torstai 30. maaliskuuta 2017

Minä kahvia keitän ja kahvin juon.

Olen jähmeässä tilassa. Ehkä se on sitä, että 20 vuotta tekee tiettyä henkistä liikesarjaa, ja sitten lopettaa. Hämmentynyt hetki, enkä oikein jaksaisi mitään. Mihinkään ei ole aloitekykyä. Se vähä, mitä saan itsestäni irti, lähtee suklaan voimalla.

Eilen ovi rapisi, ja Diiva tuli Pojan kanssa ovesta yllättäen. Tai tiesinhän minä sen periaatteessa, olin asiallisesti informoitu, mutta asia ei ollut jaksanut upota aktiiviseen tietoisuuteeni, että he ehkä saattaisivat käväistä. Lojuin sohvalla puolimakaavassa asennossa, villasukat, verkkarit, liian kireä, pieni ja läpinäkyvä vartalomallilleni epäedullinen spagettiolkaintoppi, hiukset puolihätäponnarilla. Rinnuksilla, siis decollaté-alueella, oli paahtoleivänmurusia. Hävetti hieman.

Puin neuletakin, sen, jossa näytän entiseltä gootilta ja jonka ostin vihdoin alennuksesta ja jutustellen täytin tiskikoneen kolmen päivän kahvikupeillani ja paahtoleipälautasillani. Kun he olivat lähdössä, loin transkendenttisena harjoitteena käänteisen kuvaelman, jossa lapsi roikkuu kotoa lähtevän äitinsä jalassa. Paitsi, että nyt siis äiti roikkui Diivan jalassa. Diiva kiljui, kutisi, ja eteisen lattia oli kuulemma likainen. Loukkaannuin, nytkö hän arvostelee siisteystasoanikin (eteisen lattia ON aina likainen, koska asun kaupungin pölyisessä keskustassa).

Vasta jälkeenpäin mietin, mitä Poika II mahtoi tästä ajatella.

Olen muutenkin jäässä. Luulin, että kaikki oli niin kuin pitääkin, paikoillaan, tasaista, selvitetty, valmista. Voisin liukua jäätä pitkin hienoja kuvioita ja tehdä lutz-hyppyjä. Nyt sitten jää muuttuu arvaamattomaksi sohjoksi, johon jalat uppoavat ja askel on vaikea. Joudun kulkemaan varoen, ei riitä, että väistän vain ne tutut virtauspaikat, vaan mikä tahansa reitti saattaa olla arvaamaton. Jäähän avautuu railoja, irtoaa suuria laattoja jotka kirskuvat toisiaan vasten ja ruhjovat rannan laiturit ja varomattomasti veteen kurottavat puut.

Myrskyt tuovat rantaan rojua, jonka jo kauan sitten toivoin hukanneeni. Pohjasta nousee jotain hajoavaa ja hädintuskin tunnistettavaa, ja se saa minut vaivaantumaan. Luulin hukuttaneeni todisteet ja todistajat jo riittävän syvälle.

En osaakaan enää hengittää. Joku yksittäinen sana keskellä lausetta sinkoaa minut viidentoista vuoden taakse, kun olin nuorempi ja norjempi, mutta ruma, lihava ja tyhmä, ja olen sitä taas. Löydän itseni makaamasta sängystä yksin, hengittämättä, jähmettyneenä hetkeen joka oli niin lyhyt ja merkityksetön jo silloin, mutta nyt olenkin vasta siinä. Nyrkki on kasvojeni edessä, ja ajattelen, että lyö, niin valta siirtyy takaisin minulle, ja sitten alan pelätä, ja noiden kahden ajatuksen välistä löydän nyt itseni. Oliko minulla valtaa ja miten huonosti sitä käytin?

En osaa hengittää, puhua, hymyilen vain typerästi kun kävelen pois tilanteista. Löydän itseni ilman syytä ajattelemasta, että minulle valehdellaan taas. Toinen puoli minusta tietää, että niin ei nyt tapahdu. Toinen puoli tietää, että kyllä valehdellaan, tai että se on vain ajan kysymys, että niin käy, koska minussa on sellainen vika. Olen niin altis uskomaan nekin valheet, joita minulle ei olla vielä edes kerrottu. Ja näiden puoliskojen välillä juoksee näppärä selviytyjäminä, joka silottaa kaikki esteet ja selittää ja muuttaa mahdollisuuksiksi kaiken, kirittää juoksemaan seuraavalle esteelle. Että ei se mitään vaikka valehtelisikin, kun minä ymmärrän miksi, ja kun elämä ei ole minulle mustavalkoista vaan värit väikkyvät ja vaihtelevat mielessäni, joillakin yksittäisillä jähmettyneillä sanoille ei ole väliä, koska ne ovat liian kömpelöitä ja yksinkertaisia, enkä kuitenkaan ymmärrä, vaikka kysynkin joko-tai, ja saan vastauksen ja sanon ok ja lähden pois, en oikeasti ymmärtänytkään mitä sanottiin, ja vain ihmettelen.

Jokaisen kyllän ja ein jälkeen tulee pilkku, ja mutta. Vaikka sitä ei sanottaisikaan ääneen. Vaikka kaikki koostuisikin nollista ja ykkösistä, pienimissäkin asioissa on niitä valtava määrä, eikä niiden määrällä ole väliä, vaan sillä, minkä kuvion ne muodostavat. Musta ja valkoinen eivät ole koskaan riittäneet minulle, minulle ei riitä edes kadnium, preussi, ultramariini, kromi, sinooperi ja karmiini. Ne sekoittuvat keskenään, ja kaikki me olemme likaisia paletteja, joissa on jälkiä jo aiemmin maalatuista väreistä. Eri taustoissa värit näyttävät erilaisilta, ja musta valkoinen eivät edes ole väriä vaan ne ovat valoa ja valon puutetta, ja mitä väri on, se on vain silmän ja aivojen yhteistyötä, ei mitään konkreettista. Onko se tulkintaa, ja näemmekö ne samanlaisina? Eläinten silmät eivät kuulemma näe värejä. Mistä se tiedetään?

En minä halua puhua. Minun taidoillani se olisi kuin yrittäisi tarttua kahdella lapiolla pinsettiotteen riisinjyvästä. Että otetaan kukka, vaikka orkidea, sellainen napakka ja kestävä ja selkeä, ja tungetaan se`huolella siivilän läpi. Pilkotaan sanoiksi. Analysoidaan vielä ne sanat taustojaan vasten, neutralisoidaan, tulkitaan, lajitellaan samankokoisiksi tasalaatuisiksi paloiksi ja lasketaan asia vielä numeroiksi. Tutkitaan alkuainepitoisuudet ja punnitaan ja todetaan tilavuus. Sitten lopulta meillä on lusikallinen orkideamössöä, mitä me sillä tehdään?

Ehkä minun pitäisi katsoa tätä kuin taidetta. Ostaa lippu, ei koko teosta. Kävellä ohi puistossa, palata takaisin useasti. Katsoa vain ja tuntea, mitä se minussa herättää. Ei yrittääkään tulkita, jakaa kenenkään kanssa mitään. Ehkä hän voi joinain päivinä katsoa katseeni suuntaan, melkein samasta kulmasta, melkein samassa valossa. Vaikka minun katseeni kääntyykin vielä liian usein sisäänpäin.

Parisuhteet ovat harvoin kuin taideteoksia. Ne ovat enemmän keittiötä. Niissä on kiinteät kaapit, asennetut, integroidut kodinkoneet, hankalat siirtää ja sisustuksen muutoksia rajoittavat, kalliit ja koko arki pyörii niiden toiminnallisuuksien varassa. Yleensä keittiö on semmoinen mikä asunnossa sattuu olemaan. Joskus saa tilattua juuri sellaisen kuin luulee haluavansa, mutta tietääköhän kukaan täysin, millaisen haluaa? Että se kiiltävä ja teräväkulmainen keittiönallas onkin hankala puhdistaa kulmistaan. Ja aina roskakaappi likaantuu ja tasoilla on muruja.

Keittiössä ollaan jatkuvasti, ei ihailemassa ja tuntemassa ja tulkitsemassa, vaan pilkkomassa perunoita lihasoppaan ja keittämässä kahvia. Pyyhkimässä pöytiä, loputtomasti. Keittiöt ovat usein kodikkaita.

Joskus haluaisin vain mennä keittiöön, avata pari kaapinovea ja katsoa mitä niissä on. Tähän mennessä en ole osannut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti