sunnuntai 4. helmikuuta 2018

What I find is pleasing.

Lakanat pitäisi vaihtaa, mutten halua. Olen jo kerran kiepauttanut petarin pituussuunassa ympäri ja vaihtanut täkit päikseen siten, että nyt nukun sängyn toisen puolen lakanoissa. Nyt kun mietin, niin olisin vain voinut hiissata vartaloni tuolle puolen sänkyä, mutta eihän se tietenkään käynyt mielessä ennen tätä. Kun tässä huoneessa minä nukun sängyn vasemmalla puolella.

Voisin ihan mentaaliharjoituksena opetella nukkumaan keskellä sänkyä, nyt kun uusi sänkyni, jonka nimi on Tyyni Valtameri, sen mahdollistaa. Aiemmassa sängyssäni oli selkeästi havaittava katkos keskellä, se koostui kahdesta runkopatjasta ja aikoinaan ihan topakasta petarista.

En haluaisi vaihtaa lakanoita siksikään, että nämä ovat rauhoittavan valkoiset ja harmaat. Ne toiset mukavantuntuiset ovat syvän punaiset, ja ne riitelevät makuuhuoneeseeni muuttaneen ison syvänsinisen lipaston ja sieluni kanssa juuri nyt. Tiedän, että on ihmisiä, jotka petaavat sängyn joka päivä ja käyttävät päiväpeittoa. Minä en ole sellainen nainen. Minulla kyllä on teoriassa yksi parivuoteen päiväpeitto, mutta senkään väri ei juuri nyt miellytä. Kun tiedän, että on tulossa vieraita, petaan sängyn, ja laitan sen jalkopäähän Kaunomielen vanhan sinisen, kapeampaan sänkyyn tarkoitetun päiväpeiton, sillä lailla kuten hotellihuoneissa usein.

On minulla muitakin lakanoita kuin ne punaiset, mutta en pidä siitä miltä ne tuntuvat. Liian pehmoisilta ja lämpimiltä. Lakanat saavat minusta olla viileän sileät tai kovan karheat, mutta ei pehmoiset.

Jos (kun) pesen lakanat, ne eivät kuivu saman päivän aikana. Minulla ei ole kuivausrumpua. Kyllä ne silti täytyy vaihtaa kohta.

Musiikki pelasti päiväni taas. Se pitää huoneisiini pysähtynyttä ilmaa liikkeessä ja tönäisee minut eteenpäin, jos askeleeni alkaa takertua johonkin turhaan ajatuksenriekaleeseen. Ulkona on liian kylmä millekään järkevälle, joten en suunnittele meneväni ovesta ulos. Täytin sosiaalisen kiintiöni perjantaina hyvillä ja kauniilla aineksilla, ja olen nyt vallan tyytyväisenä seinieni sisässä kotona.

Yritän pikkuhiljaa tehdä asioita paremmin, kuin mitä olen viime aikoina jaksanut. Ihan vain vähän paremmin, pieni kulma kerrallaan. Pesen kylppärin ennen kuin olen ehtinyt montaakaan päivää huokailla, että tämäkin täytyy joskus taas pestä. Läpsin itseäni sormille, kun mieleeni juolahtaa tehdä listoja asioista, joita suorittaa.

Mieleeni juolahti, että tässä elämäntilanteessani, jossa sininen lipasto, joka sinänsä on melko valloittava, on valloittanut makuuhuoneeni, saatan tarvita uudet lakanat. Mieleiset. Voisin tietysti hankkia, ja varmaan jollain aikavälillä hankinkin, sieluni kanssa riitelemättömän parivuoteen päiväpeiton, mutta tämä hankinta on selvästi sekundäärinen, koska en usko ihan hetikohta muuttuvani sellaiseksi naiseksi, joka petaa sängyn joka päivä ja käyttää päiväpeittoa.

Tänään voisin toisen kerran tänä talvena olla sellainen nainen, joka tekee kikhernepihvejä ihan vain itselleen. Viimeksi kun olin sellainen nainen, pöydän ympärille ilmaantui lisää ruokailijoita taikavoimaisesti. Tänään en ole ihan varma, mutten kovin huolissani asiasta.

Katson HBO:lta 1 kauden Handmaid's tale -sarjaa. Muistan lukeneeni tuon kirjana jo kauan sitten, ja sitten vähän myöhemmin uudestaan. Kirjahan on kirjoitettu jo 1985, joten sarjaa varten käsikirjoitusta on nykyaikaistettu tyylikkäästi. Ei se kyllä ole vaatinut kuin pienen pintasilauksen, älypuhelimet, Tinderin, tupakan sijaan ostetaan kahvia. Varmaan jotain Amerikan ja maailmanpolitiikkaan liittyvää päivitystä, mutta en muista miten tuo skenaario oli kirjassa taiteltu. Voi olla, että Atwood on osannut kuvata maailman 2010-luvulla jo 25 vuotta etukäteen ihan riittävän pätevällä tavalla. Tarina ei joka tapauksessa ole menettänyt nerokkuudestaan yhtään.

Muistan itseni silloin kun luin tuon ensimmäisen kerran. En silloin täysin ymmärtänyt mitä luin, nyt ymmärrän enemmän. Tarina tuntui minusta oudolta ja vastenmieliseltä, ahdistavalta. No sitähän se onkin, ja silti hieno. Ei vain niin outo enää.

Sarjassa on hienot, säröiset, välillä arkipäiväiset, välillä viiltävän kauniit musiikit, ne auttavat muistamaan, että päähenkilön orjattarenhilkan alla on ihan nykyaikaisen naisen pää ja ajatukset, korvamatoineen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti