Down to Gorky Park.

Maalla, ja erityisesti täällä raamattuvyöhykkeellä asumisessa on paljon hyviä puolia. Pihalta lähtee polku metsään, jossa on mäntyjä, mustikoita ja menninkäisiä. Ilma ei haise sellutehtaalle, korkeintaan vähän lietteelle tai hevoselle, eikä täällä sisämaassa tuule niin hyytävästi kuin meren äärellä. Olen viihtynyt.

Tytärteni elinpiiriä tämä on hieman rajoittanut. Harrastuksiin hankkiutuminen on ollut vähän työläämpää, kuin vaikkapa aktiivisten bussireittien varrella olisi ollut. Kaunomielen kirjoituspiirikin lakkautettiin, kun liian moni osallistujista kuoli vanhuuteen. Silti erinäisissä harrastuksissa on sinnillä tullut käytyä.

Yleissivistyksen karttumisessa erityisesti Diiva ei kuitenkaan ole aivan ikäistensä tasolla. Likka kysyi eilen minulta mitä on kilju, ja kun selitin, että sellaista kotikäyttöistä viinaa, jota tehdään hiivasta ja sokerista salaa vanhemmilta ämpärissä vaatehuoneessa, likka oli epäuskoinen. Tarkisti asian googlesta. Google oli pääosin samaa mieltä kanssani.

Pari viikkoa sitten hänellä oli ensimmäiset varsinaiset bileet ikätovereiden kanssa. Tuohduin vähän etukäteen leikkimään vastuullista vanhempaa (yleensä huomaan tuollaiset tilanteet vasta jälkikäteen), ja selitin, että vieraassa paikassa ja outojen ihmisten seurassa on äärimmäisen huono hetki ensimmäistä kertaa maistaa mitään alkoholipitoista, saatikka humaltua. (Ja yleensäkään nappailla edes pastilleja tuntemattomien tarjoamana.) Että nyt pidetään kyllä sellainen sokkotesti, jossa pitää maistaa eri juomia, ja erottaa siideri ja kalja vähintäänkin, ettei vahingossa luulisi juovansa mehukattia ja päihtyisi. Kun oikein kovistelin, Diiva maistoi kahvikupin pohjalta kulauksen sitruunalla kirkastettua meksikolaistyyppistä maissiolutta, mutta kysyi sitten onko pakko, kun ei tykkää. Ei ollut pakko.

Olin kyllä vähän huolissani. Mietin, että entä jos menen Muhoksen alkoon, seisoskelen siellä tuumivan näköisenä, ja kun myyjä tulee antamaan viinisuosituksia riistalinnuille tai muuten tarjoamaan apuaan, kysyn, mikä olisi sellaista juomaa, joka olisi helppoa juoda, vaikka noin niinkuin kuusitoistavuotiaan, mielellään siis sellaista joka maistuisi vaikka enemmän karkilta kuin viinalta, ja josta kuitenkin tulisi suht nopeasti humalaan ennen kuin ehtii huomata mitä juo. Ihan vain noin niinkuin valistustarkoituksiin ajattelin.

Huolistani huolimatta likka tuli kotiin ihan tuoreen tuoksuisena ja jalat muussiksi tanssittuina, niin pitikin.

Tänä aamuna kun kurvasin moottoritieltä kohti kaupunkia, ensimmäisissä liikennevaloissa oli vähän tunkua. Vaikka valo oli vihreä jono ei juurikaan edennyt, vaan valo ehti vaihtua takaisin punaiseksi ihan samoilla sijoillamme istumalla. Diiva älähti etupenkissään, mitä ihmettä tämä nyt on, mitä tuolla edessä tapahtuu, ja osoitteli kiihtyneenä sormellaan liikennevaloristeyksen takana hidastettua vetoketjuliikennettä leikkivää autojonoparia. Mitään sen eksoottisempaa siellä ei tapahtunut. Tämä on liikenneruuhka, selitin. Tällaisia on joskus kaupungeissa.

Kyllä minusta tuntuu, että aika olisi kypsä muutokselle. Ja muutolle.