sunnuntai 20. lokakuuta 2013

In the Ghetto.

Tänään olen reippaillut. Ja eilen. Sain aamutuimaan sen aiemmin maanisesti leipovan, nykyisin enemmänkin haaveellisesti hihittelevän kaunosieluisen lapsen houkuteltua mukaan. Se toinen diiva oli isällään, eikä ollut houkuteltavissa mukaan, vaikka lupasin, että ”mennään katsomaan todella isoa suppaa”. Ilmeisesti jääkauteen on monta lähestymistapaa, eikä omani ollut yhtä iskevä kuin Disney-Pixarin (vai oliko se se. En jaksa tarkistaa.)

Elinpiirini laajentaminen toimiston, kylpylää muistuttavan ostoskeskuksen ja kotiluolani ulkopuolelle aiheutti vintinpenkomisoperaation. Olin aivan varma, että omistan yhdet ehjät mustat pitkät kalsarit, sellaiset, jotka eivät yritä hiipiä lanteitani alas kuten lähipubin tavoitelluin poikamies, ja olin oikeassa. Jos aiot piilottaa jotain, se kannattaa laittaa johonkin muiden samalaisten joukkoon, kuten se poliisi teki Riian verikoirat –elokuvassa, jonka katsoin tänä aamuna ennen reippailumielenhäiriötä. Ehkä juuri siksi en osannut etsiä näitä keinokuituteollisuuden kruununjalokiviä vintin ylimmästä alushepenelaatikosta.

Joku voisi alkaa epäileväksi, miksi alushepeneeni sijaitsevat vinttikomerossa, ylähyllyllä. Yritänkö edelleenkin salakavalasti laihtua, ja aiheutan siksi itselleni suurta ramppausta ja kurkottelua aina kun toivoa täynnä muuraan garderobini peruskiveä? Ehkä en ainakaaan tietoisesto, siellä vintissä on vain osa vaatteistani. Tasan 100 vaatetta on alakerrassa, helposti saatavilla, loogisesti järjestettynä ja ilmavasti asteteltuna.

Tämä on uusi vaatefilosofiani, vain 100. Joku joskus aiemmin yritti pärjätä tuolla lukemalla ihan koko esineistönsä suhteen. Minä en pyri samaan, koska vain vaatteet ovat olleet minulle jonkinasteinen dilemma. Muun suhteen olen ihan riittävän nuuka, järkevä ja säilytysvimmainen, mutta vaatteita on elämässäni tullut ja mennyt kuin Joan Collinssilla miehiä. Ehkä jopa enemmän. Jatkossa yritän varmistaa, että kun sitoudun uuteen vaatteeseen, teen sen tositarkoituksella, en hetken huumassa. Uuden jäsenen ottamiseen haaremiini, tai ”menage-a-cent”-järjestelyyni täytyy jatkossa liittyä se olettama, että suhteestamme tulee antoisa, pitkäaikainen, ja kun sen on aika päättyä, jää tunne, että olemme kokeneet jo kaiken mahdollisen yhdessä, ja voimme siis hyvillä mielen jatkaa elämäämme ilman toisiamme. Olisipa Joan yhtä vastuuntuntoinen kuin minä.

Toistaiseksi tämä on toiminut oikein hyvin. Olen siis diktaattorin elkein valinnut sata uskollisinta upseeriani, välttämätöntä pahaa tai uutta flavour-of-the-month –muusaani, ja tylysti marssittanut kaikki loput vaatteet vinttiin ikään kuin ghettoon odottamaan jatkotoimia; uudelleenharkintaa, kirpputorin orjamarkkinoille viemistä tai julmaa teloistusta. Joskus jopa sadistisesti kiskon niistä napit irti yksi kerrallaan voitonmerkeiksi, tai revin ne käytännöllisen kertakäyttöisiksi saniteettitilojen puhdistusvälineiksi.

Ja kyllä, sata riittää aivan hyvin, mukaan lukien kengät, takit, huivit, urheiluvaatteet, yöpuvut, alusvaatteet – kaikki. Paitsi sukat ja sukkahousut. Rikon niitä sellaisella tahdilla, etten pysyisi laskuissa, enkä mitenkään jaksaisi päivittää Exceliäni niiden osalta. Kyllä vain – hallinnoin tätä quotaa taulukkolaskennan keinoin. Olen ottanut käyttöön myös diagrammit, harkitsen jopa pivottia. Kävin oikein kurssinkin.



3 kommenttia:

  1. Oh, paluusi meinasi menää ohi :D

    Enemmän kuin ihanaa että oot takaisin!

    VastaaPoista
  2. Niin on! Ihan hengittää taas vapaammin. Kai.

    VastaaPoista
  3. Jumankaut. Pivotti. Se olis tosi HC.

    VastaaPoista