keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Tää on nyt Costa Rica.

Elämänhallintaharjoitteeni eivät ole sujuneet hyvin. Suhtaudun asiaan toki tietoisemmin ja tiedostavammin, mistä johtunee se, että oikein miettimällä miettien ja järkeillen asetan itselleni kysymyksiä tyyliin "mitä tapahtuu, jos jätän asian A tekemättä" ja huomaan elämäni ja ajankäyttöni pohtimisen kiertyvät aina samaan lopputulemaan; jos suoritan vaikka sinnillä, pääsen todennäköisemmin vähemmällä harmilla, kuin jos jättäisin asioita tekemättä, joten jatkan suorittamista.

Jos minulla olisi vaimo tai vielä palvelussuhteessa oleva äiti, luulen, että henkilökohtaisella tasolla asioiden tekemättä jättäminen olisi jotenkin näppärämpää.

Asioiden tekemättä jättäminen olisi kyllä silti kovin houkutteleva vaihtoehto. Jopa kivojen asioiden. Ehdin tässä välissä voida fyysisesti paremmin alle viikon. Sitten autoni hajosi. Ensimmäisenä aamuna tämän jälkeen, töihin pyöräillessäni, oloni oli riemukkaan seesteinen: Tuomet kukkivat, asvaltti oli sileä ja tuntui pelkältä alamäeltä, ilma oli sekä kirpeää että makeaa ja ajattelin, että olipa oikeastaan todella kiva, että autoni hajosi, niin tajusin aloittaa pyöräilyn jälleen. Parin päivän kuluttua se diagnosoimani fyysinenkin ylirasitus iski jälleen päälle. Lisätään tähän vielä muutama tiukka työpäivä, ihan vain todella idylliset lavatanssit joita olin odottanut jo vuoden, giljardi hyttystä, allergiareaktio, elimistön äkillinen kuivuminen, akuutti vanhuuskohtaus, todennäköisin syin tuomittu pms, kaksi tuntia kepeän maanista salsaa, ja kas, en enää olisi jaksanutkaan oikeastaan mitään. Sinnillä singuttaen sain suoritettua kuitenkin vähän lisää, huonosti, ja näin aiheutettua itselleni puolentoista vuorokauden mittaisen migreenin, joka kyllä ehkä toimi jonkinlaisena puudutteena, kun kävin yökkäillen maksamassa 800 euron autonkorjuun.

Suoritin migreenissä vielä palaverin, koska se oli vähän inha, ja ajattelin, että jos siirtäisin sen, minulla olisi tänä vuonna kaksi inhaa päivää yhden sijaan. Tämän jälkeen makasin työhuoneeni viileällä muovilaattalattialla horroksessa ja odotin jotain. Söin jotain, mikä maistui oudolta, mutta minun teki maanisesti mieleni syödä. Siirryin kotiin ja makasin telcossa sohvalla, silmät kiinni ja leikin Delfoin oraakkelia. Vastailin kysymyksiin kuulemma järkevästi, mutta tunsin vastauksien tulevan jostain kaukaa ja häipyvän jonnekin kaukaisuuteen, kuin olisin vain niiden meediona. En välttämättä ihan tarkkaan muista mistä oli kysymys. Hain sen auton, nukuin, silitin suorat housut emäntäkoulutyyliin, harmittelin marttyyrinomaisesti kun jouduin jättämään kaksi etukäteen odottamaani kivaa asiaa suorittamatta loppupäivän osalta. Nukuin. Heräsin illalla. Mietin, että minun varmaan pitäisi syödä jotain, mutten oikein keksinyt mitä. Söin lihasrelaksantteja.

Illalla laskin, että juuri nukkumieni viiden tunnin kauneusunien lisäksi ehtisin nukkua vielä kahdeksan tunnin ravitsevat yöunet, ja päättelin, että ehtisin siis aamulla herätä ajoissa ja pyöräillä töihin. Tänä aamuna heräsin, tärisin, enkä osannut päättää itkisinkö vai en. Päätin olla itkemättä, eikä ollut yleisöäkään johon se olisi tehnyt vaikutuksen. Ja olin pyöräilemättä. Menin töihin autolla. Se oli varmaankin hyvä päätös, että ylipäänsä menin, koska asiat olisivat juuri nyt huonommin jos en olisi mennyt. Pitkäkestoisesti en kuitenkaan ole ihan varma, onko tällaisen toiminnan toistaminen oikeasti järkevää.

Päätin lopettaa työnteon hetkeksi, aivan suunnitelmallisesti pari lomapäivää viettäen. Vielä minusta ei tunnu siltä, sillä tiedän, että moni asia jäi kesken. Pitää osata olla onnellinen siitä, että tekemättömät työt eivät helposti lopu.

Nyt minulla olisi vaihtoehtona joko pestä pyykkiä tai olla pesemättä. Jos en pese, minulla ei ole puhtaita alusvaatteita eikä mustia paitoja. Alusvaatteita löytyy helpohkosti kaupasta (mutta niitä on periaatteessa ihan tarpeeksi jo nyt), paitoja, siis mieleisiä, löytyy vain harvinaisten muinaisjumaluuksien satunnaisesta armosta, joten pyykinpesu vaikuttaa vähemmän vaivalloiselta vaihtoehdolta kuin kaupoissa ravaaminen, ja siinähän ne alusvaatteetkin samalla peseentyvät. Toisaalta, kohta vietän vietän vuoden tärkeintä perinnejuhlaani ja uiskentelen alasti ruispellossa. Mutta olisihan se ikävää, jos pellonpientareelle viskaamani alusvaatteet olisivat nolottavan likaiset.

Voisin myös siivota keittiön tai olla siivoamatta. Tiskallas haisee hieman jo nyt. Oikeastaan tein jo sen valinnan, että en imuroi, mutta kaikki ympäriinsä lojuvat vaatteet ja tavarat minun on käytännössä silti lajiteltava paikoilleen. Ihan edes jotta tiedän, mitä pyykätä.

Voin ihan itse valita, pakkaanko kamat reissua varten vai olenko pakkaamatta. Toki en halua olla reissussa ilman cc-voidetta, ryppyseerumia, kosteusvoidetta, puuteria, rajauskynää kulmakynää ripsaria aurinkopuuteria, puhtaita alusvaatteita, villasukkia, ja ah niin monia nykypäivän mukavuuksia. Telttaa, kylmälaukkua, makuupussia, pyyhettä, uimapukua, verkkareita, siistimpiä housuja, kukkamekkoa, lämmintä neuletta, kevyttä neuletta, muutamaa tarkoin valittua rennon huoletonta t-paitaa, kaikkeen sopivia korvakoruja, lenkkareita, sandaaleja, crockseja, tennareita, hyvää kirjaa (jota en ehdi lukea), ruokaa, kännykän laturia hiustenkuivaajaa, tarot-kortteja ja muistikirjaa, jos vaikka ah niin ihanasti luonnon helmassa rentoutuessani ajatukseni leijailevat vapaina ja keksin loistavia ideoita, jotka voin kirjoittaa ylös. Kynää. Sukkahousuja ja hyttyskarkoitetta. Buranaa, merilevää, anthistamiinia. Kylmäkalleja. Aurinkorasvaa, pinsettejä. Huivia. Aurinkolaseja. Minkähän käsilaukun ottaisin, ja pitäisikö se ensin tyhjentää, jotta en kantaisi mukanani turhaan kaikkea työperäistä tauhkaa ja viittätoista metriä erilaisten laitteiden laturinjohtoja?

Voin ihan itse päättää, valmistelenko ja mietinko ruokapoliittisia ratkaisuja etukäteen, vai syömmekö huoltoasemalta ostettua ainoaa jäljelläolevaa grillimakkaraa kolme päivää putkeen, aamiaisesta yöhuikopalaan. Vegaanista barbaariin. Toisaalta, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän, minun ei tarvitsisi niin paljoa miettiä vivahteikkaan vaihtelevia vastauksia ikiaikaiseen ja toistuvaan kysymykseen "mitä mä voisin syödä/pitäiskö laittaa ruokaa/oisko täällä jotain syötävää". Vasta kaksi ihmistä on kysynyt minulta tätä asiaa puhelimitse, vuorokausia etukäteen. Tokihan minulla on ollut kaikki mietittynä jo loppiaisesta asti valmiiksi, siitä vaan, kysykää, minulla on vastaukset kaikkeen.

Voisin tietysti jo lähtökohtaisesti valita lähdenkö lainkaan yhtään mihinkään vai en. Tapaanko ketään vai linnoittaudunko asuntooni yksin leikkimään goblinia. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että kun kerran olen sopinut asian jo kuukausia etukäteen, ja ihmiset ovat järkänneet työvuorojaan ja ilmestyvät paikalle kirjaimellisesti toiselta puolen Suomea ja maapalloa, olisi vähän noloa olla menemättä. Asian perusteleminen itselleni ja muille, ja etenkin se sen jälkeinen itsesyytösten pahnoissa pyöriskely vaikuttavat tässä vaiheessa vaivalloisemmilta hommilta kuin tämän vaihtoehto A:n suorittaminen.

Toivottavasti tämä rituaalinomainen ahdistuminen edes hieman valmistelee minua henkisesti joka vuosi varmuudella toistuvaan lomanaloitusstressiin. Sitä ennen ehdin kuitenkin suorittaa vielä toisen, lähes Juhannusta vastaavan 1000 kilometrin roadtrip-siirtymän. Tämänkään suorittamatta jättäminen ei tunnu minulta onnistuvan ajatusharjoitteena.

Ehtisinköhän tyhjentää autostani vuoden kokoelman karkkipapereita ja sepeliä ennen reissuun lähtöä, jos olisin oikein tehokas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti