maanantai 20. lokakuuta 2014

Vägen här var mycket lång.

Naulasin hetkellisesti edes yhden ponin kohdalta karusellin lattian alustaan kiinni, ja sain liikkeen pysähtymään. Koko höskä natisee liitoksissaan, ja hetkenä minä hyvänsä naulat eivät jaksa vastustaa liikkeen painetta, vaan ne irtautuvat lattiasta ja taas sitä mennään.

Nyt olen kuitenkin nukkunut muutaman yön ihan oikeasti, niin syvästi, että olen tavannut unessani ihmisiä joita on jo ollut ikävä. Silmänaluseni eivät enää tuo mieleen uhanalaista eläinlajia.

Toissapäivänä velloin syvässä maailmantuskassa lähes ilman syytä, olin maailman kamalin ihminen. Tänään leivon omenapiirakkaa, jonka omenat metsästin pihapuusta haravan avulla. Sain tiputettua viimeiset viisi, mutta vaikka kuinka etsin, löysin maasta vain neljä. Ehkä se on minulle oikein.

Kun olen ollut parisuhteessa, olen kokenut sen rajoittavaksi jotenkin määrittelemättömällä tavalla. On ahdistanut, ärsyttänyt, ja olen tuntenut olevani kiittämätön ja tyhmä, kun mikään ei ole hyvin vaikka kaikkihan on ihan hyvin. Olen miettinyt, mikä on vikana ja mistä se johtuu, kun en vain anna itseni olla onnellinen, vaan ongelmoin ihan tavallista elämää.

Vaikka mieheni eivät ole (ainakaan yrityksen ja erehdyksen jälkeen) yrittäneet rajoittaa tekemisiäni tai sanomisiani tai olemisiani, minulla on ollut se tunne, etten pääse karkaamaan mielessäni riittävän kauaksi yhdessä aidatulta laitumelta. Että koska on se toinen joka odottaa, ja jonka kanssa olen luvannut olla, pitää palata takaisin. Vaikka se toinen ei edes olisi mitään odottanut, vaan on päinvastoin yllyttänyt minua käymään mutkan vähän kauempana että saisi itsekin käväistä aidan toisella puolella. Olen suurimman osan ajasta ihan itse itseäni komentaen aina palannut turvallisille urille, kokenut, että niin pitää tehdä, kun kerran olen puolikas parista. Tai en vain ole ehtinyt mennä niin kauaksi, kun se toinen siinä vieressä on vienyt huomioni jotenkin tarkoittamattaan. Tai lapset, tai muu elämä ylipäänsä.

Nyt sitten ei rajoita. En minä mitään ihmeellisiä ja suuria ajattele, mutta löydän silti itseni välillä suolta raakkumasta, välillä kivikosta, välillä meren rannalla ruikuttamassa, välillä olen hukkua kun en tajua kääntyä takaisin. Nyt saan ajatella niin paljon kuin sieluun mahtuu, kukaan ei keskeytä, ei tule vastaan aitoja joita en tohtisi ylittää tai alittaa. Kävelen jalat kipeiksi enkä vieläkään tiedä mihin olen menossa.

Välillä väsähdän, en löydä lepopaikkaa, jään yöksi kylmään ilman tuulensuojaa.

Nyt vasta alan tajuta, että tämä on se asia mikä minun pitää opetella. Ei se, että osaisin mennä yksin nukkumaan, tai lähteä yksin ihmisten ilmoille, tai miettiä mitä tekisin lomalla.

Minun pitää opetella olemaan ilman seinää, josta näen varjoni ja josta askelten ääni kaikuu takaisin. Pitää uskoa, että olen olemassa vaikka olisin ilman kiintopistettä johon verrata, vaikken tietäisi vauhtiani, vaikken tietäisi olenko iso vai pieni. Pitää ajatella, eikä kertoa kellekään mitä ajattelee, olla olemassa vaikka kukaan ei näe eikä kuule. Pitää osata pysähtyä ja odottaa sään paranemista, kun siihen tulee sopiva paikka. Pakkoko se ihmisen koko ajan on räntäsateessa jalat märkinä tarpoa.



7 kommenttia:

  1. ...och ingen har jag mött,
    nu blir kvällarna kyliga och sena...

    VastaaPoista
  2. Dagarna mörnka minut för minut... Nyt pitää vain kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivoa, ettei ketään tulisikaan vastaan, ainakaan hyvään toviin.

    VastaaPoista
  3. Ensimmäistä kertaa tulee blogitekstiä lukiessa mieleen kirja ja se kirja on Stephen Hawking'in Ajan lyhyt historia jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kirjoittamasi aiheen kanssa mutta sä osasit kuvata tuota ajan, tekemisen ja tidostamisen suhteellisuutta niin hyvin ja samaan tapaan että siksi tuo kirja tuli mun mieleen.
    Sulla on mielenkiintoinen mieli ja varsin kiehtova esitystapa mikä pistää kysymään että onko sulla ilmestynyt projekteja/teoksia kirjallisuuden/runouden puolella?

    VastaaPoista
  4. Kiitos (vähän hämmentynty sellainen)! Minulla on aika lainehtiva synestesia, se vaikuttanee asiaan. Ei löydy mitään projekteja julkaistuna. Olen kirjoittanut oikeastaan aika vähän, mutta se alkaa käydä koko ajan pakonomaisemmaksi toiminnaksi. Runotyyppistä lähetymistapaa on alkanut löytymään joka kiven alta jonka käännän, ja se tuntuu oudolta, koska en ole mikään runojenlukijatyyppi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuunustan tyhmyyteni ja kerron että mun oli pakko googlettaa synestesia koska se oli asia jota en tiennyt (mutta on näköjään asia joka ei naista pahenna).

      Mä olin lähes varma että sä olet kirjailija tai toimittaja koska sun kerrontas on sellaista mikä ottaa mukaansa ja jota on helppo seurata (lienee sama asia? :D ).
      Runoista sen verran että itse en niitä ymmärrä ehkä sillä tapaa kuin pitäisi mutta jotkut runot "aukeavat" jopa meikäläiselle ja ne on niitä jotka tulee muistettua aika pitkään, ei tietysti sanasta sanaan mutta pääpiirteittäin.

      Poista