Brothers in arms.

Jo useita päiviä mielessäni on vilahdellut hauskoja sutkauduksenomaisia anekdootteja, joilla voisin kuvailla elämään täällä humoristiseen sävyyn. Sitten en kuitenkaan ole ehtinyt tehdä niin, vaikka minulle tuottaisi suurta mielihyvää avautua ja hieman häpäistäkin itseäni ja paistatella sitten kuvitteellisen huomion valossa. Sellainen hivelee turhamaisuutteni silkkistä pintaa myötäkarvaan.

Turhamaisuuksista. Näin itsestäni valokuvia. Häävalokuvaaja oli armoitettu ammattilainen, ja vaikka hän varmasti oli räpsinyt kuvia niin paljon, että niillä voisi vuorata keskikokoisen omakotitalon seinät kellarista vintille, esittelyyn ei ollut eksynyt oikeastaan yhtäkään kuva minusta jossa olisin joutunut vastakkain julman todellisuuden kanssa. Enkä kyllä oikeastaan edes nähnyt näitä kuvia ennen kuin peruuttamaton vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Eli tältä osin kaikki hyvin, ja pystyin lillumaan viikon pidempään siinä harhakuvassa, että olen onnistunut jotenkin ihmeen kaupalla piilottamaan 15 kiloa tervettä keski-ikäistä nisäkästä jonnekin hoikentavan alushameeni ja tukisukkahousujen väliseen antitodellisuuteen, minne se varmasti kuuluukin.

Näinhän ei tietenkään todellisuudessa ole. Asuvalintani Kaunomielen ylioppilasjuhliin, joka noudatteli valheellisesti hyväksihavaittua hääpukeutumislinjaa, olisi saanut olla turvallisuushakuisempi Ei olisi haitannut yhtään. Itse asiassa melko täydellinen vaihtoehtomekko on roikkunut 50-lukuisessa vaatimattomankapeassa vaatekaapissani vaatepuulla jo useita kuukausia. Siinä olisi ollut hihat. Voi miten minä pidänkään hihoista. Minun kun ei tule käyttämän hihattomia asuja tilanteissa, joissa on vaarana tulla valokuvatuksi. Näin pääsi nyt sitten käymään Kaunomielen ylioppilasjuhlissa, ja todistusaineisto löytynee nyt myös ex-mieheni ja hänen nykyisen vaimonsa arkistoista.

Myötätuntoa, kiitos. Se ei mene hukkaan.

Toisaalta olen itselleni armollinen. Olin hikinen, liiskainen, äärimmilleni suorituskykyni ja ajankäyttöni pinnistänyt, enkä mitenkään kukkeimmillani, ja tiesin sen, enkä voinut asialle mitään. Toisaalta valokuvat, jotka näin tarjottavien pöydästä, hivelivät egoani miellyttävästi. Onnistuin tekemään kaksi oikein kaunista kakkua. Ja ostamaan pari muuta. Kokonaisuus näytti siltä, miltä olin toivonutkin. Paitsi minä.

Pettymykset kuuluvat elämään, enkä voi syyttää sieluni temppelin raunoisesta tilasta ketään muuta kuin itseäni, joten minulle ei toistaiseksi jääne muita vaihtoehtoja kuin kantaa massani arvokkaasti.

Toisaalta, en jaksaisi olla tämän saman aiheen äärellä kerta toisensa jälkeen. Jos hankkisin polkupyörän, jossa polkeminen tapahtuu käsilihaksilla eikä jaloilla, asia saattaisi korjaantuakin. Jotain muutakin voisin miettiä tehdä asialle. Tämän vuoden puolella tapahtunut n. viiden kilon painonnousu on mielestäni ollut kovin epälooginen ja epäoikeudenmukainen tapahtumaketju. Jos tekisin kaiken tekemäni päinvastoin, putoaisiko paino? En liikkuisi, vaan söisin suklaata päivä toisensa jälkeen. Hoikistuisinkohan viisi kiloa käsivarsistani?