olen suorittanut Tamperetta aivan hengästyttävällä tahdilla. Aina kun näen mitään, mikä vähänkään kiinnostaisi, hypähdän heti sinne suuntaan tai teen mentaalisen merkinnän listaani suoritettavia asioita. Tai ehkä tahti ei ole ollut kummoinen, mutta olen ajoittain ollut kovin hengästynyt. Yritän uskoa siihen, että maailmankaikkeuden vetovoima vie minut oikeisiin paikkoihin ja tilanteisiin. 

Kohta vuoden täällä, ja nyt ajoittain tulee tunteita, että olen kotiutunut. Lyhyitä välähdyksiä, hetken  tunnen, että kaikki on ihan kohdallaan, että olen oikeassa paikassa, en ole pois mistään. Viime sunnuntaina lenkkipolulla juosten, Pekko Käppiä kuunnellen. Kävin Käpin keikalla ja ostin keikkapaidankin todistaakseni itselleni ja minut mahdollisesti paitaa käyttäessäni näkeville henkilöille, että olen monipuolista ja elinvoimaista ja yllättävää kulttuuria nauttiva aktiivinen yksilö.

Kaunomieli joskus totesi Tarot-korteistani, että ne vittuilevat minulle. Kertovat asioita, jotka jo tiedän, mutta näsäviisaasti. Radioennustukset ovat alkaneet tehdä samaa. Kysyin vasta, miksi ihmeessä vastaani ei tule ketään uutta, yhtä kiehtovaa (mutta toteutuskelpoisempaa) kuin Tangomies tai Hämähäkkimies. Klikkasin radion päälle, ja kas.

 

 

 

 

Tää kaikki vie mut takaisin alkuun.

Vuosia vierähti tuosta vain. Olen yhä täällä. Pahoittelisin, jos olisin niin itsevarma, että ajattelisin tämän olleen jollekulle menetys.

Pitäisi lukea itseäni taaksepäin, ja miettiä olenko samanlainen vai erilainen, mutta juuri nyt en jaksa. Olen ainakin suorempi ja kärsimättömämpi, näistä jälkimmäinen kehityssuuntana yllättää minua, lähestyessäni seesteistä vanhuutta. Olenhan jo viisikymmentä ja kaksi vuotta vanha. Toisaalta minussa on ainakin hetkellisesti räjähtävää naisenergiaa. Hetkellisyyden oletus juontaa juurensa siihen, että epäilen vaihdevuosien vaikuttavan ajoittain tapoihin reagoida kanssaihmisiini.

Teenkin niin, että en lue itseäni taaksepäin vielä, vaan kirjoitan ensin pätkän sokkona, ja sitten menen ja vertailen käsialaani ja kuin grafologi, onko kyseessä sama persoona vai olenko suorittanut huikean metamorfoosin tässä välissä. Ehkä joitain asioita minussa on tosiaan muuttunut, mutta hieman jännittää, olenko tyytyväinen muutoksen suunnasta. Ihana sisäänpäinkääntymys jota kukaan ei voi estää minua harjoittamasta.

Eilinen ilta oli mukava, yllättävä keikka klubilla, turvaihmisiä seurana, tunsin oloni jotenkin kevyemmäksi kuin aikoihin. Join siis tänään keskipäivällä toista mukia aamukahvia, suunnitellen, että kohta poistaisin silmieni ympäristöstä maskaran jäänteet ja ehkä laittaisin pyykkikoneen pyörimään, sisältäen aamutakkini, jonka rinnuksilla oli jälkiä muutamien mainioiden aamupalojen juoksevasta kananmunankeltuaisesta (kyllä, kolestoroliniarvoni ovat edelleen mitä mainioimmat). Ovikello soi. Varpu, your friendly neighbourghood christian halusi antaa minulle käyntikortin, jossa oli QR-koodi, jota seuraamalla voisin vaikkapa tutustua lapsille suunnattuihin opettavaisiin tarinoihin hyvistä arvoista, kuten rehellisyydestä. Otin kortin vastaan vähän hämmentyneenä, mutisten ihan vain hiljaa liikaleukaani kohden, että en ehkä ole kohderyhmää, mutta samalla jotenkin positiivisesti yllättyneenä teknologian suomista uusista mahdollisuuksista myös herätysliikkeille.

Taannoin vastaaville mormoneille kerroin reippaasti olevani perinteinen suomalaiskansallinen luonnonuskova ja että en pidä järjestäytyneistä uskonnoista. Heillä ei ollut siihen paljoakaan lisättävää.

Nukuin ylenpalttisen valvomisen ansiosta miellyttävät päiväunetkin. Jätin tekemättä monta reipasta asiaa, joihin hetkellisesti tunsin kiihkoa tarttua jonkin aikaa aamukahvien jälkeen. Olin jossain vaiheessa oikein reippailuhousut jalassa pihalla asti, aikeenani käyttää moottoroituja laitteita mutta siimaleikkurin käynnistämisen sijaan päädyin korottamaan ainakin henkisesti ääntäni naapurille, jälleen, koska hänellä oli kanssani eriäviä mielipiteitä. Ja päädyin melko pian sisätiloihin, keitin kahvit ja nukuin nämä minulle harvinaiset päiväunet. Nurinkurisesti mutta ongelmattomasti.

Minulla on aiempaa enemmän eriäviä mielipiteitä aiempaa useampien henkilöiden kanssa. Epäilen, että minulla on vain enemmän mielipiteitä kuin aiemmin, ja siinä määrin kuin mielipiteeni koskevat omia asioitani, en pitäisi tämänsuuntaista muutosta huolestuttavana.

Muutamia viikkoja sitten päädyin jonkinlaisille hyvän olon messuille. Tiedättehän konseptin, kristalleja, koruja, tarot-kortteja, yrttivoiteita, luentoja ja meditaatiota, analyyseja siitä montako prosenttia syntiä veresi ehkä sisältää, maadoittavia pyramidirakennelmia. Oloni oli nostalgisen kotoinen, ja samalla tunsin itseni jotenkin ankealla tavalla tavalliseksi. Aika harvoin koen olevani niin tavallinen, ja se oli vähän kummallinen tunne, tavallaan ankea, mutta toisaalta oloni oli hyvin vapautunut. Sain joka tapauksessa kaipaamaani energiaa ja hyvää oloa. Itse Ganesh-jumaluus ilmestyi hoitamaan energioitani, kerrottiin. Intialaiset jumaluudet ovat itse asiassa hyvin kohtuuhintaisia, vain 25 eur/30 minuuttia, ja minusta laatu oli aivan ok. En kyllä ole selvittänyt esim. Tellervon tai Liekkiön tuntitaksoja, ehkä näillekin voisi olla joku Autojerryn tyyppinen sovellus?

Toisaalta olen alkanut pelätä muistuttavani Colin Robinsonia, ja alkanut miettiä, pitäisikö minun vain puhua vähemmän, totaalisesti.

Muutan ehkä. Kauaskin. Maailmankaikkeus, joka on hitaasti kierähtäen lipunut suuren massansa kanssa kohti tulevaisuutta, on jäänyt helmoistaan kiinni johonkin lattianlaudan tikkuiseen reunaan tai naulaan, ja lipuvan liikkeen edelleen jatkuessa tapahtuu kohta se vääjäämätön. Kangas on hiljalleen kiristynyt, sinkunut hieman, ja kohta se repeää, toivottavasti vain hieman, ja toivottavasti ei kamalan epäsiististi ja mielellään ei mistään liian paljastavasta kohtaa. Esimerkiksi sentyylinen huolettoman rockhenkinen lopputulema, jossa on ostanut sovittamatta farkut, ja kotona todennut niiden lahkeet liian lyhyiksi, ja raksii lahkeiden alasaumat auki rispaantumaan, ja näin saa luotua 3,5 senttimetriä lisää lahjepituutta, ei olisi ollenkaan huono visuaalisesti. Aika paljon olen nyt jättänyt maailmankaikkeuden ratkaistavaksi tässä, mutta toistaiseksi olen kyllä ollut tyytyväisempi jonkun korkeamman voiman tekemiin virheisiin kuin omiini.

 

 

Que tengo miedo a perderte.

Heti kun kirjoitin tuon eilen, ja heräsin tähän aamuun, näin elämäni jälleen bloggaajan silmin. Kas tässäkin muheva anekdootti - voi miten hersyvä tragikomiikkaa arkeni minulle suoltaakaan kaiken aikaa. Tai oikeammin; olisiko tässä aihetta anekdootiksi? Onkohan tämä vähän liian laimeaa?

No tänään oli SE aamu, kun en saa juoda aamukahvia. Tein kahvinkeittimeni ympärille barrikaadin keksipaketista, langattomista kuulokkeista ja keittokirjasta, jotta ymmärtäisin, vaikka miten unisena zombina, olla keittämättä kahvia. Koska jos olisin laittanut kahvin tippumaan, ja sen tuoksu olisi luikerrellut asuntooni, itsehillintäni olisi pettänyt, ja olisin ajatellut, että nääh, minä käyn siellä verikokeissa vasta huomenna. Tai ensi viikolla.

Lähellä oleva labra aukesi 7.45. Ajoin paikalle ja asettelin autoni ahtaaseen parkkiruutuun siten, että autoni oikealla puolella olevaan autoon vielä juuri ja juuri mahtuisi sisälle, vaikka se olikin kovin laitaan parkkeerattu, ja jouduin siksi myös itse parkkeeraamaan aivan ruudun äärilaitaan. 

Menin labraan. Sinne olisi pitänyt olla ajanvaraus, mutta kiltti sairaanhoitaja olisi silti ottanut minut muiden asiakkaiden väliin piikitettäväksi, jos vain minulle tehtävät testit olisivat olleet sellaisia, joihin ei tarvitse "fuugia". Mutta kun tarvitsi. Kipitin takaisin parkkipaikalle mennäkseni keskusten paremmin varusteltuun labraan.

Lähestyin autoani vakaissa aikeissa mennä etuovesta sisälle. Autoni ja minun väliini ehti toinen ajoneuvo, joka ajoi autoni vasemmalla puolella olevaan ahtaaseen ruutuun. Siten, että en todellakaan päässyt omaan autooni. Odotin, kunnes kuljettaja avasi oven, aikomuksenani kysyä ystävällisesti, että kun hän kerran on vielä ratin takana istumassa, voisiko hän sen verran peruuttaa, että pääsisin autooni. 

-"Hei, mä en nyt pääse autooni sisälle. Voisitko..."

-"NIIN! Kun olet ajanut niin reunaan!"

-"Niin siis silloin kun minä ajoin tähän..."

-"Aja nyt sitten se autosi pois siitä! Nih!"

Ja sitten hän veti oven kiinni, tai oikeastaan jätti sen vähän raolleen. Jäin hetkeksi seisomaan siihen paikoilleni, michelinukkotakissani aivan hölmistyneenä. En ole tottunut tuollaiseen käytökseen. Yleensä tenhoava luonteeni kirvoittaa kanssaihmisissä pelkkää lirkutusta ja ymmärtämystä, kunhan vain pääsen harjoittamaan persoonallisuuttani heitä kohtaan. Nyt en oikein saanut mahdollisuutta. Ja vähän ihmetytti, miksi hän jätti sen oven raolleen, odottiko, että tulen siihen ovelle jatkamaan keskusteluamme, vai odottiko vain, että lähden pois että uskaltaa tai kehtaa tulla itse autosta pois. Seisoin hetken, ajattelin, että kaikki nämä sekunnit ovat minun ja aamun ensimmäisen kahvisiemaukseni välillä ja kiemurtelin sitten autooni sisälle vänkärin puolelta. Peruutin ruudusta tahallani niin, että peilimme lähes hipaisivat toisiaan - olen ihan kohtuuhyvä peruuttamaan ahtaista paikoista.

Omituinen asia tapahtuvaksi ennen aamukahvia.

Tämän jälkeen, ennen aamukahvia, minua vielä pisteltiin terävillä esineillä, valintojani kyseenalaistettiin ja minulta kyseltiin vaikeita. Sitten vasta sain kahvia.

Työskentelin kotoa, singahdin saliohjaukseen (kyllä, olen teetättänyt itselleni saliohjelman). Singahdin sieltä töihin, punoittaen ja omituisen muotoisena johtuen uniboob-mallisista urheiluliiveistäni, mutta yritin ajatella, että outouden tunteeni on täysin turha, eihän kukaan koskaan kumminkaan minun tissejäni katsele, miksi ihmeessä joku niin tekisi. Töistä kotiin, sohvalle ihmettelemään, mitä minun pitikään tehdä, ja lähes välittömästi tajusin, että 12 minuutin kuluttua minun pitäisi mennä tanssimaan lisää rumbaa.

Kaikki tämä edellytti viittä asunvaihtoa. Excelini kannalta kovin tuottelias päivä.

Otin siis rumban haltuun eilen, alkeis- ja alkeisjatkotunnilla. Tänään menin surutta sille vaativammalle jatkotunnille, koska se nyt vain oli vihonviimeisin mahdollisuus harjoittaa tanssinopettelua ennen joulutaukoa. Varioin, kuvioin, fuusioin lajia tangon kanssa, ihan sama pyöritelkää te viejät vain, minua te ette voi estää tanssimasta. Ajatella, neljä tai  viisi vuotta sitten minua nolotti rumban tanssiminen. Nyt en enää muuta tekisikään, tällä kahden päivän oppimäärällä.

Jossain välissä musiikki ja vienti muuttuivat buggiksi, fuskuksi ja joksikin toistaiseksi tunnistamattomaksi lajiksi, tanssin mitä vain tunsin oikeasti, että olen edistynyt jollain lailla kesästä.

Tunnistin Julion äänen jostain lapsuudestani. Äitini kuunteli tätä. En ehkä silloin olisi uskonut, että jonain päivänä tämä ei tuntuisi minusta lainkaan kornilta.

Ja ai niin, ne verikokeet. Kaikkia tuloksia ei vielä ole, mutta nyt jo tiedän, että maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta. Ja hyödyn siitä faktasta. Minulla on edelleen täydelliset kolesteroliarvot, sori vaan kaikki te salaatinsyöjät. PT, joka teki ohjelmani, sanoi, että ruokavaliooni kuuluu varmasti runsaasti hyviä rasvoja. Kyllä! Minusta erityisesti voi ja suklaa ovat erittäin hyviä.

Walkin' through the park every day.

 Aikaa kuluu lisää. Huomaamatta. Siskoni tänään kysyi jostain toisesta blogista, onko se salanimeni. Ei ollut. Olin pettynyt itseeni. Kun ei ollut. Kyllähän minäkin haluan!

Olen tehnyt liikaa töitä. Ahnehdin liikaa. En pysynyt kohtuudessa, ja nyt se kaikki tippuu kohta niskaani kuin taivas gallialaisille. Kompastelen, takkuilen, mutta osan asioista tiedän saavani heitettyä maaliviivan yli viime hetkellä, vaikka itse jäisinkin maastoon makaamaan. Tavallaan on hyvä mieli, kun saa tehdä näin hartiavoimin hommia. Tavallaan helpottunut olo siitä, että tällä kertaa, kun aivoni alkoivat osoittaa käryämisen merkkejä, ne olivat erilaisia kuin ennen, ja sain kai käännettyä kelkan riittävän ajoissa. Nyt ei enää tule masennus ja aivosumu, vaan hermoston ylikunto ja kognitiivisen hahmottamiskyvyn ongelmat. Kivaa vaihtelua, ja näiden kanssa on helpompi elää, väittäisin.

On aika uskomaton tunne, kun tajuaa, että masennus on jotain minusta erillistä, se saattaa tulla lurkkimaan mieleni reunalle, mutta sen pystyy ystävällisesti mutta tiukasti käskeä poistumaan.

Eli on ollut syynsä sille, että en kirjoita. Tanssia olen koittanut, tilanteesta huolimatta. Ylikunto-oireen takia tanssini kutistuivat ensin kolmesta tunnista kahteen kerralla, sitten yhteen. Jopa sellaisina päivinä, kun tarjolla olisi salsaa tai tangoa tai hidasta valssia.

Maanantaina tarjolla oli salsaa. Niin luulin. Numerot ovat vaikeita. Joulukuu ei ole keltainen, siksi on järjestöntä, että sen numerot ovat 1 ja 2. 1 ja 1 olisivat lähempänä totuutta. Tai 484110599 tai jotain sinnepäin. No se ei ollut salsaa, salsaa olisi ollut marraskuun alussa, ja jotenkin ajattelin, että nyt ollaan ehkä jo joulukuun alussa, kun marraskuuta on kestänyt jo n. 3 vuotta, niin ehkä se joku pieni numero ja aneemiset 1 ja 1 sen perässä tarkoittavat suurinpiirtein tätä päivää. 

Teen muuten työkseni mm. budjetointia. Sitä tehdään numeroilla. 

Olisi pitänyt arvata, kun paikalla oli aika vähän porukkaa, ja aika vanhaa porukkaa, ja ne juttelivat eteisessä kansantanhukokemuksistaan, että kaikki ei nyt ole ihan kohdallaan. Mutta ei, olin aivan zen ja odottelin, että kohta veivataan salsaa, jotain ihanaa lattarirallatusta tai kongakilkutusta, ja ei muuta kuin salsamoottori käyntiin ja jalat tikuttamaan. Hiki pintaan, kuumaa huumaa ticotico ja hulahula.

No se olikin sitten polkkatunti. Koska olin jo maksanut tunnin etukäteen ja minua vähän nolotti, sekaannukseni, yritin ensin olla aivan pokkana. Sitten minulle selvisi, että se oli polkan jatkotunti, ei alkeet.  Pyörimistä ainakin kahteen suuntaan ja kuvioita luvassa. No tokihan minä olen polkkaa tanssinut Pienviljelijäyhdistyksen pikkujouluissa joskus 1800-luvun loppupuolella, tai ainakin katsonut kauhunsekaisella ihastuksella, miten Kännälän tyttäret nappaavat toisensa tiukasti käsivarrenmitan päähän ja pyörivät ympäri salia käsittämättömästi suristen ja ilmassa pysytellen. Luonnonvoima jonka alle ei ole hyvä jäädä. Tottahan minä nyt polkkaa osaan. Ainakin yhteen suuntaan.

Alkulämmittelyn jälkeen El  Maestro nappasi minua kädestä ja talutti minut vierellään salin keskelle kuin debytantin ja julisti "me tässä näytetään nyt muutama kuviointimahdollisuus" ja hymyili minulle lammasmaisesti "ei hätää, seuraa vain vientiä". Ja kaikki katsoivat.

Ei perkele. Seurasin ja selvisin jotenkuten. Tämän jälkeen parkaisin "mä luulin, että tänään olisi salsaa!" Sain erityismaininnan, "ei hätää, sä vedät tosi hyvin!!"

Oloni on ollut tuosta lähtien euforinen kuin olisin välttänyt kivuliaan äkkikuoleman. 

No on se ollut euforinen muistakin syistä, jotka ovat varmaankin harhaisia, ohimeneviä, epäkurantteja kaikin tavoin, mutta en nyt ole jaksanut välittää siitä tai seuraamuksista. Hämähäkkimies tulee ja menee, on tyhmä ja ailahtelevainen ja arvaamaton, mutta ilmeisen tärkeä minulle, enkä ajoittain koe voivani tehdä muuta kuin rakastaa, vikoineen päivineen. Jotenkin tämä on mennyt yli siitä kohdasta, jossa voisi suojella itseään tai rajata odotettavissa olevia vahinkoja. Tämä ei taida olla sellaista laadullisesti pätevää ja tavanomaista parisuhdematskua, johon olisin mielestäni oikeutettu pikkuhiljaa. Jos haluaisin.

