tiistai 14. lokakuuta 2014

Det finns ikke blåbäer häer(g).

Poistin eilisen. Se oli vähän masentava, ja vaikka en ole sitä mieltä, että tekopirteys olisi itseisarvoltaan jotenkin kummoinen eines, ei asioiden kurjuuden taivastelussakaan ole paljoa ravintoarvoa.

Hain Diivan koulultaan puoli viideltä. Likka oli nälkäinen ja väsynyt, ja niin oli minäkin. Mitä tahansa sanoin, hän sanoi vastaan, oli eri mieltä myös siitä, että väitin että hän olisi eri mieltä sanoisi minä mistä asiasta tahansa mitä tahansa. Keskustelu pyöri mm. ruuan ympärillä. Ehdotin, että tehtäisiin kotona kanawokkia, ja Diiva nyyskäisi, että ei tehdä, koska hän ei tykkää wokista, paitsi siitä hyvänmakuisesta, johon tulee pähkinöitä.

No en minä raivotautinälkäisenä mitään pahaakaan wokkia ajatellut tehdä.

Kotona hän sitten hoki "missä on luniuko nimeltä Peka?" Jostain ihmeen syystä kuvittelin, että hän etsi reilusti yli kymmenen vuotta vanhaa piirustusta lumiukosta, jonka taaksi Kaunomieli oli kirjoittanut huolellisilla tikkukirjaimilla "LUNI UKON NIMI ON PEKA". Mistähän ihmeestä minä niin käsitin. Jätin oitis wokkivihannekset käristymään pannulle, marssin ylimääräisten huonekalujen ja rumien tavaroiden huoneeseen, avasin varovasti kaapinoven, nojasin selkäni siellä vaappuvaan erimuotoisista tavaroista koostuvaan huojuva torni -peliin, ja kihnutin varovasti ulos sinisen laatikon, jonka sisältä arvelin tuon n. vuonna 2002 arkistoimani reliikin sijaitsevan. Kehotin Diivaa jaivelamaan laatikosta aivan omin avuin, koska enhän minä hänestä tietenkään mitään uusavutonta ole kasvattamassa. Diiva näytti hämmentyneeltä. Hänhän oli tarkoittanut niitä lumiukon näköisiä jouluvaloja, jotka poistimme hänen ikkunastaan huhtikuussa, kun talosta otettiin kuvia myynti-ilmoitukseen.

Kiroilin, äänekkäästi, karjahtelin, ja ilmoitin, että siellä se wokki saa ihan rauhassa palaa pannun pohjaan kiinni, syödään sitten vaikka sormiamme huomiseen asti, äitillä on nyt tärkeämpää tekemistä, kun äiti etsii nyt jouluvaloja.

Sitten kaivelin marttyyrinomaisin elkein joulukoristekaappia. Eiväthän ne siellä olleet, koska asiat, jotka poistetaan näkyviltä huhti-toukokuussa, eivät vain ruukaa päätyä joulukoristekaappiin.

Uudessa kodissa, missä ikinä se liekään, mahdan epäillä olevan lainkaan kaappia, joka olisi pyhitetty kokonaan joulukoristeille. Tai edes mitään vuodenaikateemarekvisiittakaappia. Todennäköisesti kiroilen kuitenkin ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. Mitenkähän minä selviän. Ja naapurit.

Mainioiden ruokalautasten äärellä Diiva uskalsi kokeilla äititytärsuhteemme jään kantavuutta lauseella "hyvä ruoka, parempi mieli". Ja olihan se. Puskimme toisiamme kuin kissat ja hyrisimme.

Minulle teki oikein hyvää saada ihan oikeaa ruokaa valmistettua lautaselle asti. Myös sen syöminen oli mukavaa, mutta vielä enemmän nautin siitä kun lapset syövät.

Kaunomieli on kasvamassa isoksi. Hän sanoo, että vaikka Mummoa voi harmittaa, jos me emme mene sinne piipahtamaan syyslomalla, se ei silti ole nyt se juttu mikä meidän pitäisi nyt tehdä. Ihan vain siksi, että minä olen liian väsynyt. 800 km autossa istumista ja ex-sukulointia, kuinka mukavaa hyvänsä, on kyllä ihan kiehtova ajatus, mutta kuulemma joskus toiste.

Minulle tuli aika helpottunut olo. Tässä hetkessä on nyt yhtäkkiä toinenkin aikuinen läsnä, en ole yksin pähkäilemässä. En ole saanut tuota tunnetta tiristettyä kunnolla ilmoille parisuhteissani. Ehkä se on vain sitä, etten ole luottanut siihen, että ne miehet kumminkaan ymmärtäisivät minua oikein todella. Toista voi tukea siinä mitä hän päättää tehdä, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen, että voi ihan vakaumuksella sanoa "minä tiedän mitä sinä nyt tarvitset", ja että minä olisi vakuuttunut. Se viimeinen on ehkä se vaikein kohta.

Kuulostaakohan tuo vähän huolestuttavalta jostakusta, kun lapsi tulee vastuunkantajan rooliin. En tiedä osaanko kertoa sitä oikein. Minusta tämä ei nyt ole huolestumisen paikka kuitenkaan. Kaunomieli on kohta 18, hän häälyy vielä pitkään lapsen ja nuoren aikuisen rajalla. Nyt tämä häivähdys siitä, minkälainen aikuinen hänestä joku päivä tulee, vain osui minun kannaltani otolliseen hetkeen.

Netflixiltä löytyi Silta-sarjan uusia jaksoja. Puhun jälleen tanskaa huvikseni. Siis ruotsia, neanderthalilaisesti lausuen, ja aina kun törmään sanaan, jota en tiedä, sanon Öog yökkäävällä äänensävyllä.

Syksyllä kävimme kaappimiehen kanssa mustikassa, ja puhuin pelkkää tanskaa koko reissun ajan. Sillä miehellä on valtavat hermot.


7 kommenttia:

  1. Mun lapset on vasta 13 ja 15 ja nekin jo välillä vilauttaa sitä pientä aikuista lapsen sisällä... siitä tulee levollinen olo, kun tietää, että niistä kenties voikin tulla ihan asiallisia ihmisiä.

    VastaaPoista
  2. Niinhän se varmasti on. Tuntuu vain hassulta itse hyötyä siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, yhtenä päivänä yritin siivota ja loihen valittamaan, kuinka pientä ja ahdasta ja likaista ja surkeaa meillä on (esikoisen poikakaveri oli tulossa yökylään, ja niillä on iso talo ja kaikilla lapsilla sekä äidillä omat huoneet) niin esikoinen totesi tyynesti "monilla on paljon huonommin".

      Poista
  3. Poikanen 18v vaihtoi minulle talvirenkaat, kuskasi autollaan kierrätyskeskuskuorman, sääti pannuhuoneessa kiertovesipumppua talviasentoon, täytti takkapuutelineet.
    Tuli huono omatunto. Sanoin, että kiukuttele nyt ees vähän. Ja maksoin tankin täyteen bensaa.

    VastaaPoista
  4. Ihania lapsia/aikuisia/ihmisiä. Hyvää työtä ollaan tehty kun tuollaisia on saatu aikaan!

    VastaaPoista
  5. Ehkäpä se on siinä että muksuja pitää aina muksuina vaikka vuodet menee eteenpäin ja jotenkin tuntuu siltä että evoluutiolla aika suuri vaikutus. Koitin palata ajassa taaksepäin ja nähdä itseni alle kymmenvuotiaana älypuhelin kourassa mutta se ei onnistunut, ei sitten millään..

    Oman kalkkeutumisen huomaa myös siitä ettei löydä toisen blogiin ja joutuu lähettelemään hämäriä viestejä joiden perille pääsystä ei ole harmainta aavistusta. No, nyt on asiat kunnossa ja mä liitän sut Jurtan ruokakuntaan :D

    VastaaPoista