perjantai 18. lokakuuta 2013

Tunnen lievää ramppikuumetta.

Koen olevani vähintäänkin johdonmukaisuuteni äärirajoilla, mikä on epäluonteenomaista minulle. Mietin, miten minun tulisi puhutella suurta tuntematonta, siis teitä, jotka ette minua vielä tunne, kun itse koen olevani jo itselleni ja aiemmalle blogiyhteisölleni niin tuttu, että taukoamatta pelkään toistavani itseäni kyllästymiseen asti. Tulisiko minun nyt uuden tyhjyyttään kumisevan blogitynnyrin äärellä julistaa jotain teemaa, jonka tutkielmilla tämän tynnyrin täyttäisin? Tuleeko minun nyt kertoa, mikä on se selkeä järjen tiilistä tarkoituksen laastilla muurattu pilari, josta käsin aion rönsyillä pitkiä kurotuksia aidan vihreämpään puoleen jos toiseenkin, ja sitten taas notkeasti kiepsauttaa itseni takaisin keskiöön kuin tankotanssija? Tarvitsetteko kiintopisteen, ettei ala pyörryttää, vai hätäilenkö turhaan? Vai voinko jättää teeman avoimeksi, ja olettaa, että mahdollinen uusikin lukija ymmärtää ajoissa, ettei tässä ole ehkä mitään erityistä juonellista langanpäätä josta napata kiinni, vaan että sanallinen kudelmani on enemmänkin kuin sellainen Kodinykkösen alelaarin karvalankamatto, parhaina päivinä ehkä jonkinasteinen ryijy? (terkkuja Nollikselle).

Ehkä vain tyydyn lakonisesti kertaamaan rutiinein lastoitetun elämänlankani hidasta kasvua kohti oletettua valonlähdettä päivä toisensa jälkeen, selaan hetkiä ja havaintoja edestakaisin sanallisesti ja yritän löytää kelvolliset jyvät ja piikkisimmät akanat, ja sitten liioittelen kumpienkin lajityypillisiä ominaisuuksia riittävästi edes matalan julkaisukynnyksen ylittääkseni. Laatulupauksena tai jonkinlaisena enteenä voin uumoilla, että en tule unohtamaan näkökannoissani ja aihevalinnoissani ainakaan naiseuttani ja sen suomia asetelmia, jotka saavat minut tuntemaan itseni sukupuolellisesti vasenkätiseksi oikeakätisten maailmassa, ulkonäköäni, joka on minulle kuin iho, jolla aistin ympäristöni muutoksia, elämäntilannettani, hiuksiani, vaatteitani ja alati laajentuvaa pers…(oonaani).

Kokeillaanpa vaikka miltä tämä tuntuisi tänään.

Päiväni tänään on sisältänyt arkisen aherruksen lisäksi työnjohdollisia vastuita; iloinen taksvärkkiläinen, nuorempi tyttäreni, se jolla on pitkät hiukset ja suuri halu valloittaa maailma esiintyvänä Diivana, otti hoitaakseen viikkosiivouksen. Tämä ilahduttaa jopa keskivertoperjantaita enemmän, koska minulle on tulossa viikonlopuksi harvinainen vieras, ja minulla on siis juuri sopivasti enemmän aikaa keskittyä ruokahuoltoon sekä hoitamaan muutama ko. vieraan liiketoimintaan liittyvä juokseva asia, joista hän ulkopaikkakuntalaisena on itse estynyt. Kuka tahansa vieras on meillä harvinaisuus, asumme sen verran kaukana sivistyksestä, ja en tämänkään takia osaa suhtautua päälukumme tilapäiseen kasvuun mitenkään kiihkottomasti, vaan alan kokata ahdistuneena mutta mielissäni, ja juuri tässä kiirastulen hekumassa saan yhtäkkiä päähäni sellaisen pinttymän, ettei mitään saisi ostaa kaupasta valmiina. Muina päivinä, kun kello viiden puolisen ääreen pöydän ympärille kokoontuu vain normimäärä nälkäisiä suita, tiedostan kyllä moisen hyveen olemassaolon, mutta käyttäydyn viileän rauhallisesti kuin se ei koskettaisi minua lainkaan. Hunajamarinointi on hieno juttu, pakastepitsan päälle voi ripotella valmista juustoraastetta, ja pullaahan on kaupat pullollaan.

Tässä vaiheessa arvoisa satunnainen lukija, joka tuntee minut aiemmilta vuosilta, ja joita täällä ei ehkä vielä ole lainkaan, pohtii varmaankin äärettömän kanssainhimilliseen tapaan huolestuneena, kuinka paljon olen mahtanut saada painoani lisättyä sitten viime näkemän. Olenko täysin menettänyt otteeni ruokapoliittisesta vallankahvastani, onko kourani kirvonnut zumbaavan lanteeni jenkkakahvasta, vyörynkö päivästä toiseen kotimekossa ja reino-tohveleissa donitseja mussuttaen?

Odottava hiljaisuusko? Ei, täällä ei vaan vieläkään ole ketään muita kuin minä. Kerron kumminkin, vaikkette kärtä.

Suuresta uhosta huolimatta 40 vuoden rajapyykki rysähti niskaani taannoin yllättäen ja pyytämättä, enkä ollut päässyt tavoitepainooni. Asiat eivät kuitenkaan ole suuressa mittakaavassa muuttuneet miksikään, kuppikokoni esim. on ihan sama kuin ennen. Opettelen siis rauhanomaista rinnakkaiseloa vyötäröni vararenkaan kanssa, ja jos joskus kainosti kaipaan naapurisopua suurempaa ajan hengen yliotetta massasta, toteutan aikeeni ehkä hitusen eri asein kuin ennen. Olen oppimassa, että mitä paremmin hyväksyn itseni, erityisesti pyöreyteni ja kaareuteni, enkä häpeile niitä näyttää, sitä helpommin löydän asuja jotka korostavat vain hyviä puoliani. Itse asiassa vaatekokoni on tämän hyväksynnän myötä jopa hitusen pienentynyt aiemmasta. Kun siis 40-vuotispäiväni jälkeen yhtenä lokakuisena aamuna sireenimäinen hälytysääni ilmoitti ikäkriisin ja sitä kautta taivaan niskaan tippumisen välittömän vaaran olevan ohi, kömmin ulos turvaisasta soputeltastani (moi Pirjo ja Purjo), hylkäsin mustakaapuni, lainapeitteeni, ja astuin niiden varjosta keski-ikäisyyden auringon lempeään kiloon ihailemaan maailmaa ympärilläni oman napani sijaan.

Ehkä se ei tapahtunut aivan noin dramaattisesti, mutta juuri nyt ajattelen asiaa suosiollisesti. Kävin lääkärillä, ihan määräaikaistuksissani, ja hän kirjoitti näytepurkin kylkeen syntymäaikaani väärän vuosiluvun. KYMMENEN vuotta väärän, mutta oikeaan suuntaan. Tänään voin siis suhtautua ikäkriisiini jopa lempeästi.

4 kommenttia:

  1. Me jo pelästyimme, että mitä tapahtui, minne katosivat niin maanisesti leipova lapsi kuin soputelttaileva :-) blogisti. Hienoa, että olette yhä olemassa!

    VastaaPoista
  2. Täällä taas, ja entistä suurempina! Emme me minnekään kadonneet, käytimme vain hetken sellaista harrypotterin näkymättömyysviittaa.

    VastaaPoista
  3. Veela, nyt muistan sut. Tervetuloa takas!

    VastaaPoista