Kesäheinä ei kai pidä ajatuksesta, että Hämähäkkimies kutoo taas verkkojaan nurkkiini. Hän ehdotti ilmoittavansa minut ensitreffit alttarilla ohjelmaan. Kuvittelin itseäni esittelyjaksossa kertomassa ajatuksiani avioliitosta ja parisuhteista.

-"Jaa mitäkö mä ajattelen avioliitosta? No en mä tiedä, mä ehkä kerran olin naimisissa, mut sit mä oikeastaan unohdin sen jutun myöhemmin. Ja instituutiona se on semmoinen arkaainen jäänne, vähän outoa se morsiamen luovutus ja sen semmoiset, naista talutetaan kuin hiehoa omistajalta toiselle."

-"Jaa millainenko mä olen kumppanina? No yleensä aika masentunut. En mä sillai ahdistu tai kiukuttele tai nalkuta, kun se vaatisi sitä, että näyttää omia tunteitaan myös ulospäin, mä enemmänkin sillai käperryn sisäänpäin, masennun ja alan epäilemään oikeutustani olla olemassa."

-"Ai ihannekumppani? No ehkä sellainen aika vaivaton. Asuisi vaikka jossain tosi kaukana. Ja ehkä mä en sillai ajattele, että parisuhteiden pitäis mitenkään välttämättä kestää aina loppuikää. Miehissä on kyllä kivaa se, että ne usein jaksaa nostella painavia tavaroita."

Nyt Hämähäkkimies on nyt ollut hetken lähellä, sitä ennen pitkään kaukana, koska käskin niin. Sinä aikana olen tavannut muita ihmisiä, ystävystynyt, ollut parisuhteellisesti tarttumaton, antanut suoraa palautetta, toiminut näennäisenä trophy girlfriendinä. Kuunnellut uskomattoman määrän mansplainingia, aiheista, jotka tunnen paljon paremmin kuin niitä selittävä mies. Myös omista tunteistani ja reaktioistani.

Ja kyllä, hän vahvisti, että tämä biisi kertoo minusta. 

 

Levitän musiikkia ihmisestä toiseen kuin jotain hienostunutta tartuntatautia. Kun kuuntelen Hämähäkkimiehen kanssa soittolistojani ja siellä on uusia biisejä, korviani kuumottaa - ei kai hän arvaa, että tämänkin helmen joku minulle lähetti. No täytyyhän minullakin olla seikkailuni.

Driving many miles, knowing they'd get here.

Hups. On kulunut aikaa. Olen ajatellut välillä, että ehkä en enää kirjoita. Mutta ehkä kirjoitankin, koska se ei ole niin vakavaa. Olen miettinyt mistä haluaisin kirjoittaa ja miksi. Ei sillä kai niin väliä mitä, mutta se mitä haluan, on olla kirjoittava ilminen, koska se tekee hyvää aivoilleni, ja aivoni, todellakin, tarvitsevat jotain hyvää.

Mitähän on tapahtunut viime visiittini jälkeen. Paljonkin, ja kainona ihmisenä en halua paljastaa kaikkia yksityiskohtia. Töitä olen tehnyt, paljon, täysillä ja hartiavoimin, ja se on tuntunut hyvältä. Olen oppinut tunnistamaan väsymykseni vähän paremmin kuin aiemmin, ja oppinut varmaan todella harppauksin asioita myös palautumisesta. Työpäivien päätteeksi olen rientänyt tanssimaan, elänyt hetkessä värissyt tangon pidätettyä intohimoa, piirtänyt lattiaan jalkaterilläni hitaan valssin hallittua viehkeyttä, veivannut sitkeää salsaa ja olen myös päättänyt ottaa uusia alueita haltuun. Buggin, sen ruotsalaisen peränketkutustaudin. Se on vielä vähän kesken se aluevaltaus, mutta luulen, että onnistun lopulta tuossa ihan tyylillä. Mutta tämäkin on jatkumo, ei tavoite. Näen jo itseni kun katson kanssani tanssivia eläkeläisiä, miettimässä asukokonaisuuksia viikon tanssillisiin kohokohtiini, sitten kun ehdin niitä hieman nykyistä enemmän ajatella.

Kaiken kaikkiaan elämä tuntuu siltä, että se on kerrankin juuri nyt, ei sitten joskus. Voiko olla, että todellisuudessa onkin kohtia, jolloin elämä oikeasti onkin sitten-kun, jossain tulevaisuudessa, ja sitten se lopulta tipahtaa syliin kuin kypsä omena? Pitääkö olla huolissaan vain siitä, ettei ehkä huomaakaan sen omenan tipahtavan? En haluaisi ajatella, että niin on. Haluaisin ajatella, että elämä on aina, koko ajan jos vaan osaa haukata siitä omenasta. Mutta rehellisyyden nimissä minulla on ollut raskaita vuosia, väsyttäviä aikoja, paljon selittämätöntä takkua päässäni aiemmin, ja nyt kun asiat ovat helpompia - kas elämästä oikeasti on helpompaa nauttia. 

Kaikki ei ole vain asenteesta kiinni. On turha syyllistää väsynyttä masentunutta ja liian tiukilla olevaa ja liian paljon yrittävää ihmistä siitä, ettei osaa rentoutua ja nauttia elämästä. Tai ehkä se onkin asenteesta kiinni, siitä että tekee työt, huolehtii asiat, odottaa ja samalla sinnikkäästi kampaa niitä takkuisia matonhapsujaan auki solmuista. Tai sitten vain päättää, että ne solmut ovatkin hieno makramee-taideteos, jonka itse influenza Sara Sieppi voisi virittää yksiönsä seinälle tunnelmaa ja trendikkyyttä luomaan.

No, nyt minä elän. Impulsiivisena ihmisenä menin kesälomalla tilaamaan itselleni keittiöremontin, unohdin käytännössä asian, ja kas se tuli sitten vähän yllättäen ja pyytämättä kesken syyskauden kiivaimpien työviikkojeni. Olen äijäillyt kuskaillen tavaraa kaatopaikalle, ihan itse tai naisvoimin, koska olenhan Todella Äijä Muija. Nyt sekin on valmis, asuntoni siis. Sekään ei ole sitku. Tai jonkun pitäisi ehkä siivota täällä, ja sitten.

On varmasti ollut monta tilannetta ja sattumusta josta olisin voinut yksityiskohtia venytellen ja paisutellen tänne kertoa, ja nyt vähän harmittaa kun en enää muista niitä niin hyvin. Mutta voi todellakin olla totta myös se, että minulle ei ehkä ole ollut aikaa kirjoittaa. Tai pestä pyykkiä. Tai haravoida. Tai siivota.

Kaikki on edelleen hyvin. Huomaan, että sydäntäni särkee ajoittain, tai itken Sokoksen miesten tuoksuosastolla, tai kun joku hymyilee ja näyttää aivan komealta J. Karjalaiselta, koska ilmeisesti teinkin taannoin osamaksusopimuksen Hämähäkkimiehen suhteen, ja luulen, että maksueriä on jäljellä vielä muutama, vaikka toimitus onkin päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Mutta lasku pitää maksaa, mistä en ole ollut koskaan eri mieltä.

Mutta se, että jokin tuntuu joltain, on toiveikasta. Minulla on pehmoinen, tunteva sydän jossain tämän kovan suorittajan uumenissa. Ehkä joskus jokin kunnollinenkin tuntuu joltain. Sillä välin elän ihan omaa elämääni ja toivottavasti sen jälkeenkin jos niin käy. Sillä välin kuuntelen vaikka luentoja kvanttifysiikasta miettien, mitä taas tein hassusti, kun sain miehen puhumaan itselleni tällaisia.

Musiikkia olen kuunnellut, paljon. Tämä oli lähetetty puhelimeeni yön pimeinpänä hetkenä, kuulin sen aamulla ja join aamukahvini suloisesti.

Siitä, mitä täällä tulee vastaan.

Viime kesänä, joka oli ensimmäinen kesä aikuisena, jonka vietin ilman mieshenkilön tai kodissamme asuvien lasten jatkuvaa läsnäoloa, suhtauduin asiaan mielestäni ihan oikein. Opettelin. En odottanutkaan ihan nappisuoritusta, mutta melko hyvin se meni silti. Paljon paremmin kuin edellinen kesä.

Ostin vaaleanpunaisen vihkon, jossa on marsujen kuvia, ja tein siihen erilaisia listoja. Asioista joita minun pitäisi tehdä, kuten vähän vaativampaa siivoamista, remontointia, asioiden hoitamista, huoltamista. Asioista, joita voisin tehdä, kuten uimapaikoista joissa voisin käydä, pyöräilyreiteistä, kivoista jutuista keikoista näyttelyistä elokuvista jotka haluaisin nähdä. Sitten oli listoja asioista joita haluaisin kokea, tilanteista, joissa haluaisin olla, musiikista eri kohdissa elämääni. Sitä listaa en ehkä osannut kirjoittaa, mutta huomaan aina vähän väliä lisääväni siihen asioita, ja kas, myös ruksivani niitä valmiiksi.

Nyt loman lähestyessä kaivoin tuon vihkon esiin, katsoin, mitä kaikkea olen vielä talven aikanakin saanut tehtyä, suoritettua, koettua, elettyä. Ruksin laatikoita, viivasin yli asioita joista aika tai minä olen mennyt ohi, kirjasin uusia juttuja listalle. Varailin huoltoaikoja ja lippuja netistä, sovin aikatauluja, kirjoitin hyvin ankean ja käytännöllisen listan asioista jotka pitäisi tehdä, pakettien palautuksia (joihin liittyy monimutkaisia rituaaleja kahden eri puhelimen viestijärjestelmien välillä), asioiden noutamisia oudoista paikoita jotka ovat odottaneet noutamistaan jo hyvän tovin. Katsoin pitkään ja hartaasti kalenteriani seuraavan kahden-kolmen viikon ajalta, ja huolellisesti oioin parit pitkospuut jotta en tippuisi niihin sudenkuoppiin, joita syntyy, kun pitäisi olla tekemässä jotain muuta eri paikkakunnalla kuin oikeastaan on, tai kahta asiaa yhtä aikaa. 

Sitten olin hetken aikaa tyytyväinen itseeni. Olen vuodessa oppinut elämään paremmin siten, että pidän elämästäni. Oikeasti. Syön enemmän oikeaa ruokaa. Osaan nauttia kotona yksin olemisesta. Liikun. Näen ihmisiä. Tartun tilaisuuksiin, vaikka ne olisivatkin viime aikoina olleet lähinnä vain Hämähäkkimiehen satunnaisia oikkuja, joiden hatara toistuvuus ja asioihin liittyvät niin kovin monimutkaiset tunnesäikeet joissa sitten hetkellisen onnen ja auringonpaisteen jälkeen kompastelemme ja kahlaamme alkavat taas tuntua asialta, joka ei ole oikein minun juttuni, koska ehkä kukaan ei lopultakaan tarvitse jotain aivan tuollaista. Toisaalta sain taas pari muistoa joista voisin maksaa vaikka pikkuvarpaani verran, eikä yhtäkään Veelaa vahingoitettu tässä episodissa. En todellakaan tiedä, oliko tämä nyt tässä, kokonaan, mutta saattoi hyvinkin olla.

No ehkä sydäntä vähän jomottaa taas, mutta tiedän paranevani tästäkin. Olen onnellinen, että minulla on vielä näinkin pehmeä sydän ja polvissa notkeutta notkahteluun.

Olen myös huomannut olevani ihan vähän aiempaa rauhallisempi joissain tilanteissa. Huomaan joskus antavani toisten kantaa vastuu sanomisistaan ja tekemisestään, ilman että ahdistun heidän puolestaan. Annan asioiden vain olla.

Minua vähän jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voihan se tietysti olla jotain ikävääkin, mitä en toivoisi, mutta jotenkin luulen, että jotain kuitenkin tapahtuu.