Lähdin tänään aikaisemmin töistä, vaikka töitä olisi vielä riittänyt noin kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi putkeen. Kurvasin kotipihaan, jätin auton siihen ja kopsuttelin siedettäväksi sulaneita jalkakäytäviä pitkin keskustan lämmitetyille laatoille ja sieltä fysioterapiaan.
Kela-korttini saldo oli ylittynyt, tai minulla ei ollut luottoa. Olin muka varannut fysioterapian, sille kovanäppiselle pehmeä-ääniselle keskiriettaalle keskikäiselle naiselle, jolla tykkään käydä höllentämässä niskojeni vietäreitä ja kuuntelemassa tarinoita hänen hurjasta nuoruudestaan. Mutta enpä ollutkaan. Homma oli ilmeisesti jäänyt puolitiehen, killumaan jonnekin penkkini ja näppikseni välille.
Harmistuin vähän, mutta vaelsin kaupungille. Mietin, että jos jotain on tällä viikolla pitänyt sössiä, niin tuo oli ehkä harmittomimmasta päästä. Potuttaisi jälkeenpäin vähemmän, kuin esimerkiksi joku työperäinen moka. Vaelsin aivan tajunnanvirralla, eksyin Berryyn, löysin sieltä melko täydellisen mustan paidan. Tuollaisia löytyy ehkä noin kerran kahdessa vuodessa. Ei ollut edes sietämättömän kallis. Notkahtelin vielä muutaman muun vaatetusliikkeen laitamilla, mutta sain estettyä itseäni vinguttamasta pankkikorttiani enää toistamiseen. Minulla ei siis ole nyt oikeankokoista, mutta vähän masentavaa ryhdikästä paitapuseroa. Tai hametta, joka olisi hienon mittainen tanssitunnille, mutta aikaansaa mahassani kaksi ylimääräistä makkaraa. Tai sekä musteensinisen-valkoisenkirjavaa että mustaa liian lyhyttä paitaa. Olen näistä omistamattomuuksistani tyytyväinen. Paitsi että minulla on jo musteensinisenvalkoisenkirjava oikean mittainen paita, ja se on mysö miehustasta hieman liian väljä.
Sitten join proseccoa. Diiva lähestyi minua whatsupissa, ja kysyi, miksen ole jo kotona. Olin hetkellisen hilpeä.
Aivan kohta voin perkata läpi viisikymmentä luvallisesti varastossani, eli naapurihuoneen vaatekaapin lattialla olevassa muovintyyppisessä isossa kantokassissa talvehtinutta enemmän kesäkauteen yhdistettävää vaatekappaletta, sekä niiden kolmekymmentäkolme laitonta meksikonserkkua, joita minun oikeastaan ei pitäisi omistaa, koska minulla saisi olla vain viisikymmentä vaatetta varastossa ja sata käytössä. Perkaamisen jälkeen siirrän varastoon talvisia villatakkeja, neuleita, paksuhkoja liivihameita, umpinaisia toppeja ja paitapuserontyyppisiä tunikoita, prässihousuja. Ei niitä kyllä kovinkaan monia ole. Tilalle otan mustia puuvillahousuja, vähän enemmän värejä sisältäviä huitulatoppeja. Toivon löytäväni myös paljon mustaa ja harmaata, koska viihdyn niissä, ja mekkoja. Ehkä en löydä. Luulen, että puuvillaisia mustia housuja, kaprimittaisia, on liikaa. Tai en nyt tiedä, voiko mitään oikeastaan olla liikaa. Monilla niistä voi pyöräillä, ja pyöräily kuluttaa housunpersuksia.
En enää laita vaatteita kirpparille. Yritän käyttää ne ihan itse loppuun, paitsi, jos niistä tulee erityisen tympeä olo pitkäkestoisesti. Osaan jo aika hyvin olla hankkimatta sellaisia lisää. Olen edistynyt. Kun haluan paeta todellisuutta jonnekin pinnalliseen ulkonäkömaailmaan, en enää lisää kulutustani hallitsemattomasti, vaan sukellan jo ennestään hyvinvarusteltuun komerooni.
Sekä Kaunomieli että Diiva olivat kotona tänään. Yhtä aikaa, samassa huoneessa kuin se muovinen kantokassi. Siitä tuli hyvä olo.
Olen kuunnellut vain vähän musiikkia viime aikoina. Ainakaan uutta musiikkia. Diiva kuunteli yhtenä aamuna jotain uutta musiikkia meikatessaan. Tajusin, mikä siinä usein ärsyttää, nuorten ihmisten tekemässä musiikissa. Se on joskus niin väkisinpuristettua, en pysty samaistumaan niihin yliampuviin tunteisiin. Olenko keski-ikäistyvä, vähän kyyninen, laimea.
Viime lauantaina osuin Club for Fiven soundchekkiin. Kuulin tämän:
Kyllä, se kuulostaa Ed Sheeranin I see fire -biisiltä.
En oikeastaan koskaan kuuntele tällaista kotona. Siinä ostoskeskuksen täplikkääksi räityllä lattialla seisoskellessani meinasin itkeä. Sitten alkoivat laulaa jääteläkesää, ja muistin käsilaukussani sulavan litran nougatjäätelöpaketin.
Syön liikaa, sokeria, suklaata, pullaa. Lohdutan itseäni sillä, että kohta pyöräilen. Pyöräilenköhän tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti