lauantai 23. maaliskuuta 2019

Hengen ravintolan ruokalistaa.

Ismo Alangon Taiteilijaelämää -konsertti jätti minut vähän hämmentyneeksi ja mietteliääksi. Harrastettuani tässä välillä vähän vaikeammin sulavaa kulttuuria olisin ilmeisesti kaivannut enemmän viihdettä. Viihteellä on arvonsa ja tehtävänsä.

Ismo Alanko on taiteilija, muusikko, renttu, narri, ihminen, shamaani, mies. Ja paljon enemmän, mitä en näe. Ostin liput tähän Oulun Sinfonian kanssa toteutettuun konserttiin jo loppusyksyllä, kun olin täysin hurmioitunut siitä, miten Alanko valtasi yksin koko lavan ja sen hetkisen universumini ulkoilmakonsertissa. Oletin kai jotain samanlaista, mutta tämä oli erilaista.

Ensimmäinen puoliaika sisälsi vanhempia kappaleita, ilmeisesti sillä periaatteella, että Alanko oli pyytänyt suomalaisia nykysäveltäjiä ottamaan jonkin hänen biisinsä, siitä sanat, ehkä ideoita melodiasta, ja tekemään niistä omia teoksiaan. Ilmeisesti nämä nykysäveltäjät olivat kunnioituksesta suurta Ismo Alanko -instituutiota kohtaan valinneet jotain vähän vähemmän tunnettuja helmiä, jotka heidän mielestään kuvaavat jotain oleellista ja kaikenkattavaa Alangon maailmankuvasta. Käytännössä siis se oli sisällöllisesti aika yksipuolista paatosta, jossa möyrittiin kaikenlaisissa höyryisissä tripeissä tai krapulaisena ihmisyyden ojanvieruksia. Oli myös loistavia kohtia. Hullun paperit ja lupa tappaa. Toinen puoliaika oli sitten raikkaampi, siinä oli kuusi aivan uutta biisiä (joita jostain syystä kuulemma ei ikinä levytetä), joissa oli ihanasti hyödynnetty sinfoniaorkesterin mahtipontisuutta ja mahdollisuuksia.

Vieläkin soi päässä Olen onnelinen - olen onnellinen - olen onnellinen - mikä mua vaivaa? - olen onnellinen - olen onnellinen - olen onnellinen - olenko sairas? Tuli mieleeni, että toivottavasti Ismo ei ala käyttämään mielialalääkitystä. Menettäisimme paljon tulkintaa masennuksesta ja ahdistuksesta. Vai onko kaikki jo sanottu, ja nyt on taitelijan lupa jättää luomisentuskaansa vähemmälle ja nauttia vähän elämästäkin?

Ehkä jatkossa tekoäly generoi suomirockmuzakkia Ismo Alangon tyyliin ilman, että yhtäkään taiteilijasielua vahingoitetaan juoppohulluudella kiusaamalla.

Tuttuja biisejä oli kovin vähän, mistä en koe oikeutta valittaa. Enhän minä niitä juuri kuuntele muuten kuin sattumalta tai livenä. Pitäisi olla pikemminkin kiitollinen, että näkee ja kuulee jotain uutta ja ainutlaatuista.

Ismo Alankoa itseään oli mielenkiintoista katsella. Hän oli nöyrästi antanut itsensä, oman ruumiinsa ja äänensä ja hengentuotteensa muiden käsiin, asettui tasaveroiseksi osaksi orkesteria ja teki kovasti töitä laulaakseen mahdollisimman kauniisti ja oikein ja tahdissa. Venkoili ja sätkyi, teki kaikki maneeriset liikkeensä joita häneltä odotetaan, näytteli itseään, sitä käsitettä joka on. Karjui hullusti kun musiikissa oli se kohta jossa niin piti tehdä, mutta en tavoittanut sitä pilkahdusta, josta olisin nähnyt hänen aidosti nauttivan ja heittäytyvän tilanteen vietäväksi. Hän antoi itsensä yleisön käyttöön tuossa hyvin vilpittömästi ja nöyrästi, mutta täysin eri tavalla kuin festarilavalla tai muussa konsertissa, jossa on myyttinen, karismaattinen suomirockjumala joka hallitsee tilannetta valtavalla persoonallaan.

Laittoi miettimään taiteilijuutta. Taiteilijaelämää. Sehän oli tilanteen otsikkokin. Egon ja nöyryyden suhdetta, ja sitä miten eri tavoin voi toteutua.

Tänään lisää vaikeasti sulavaa kulttuuria. Näitä erilaisia elävän musiikin tai muun taiteen purskeita osuu kummallisesti muutaman viikon sisään useampia, ja tunnen hieman nääntymystä jo etukäteen. Lisäksi minulla on tyhjiä muuttolaatikoita, joihin voisin alkaa meditatiivisesti siirtämään asioita, yksi kerrallaan. Seuraako tämä tai tuo asia kanssani uuteen paikkaan vai ei? Tunnen helpotusta, riemua, ahdistusta, pelkoa, epätietoisuutta, malttamattomuutta, haikeutta. Ja paljon muutakin, ajoittaista vitutusta ja epätoivoa.

Tein aiemmin tarjouksen asunnosta A. Heräsin seuraavana aamuna kylmännihkeään oloon - olenko tehnyt virheen? Olenko? Varmaan olen? Mitä nyt voi tehdä? Maailmankaikkeus armahti minut, ja kauppa ei toteutunut. Nyt tein tarjouksen kohteesta B. Heräsin seuraavana aamuna kylmännihkeään oloon. Olenko tehnyt virheen? Miksen heti tarjonnut täyttä hintaa, en kestä, jos tämäkin kohde menee minulta sivu suun! Merkit viittaavat siihen, että niin tuskin tulee käymään, mutta ihan varmoja asiat eivät vielä ole.

Voi olla, että minulla on liikaa huonekaluja. Olen huono luopumaan joistain asioista. Toivottavasti en joudu luopumana entisestä työkaveristani ja huonekasvistani Tertusta. Terttu vaatii elintilaa n. kuusio neliötä. Se on aika kallista, jos pitää ostaa ylimääräinen huone ihan vain Terttua varten. Ehkä löydän Tertulle tarvittaessa uuden kodin.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti