Have another little piece.

Kaunomieli on nyt aikuinen ja ylioppilas. Hänellä on kaunis viktoriaanisen medaljongin näköinen pullonkorkkikoru, jossa on tummahiuksinen polkkatukkainen tyttö jolla on intensiivinen katse. Tyttö joka kirjoittaa runoja.

Tavoitteeni juhlajärjestelyjen suhteen oli, että en stressaisi. Ja tietysti, että näistä tulisi mahdollisimman paljon Kaunomielen toiveiden mukaiset juhlat. Järkevyyden rajoissa. Mopo karkasi käsistäni komeasti ja laajassa kaaressa, ja päädyin leipomaan vähän liian monia pieniä piperryksiä, kuten suklaista kirsikkakakkua (mainion makuista, vaikka kakkupohja hajosikin täytettäessä 180 palan palapeliksi), äärettömän makeaa gluteenitonta prinsessakakkua lemon curd-sisuksella (mainio idea, ja kovin sievä kakku, vaikka kakkupohja hajosikin täytettäessä 186 palan palapeliksi, ja makeus oli niin läpitunkevaa, että jopa minä, sokeriaddikti, näin siitä painajaisia), kuppikakkuja, lusikkaleipiä (talkootyönä), vegaanista ja gluteenitonta suklaakakkua (mestariteokseni sekä ulkonäön että koostumuksen osalta). Salaattia. Lisäksi oli ihan muitten äitien tekemää voileipäkakkua (mainiota kakkua, mutta en enää tämän kalenterivuoden aikana aio syödä yhtäkään voileipäkakkua) ja vadelmakakkua. Kaunomielen tekemää hyvin englantilaista kirsikkakakkua ja muutamaa sievää pikkuleipää. Gluteenittomia vaihtoehtoja. Nuoren miehen leipomia vegaanisia mokkapaloja, ja täysin identtisiä, normaaleja mokkapaloja. Kirjoitimme nimikyltteihin tyhjentävästi "vegaaninen" ja "normaali". Yksi vieras otti näistä kuvan. Gluteenittomia näkemyksiä elämästä. Aivan liikaa, tiedän sen nyt.

Oikeasti vain yksi kakku oli periaatteessa ylimääräinen, mutta tulee sekin syötyä.

Järjestelyt olivat tiivistunnelmainen logistinen jännitysnäytelmä. Juhlat sijaitsivat paikassa, joka ei ollut koti, ja kaikki piti kuljettaa sinne autolla tai kantaen. Kaikki, tarkoittaen erilaisia asioita, ostettuja, tilattuja, useasta paikasta lainattuja välineitä, valmiita tuotteita ja valmistusaineita. Muistinko varmasti nomparellit ja palasokerin? En muistanut. Niin paljon ruokaa, niin vähän kylmäsäilytystilaa. Osa jääkaapeista sijaitsi kotona, osa juhlatilassa. Ainakin lusikkaleivät ottivat vähän osumaa liian lämpimän säilytystavan takia, mutta skumppa oli melko kylmää. Kun lapset perjantai-iltana kysyivät, mitä syötäisiin, osoitin siihen ilmansuuntaan, jossa arvelin lähimmän McDonaldsin sijaitsevan, koska vaikka kaikki kaapit pursusivat ruokaa, sitä ei oikeastaan oltu tarkoitettu syötäväksi. Klassinen näkyleipädilemma siis. Daavidin aikaan ei ollut Mäkkäreitä, joten hän söi ne näkyleivät. Minä pysyin tiukempana kuin rabbi ja annoin Diivalle vain vähän kikhernesalaattia, koska yhden kauhallisen puuttumista ei huomannut. Siinä oli liikaa sipulia hänen mielestään.

Klassinen hiuskriisi. Juhlava lakitus, josta karkaan kesken sivuovesta, koska hermoni ei kestä hukata kalliita minuutteja. Sisko ja käly, joiden kanssa meillä on sanattomasti jaettu tietoisuus siitä, mitä pitäisi vielä saada tehtyä, ja joka vain siitä syystä tulee tehtyä, koska verbaliikkani pettää, enkä enää muista kriittisiä sanoja, kuten voileipäkakku tai kuopukseni nimi. Monta nuorta innokasta ja tehokasta ihmistä, jotka tekevät paljon niin etten edes huomaakaan. Ystävällisesti keskilattiaimuroiva vaihto-oppilas. Tekemistä oli niin paljon, että en olisi saanut tehtyä sitä yksin, mikä havaintona vähän hirvittää minua. Enkö pärjääkään? Minun pitäisi pystyä tekemään kaikki itse ja yksin. Paljon vieraita. Iloisia, ystävällisiä ihmisiä. Ruusuja. Kuohuviinilasien kilistelyä. Ylioppilaan isän puhe. Kahvia ja paljon likaisia astioita. Sekavaa säntäilyä. Laulu.

Luulen, että vaikutin nääntyneeltä ja hyperaktiiviselta. Minun pitäisi vaihtaa hiusmallia, mutten näköjään osaa tehdä sitä. Kaunomieli oli sievä ja elegantti ja ylväs 50-luvun tea dress -leningissään. Myöhemmin, vaihdettuaan mekon ylisuureen nuorenmiehenhuppariin hän oli hymyilevä ja kikattava ja meluava.

En varsinaisesti sressannut, mutten varsinaisesti pystynyt syömään mitään kahteen vuorokauteen enkä myöskään juonut vettä, vain puolikkaita kupillisia kahvia (ne jäivät aina kesken, ne kupit), ja nyt kun oikein tarkkaan muistelen, pari olutta, ja ilmeisesti elimistöni kuivui hetkellisesti. Huulenikin ovat rohtuneet. Nyt olen sekä juonut että syönyt. Myös sitä ylimääräistä kakkua.

Tänä aamuna olin kuin lanan alle jäänyt. En löytänyt farkkuihin vyötä enkä sitä kynää, jolla yleensä piirrän otsaani kulmakarvojen puuttuvat osat. Pyöräilin töihin, vaikka koko matkan oli henkinen vastamäki. Tajusin, että olin unohtanut kutsua ainakin yhden ihmisen. Varmasti useampiakin. Kotimatkalla tuuli oli kääntynyt, eli vastusti edelleen, ja murisin hieman lomaileville tyttärille, koska roskis haisi keittiössä.

Talon piha on täynnä tiilimurskaa. Ovenpielet on vuorattu sanomalehdillä. Alaviistoon katsovan avainta vääntävän kotiinpalaajan silmien korkeudella on kuva saamelaispukuun pukeutuneen tverkkaajaan pyllystä. Ikkunoista kuuluu huputuksen lepatusta, kuin olisimme avomerellä. Postissa tuli lappu, että ikkunat pitää vääntää auki-asentoon huoltomaalauksen mahdollistamiseksi.

Elän keskellä kaaosta, mutta elämä olisi kuitenkin hetkellisesti valmis. Nyssykät ja laatikot purettu. Tavarat palautettu. Enää yksi jääkaappi täynnä ruokaa. Voisin vain käydä töissä ja pyöräillä. Maksaa laskuja. Miettiä mitä syön, kunhan olen syönyt jääkaapin tyhjäksi. Liikkua. Käydä elokuvissa. Ostaa ämpärigrilliin hiiliä ja paistaa makkaraa salapaikassa meren rannassa.