maanantai 1. toukokuuta 2017

Once I had the rarest rose.

Kohtalolla on ollut kiire, kun se on viime kesän aikana punonut juoniaan, joilla sai johdatettua minut ja Valssimiehen samaan paikkaan samaan aikaan (siihen tarvittiin läjäpäin sattumia molemmilta puolilta). Ja kaikki tämä tietäen, että me olemme niin hitaita, noin ylipäänsä, kysymään edes toistemme nimiä. Sitten on ollut päänisisäisiä mörköjäni, jotka on pitänyt kiireesti ravistella nurkistaan liikkeelle, jotta voin kohdata ne keskilattian päivänvalossa tai edes hämärässä. Että voin arvioida tilannetta, tietää, mitä on vastassa, jos nyt en sentään vielä edes oikein ole taistellut. Jotkin möröt onneksi haihtuvat ilmaan kohdatessaan valoa. Kaikella tällä on ollut kiire, koska eteemme on koko ajan ollut pyörähtämässä aivan uudenlainen pykälä, jonka olen aavistanut tulevan, vaikken ole tiennyt missä muodossa. Että nurkan takana lymyilee jotain suurehkoa häneen ja sitä kautta meihin vaikuttavaa, jota en vielä tiedä. Ei hänkään tiennyt.

Ei siinä mitään, laittakaa tielleni vaikka mitä esteitä, suhtaudun niihin kyllä ymmärryksellä ja sinnikkyydellä ja näennäisellä mielentyyneydellä. Mutta älkää nyt herranjestas olettako, että puhuisin niistä ääneen, sen henkilön kanssa jonka kanssa harjoitan parisuhdetta toistaiseksi vielä ihan amatööripohjalta, mutta tosissani kuitenkin.

No, pakkohan se oli. Tai oikeastaan minä tiskasin, ja hän tuli keittiöön, ja aloin puhumaan jostain ihan muusta, mutta hän luuli minun puhuvan siitä Isosta Asiasta, jota minä olin jo vuorokausia onnistuneesti vältellyt, ja siinähän se keskustelu, osa I sitten oli. Jos olisin yrittänyt aloittaa sen, sitä ei olisi vieläkään käyty, mikäli se olisi ollut minusta kiinni. Yllätettynä teeskentelin kuitenkin riittävän sujuvasti, että minäkin puhuin samasta asiasta. Olimme asioista samaa mieltä.

Tanssimme sitten välissä, tositarkoituksella, foksia, hidasta foksia, tangoa, valssia ja hidasta valssia. Ajoimme pimeässä moottiritiellä, ja minulla oli hassusti sellainen olo, että on niin mukavaa, että meitä on kaksi. Hänen kanssaan en tunne olevani melkein yhtään väärin. Voi olla, etten yhtään. Minulla oli hiukset hyvin, joten olin muutenkin sopusoinnussa universumin kanssa, joten saattaa olla, että arvostelukykyni asian suhteen oli hämärtynyt.

Kaikesta tästä rohkaistuneena uskalsin lopulta itse aloittaa keskustelun, sen osa II:n. On se kuitenkin tavallaan helpottavaa, kun kaikki se, mitä ei ole sanottu ääneen, mutta mikä on olemassa meissä ja ympärillämme painavana, puhutaankin sittenkin ääneen, edes kerran, vain vähän vierailla ja oudoilla ja ehkä vähän väärilläkin sanoilla. Voi olla, että sanat ovat hänelle tärkeämpiä kuin minulle. Ovat ne ainakin periaatteessa selkeämpiä, ainakin jos ne eivät ole ristiriidassa sen kanssa, mitä tuntee muuten. Maailma on hänellekin epämääräinen paikka, jossa ei ole kovin suoria seiniä. Pakkohan sen on olla.

Tänään hän soitti minulle kitaraa. Minulla ei ole enää mitään sanoja kuvata tätä.

Minun pitäisi pestä ikkunoita ja suunnitella kovasti juhlia. Leivoin harjoitusjuustokakun. Mangoisella päällisellä. Siinä on parantamisen varaa (päällistä oli liian paljon, pohja oli liian hajoava), mutta se näyttää yllättävän paljon siltä miltä pitikin. Paistoin myös munkkeja, ja tein ihan oikeaa ruokaakin. Myönnetään, leipomisen ja muun keittiöjumalattaruutena toimimisen määrästä voimme selvästi päätellä, että olen hieman ahdistunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti