Aika varas.

Huomasin tänään, että minulla ei ole muistikuvaa vuodesta 2004.

Aika monta muutakin vuotta on mennyt jonkinlaisessa äitiyden riemun aiheuttamassa sumussa, mutta erityisesti tuo vuosi on jättänyt jättämättä jättämättömiä jälkiä henkilöhistoriaani. Päivät ovat varmaankin lipuneet ohi ihanasti liplattaen, minun nauttiessa lasteni varttumisesta, pullaa leipoen ja vielä uudenkarhean omakotitaloni tilavan keittiön sileää puujäljitelmän näköistä sivupöytätasoa hellästi silitellen. Sovitaan, että päätän muistaa tuon ajan sellaisena, koska en muista mitään erityisiä positiivisia huippukohtiakaan.

Ehkä kävimme Ruotsinristeilyllä, ja pikku-Diiva järkyttyi tajutessaan, että on olemassa kauppoja, joissa myydään vain karkkia (ja viinaa), ja että aikuiset ihmiset kahmivat hullunkiilto silmissä karkkia (ja viinaa) ostoskärryjen täydeltä, vaikka yleensä kaupassa pitäisi ostaa lähinnä järkeviä asioita. Äitikin tempaisi heti ensimmäisenä messiin jättikokoisen pussillisen valkoisia ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja lupasi, että niitä syödään ne kaikki heti kun päästään hyttiin. Tai ehkä se oli vuotta aiemmin tai myöhemmin.

Sen ainakin muistan, että firman pikkujouluissa olin tosi tyylikäs mustassa läpikuultavassa kimonossa (oli minulla sen alla lisää mustia vaatteita) ja boheemissa harakanpesää muistuttavassa kampauksessa. Tanssin lähes koko illan tonttulakkisen pojan kanssa, ja sain sillä konstilla tiristettyä ilmoille viimeiset tipat harvinaista parisuhteellista mustasukkaisuutta avecissani. Se oli viimeinen pikkujoulu, johon osallistuimme yhdessä. Tämä ei ole varoitus varoa vinkeitä tonttuja, ei toki, minulla oli hauskaa. Ajatella, jos en muistaisi edes tuota hauskuutta koko vuodesta?

Mutta muuten en ole ihan varma mitä olen tehnyt vuonna 2004. Olen ehkä istuttanut kukkasipuleja joko keväällä tai syksyllä, tai sekä että. Varmuudella olen käynyt töissä ja hakenut lapsia iltapäiväkerhosta ja päiväkodista, ja epäilemättä olen laittanut paljon ruokaa, ja ollut kotona ilta toisensa perään pikkuisten iilimatojen kanssa ilman kulkuvälinettä, joka kuljettaisi meidät ihmisten ilmoille. Mutta oli meidänkin perheessämme tuolloin henkilö, joka huolehti kunnostaan ja yhteisten asioiden ja sosiaalisten suhteiden hoidosta. Vuonna 2004 se en ollut minä.

En kadu hetkeäkään niistä asioista mitä tein ja jätin tekemättä, mutta toivon, että muistaisin niistä hieman useamman hetken.

Huomasin tänään myös, että minulla on ilmeisesti tällä hetkellä liian vähän aikaa versus elettäväksi mitoitettu elämä. En tarkoita mitään dramaattista, kuten että elinikäodotukseni olisi jotenkin rukattu alhaisemmaksi, vaan sitä, että jos mietin niitä asioita, joita haluaisin tehdä joka päivä, viikko, tai edes kerran kuukaudessa, tunnit, päivät ja viikonloput vain eivät riitä.

Olen tiedostanut asian jo vuosikausia, mutta pyrkinyt mielentyyneyteen, ja lakonisesti syyttänyt asiasta elämäntilannetta; lapsiperheen arkea, yksinhuoltajuutta, jatkuvaa väsymystä, kiirettä ja stressiä jotka tekevät elämästä lähinnä selviytymistä. Sitä, että joku laittaa öisin hiekkaa silmäluomieni alle. Tällöin ne hetket, jolloin ei ole ihan pakko tehdä jotain, ovat mahdollisuus apatiaan, välttämätön toiminnaton resetointi ylikuormittumisen välttämiseksi. Viimeisen vuoden-kahden aikana tilanne on vielä pikkuhiljaa lipunut niin, että lapset ovat luonani käytännössä koko ajan, piipahtaen isänsä luona muutaman tunnin ennalta tietämättöminä aikoina. Ja eri aikaan, jos mitenkään mahdollista. Henkisesti olen kuitenkin vuosien harjoittelun jälkeen koukuttunut ajatukseen isäviikonlopusta, eli odotan sitä rauhaisaa teinivapaata avaruutta ympärilleni ennen kuin voin muka oikeasti nauttia elämästä. Sitä nyt vaan ei enää tule, ei ennen kuin alan kärsiä tyhjän pesän syndroomasta.

Vuodesta 2004 on kohta kymmenen vuotta, ja ihan varmuudella lapseni eivät ole enää aivan yhtä pieniä vaikka ovatkin aivan yhtä ihania, joten luulisi, että moni noista entisistä syistä olla tekemättä asioita joita haluaisin tehdä, ei enää pidä paikkaansa. Toisaalta, kello on tänäänkin jo 20.48, minut on keskeytetty lukemattomia kertoja (mm. vaatimalla katsomaan valokuvia, koska Kaunomieli ei muista lapsuuttaan, hassusti meillä menee nämä morfiset linjat näin ristiin jatkuvasti). Eli ei, vaikka tänään jo kerran päätin, että tekosyyt saavat loppua, ja olen varmasti ihan vain kuvitellut että minulla on niin kiire etten ehdi blogata, olen nyt todistanut, että kyllä vain, minulla on edelleenkin jonkin verran täyttä sosiaalisessa kalenterissani, että en ole pelkkä oman laiskuuteni yliajama oravanraato.

Jos ihan rehellinen olen, tänä päivänä suurin aikavarkaani on ihan jokin muu kuin jälkikasvuni. Heillä sentään on täysi oikeus saada minulta huomiota ja kasvatusvastuullista otetta eri tilanteissa. Minun ajastani on viime aikoina varastanut aivan liian ison määrän televisio. Se hemmetin boksi, joka salakavalasti kerää itsensä täyteen kaikenlaisia houkuttelevia tyhjiä kaloreita, eikä vain tarpeellista kuitua ja hivenaineita ja piristäviä vitamiineja. Ahmin ohjelman toisensa perään viihteelliseen sokerinnälkääni. Samalla nakuttelen mah jonggia tai muuta pasianssia, koska ilmeisesti olisin ilman tällaista ajanvietettä aivan liian levoton seuraamaan jotain hidastempoista hömppää, ja ehtisin myös kahvilla yliviritetyillä aivoillani jo havaita tilanteen järjettömyyden. Liian monena iltana tulen siis töistä, laitan ruuan, täytän tiskikoneen ja pesukoneen ja parkkeeraan sohvan perälle äitiyspäivystykseen tyttärien käydessä vuoron perään raportoimassa minulle eri asioitaan. Televisio sitten nokkelasti täyttää ne muutamat kymmenet minuutit, jolloin jommallakummalla ei ole minulle jotain elintärkeää asiaa. Jos en olisi siinä sohvaan kanssa rinta rinnan maatumassa kohti tunnistamatonta turvetta (se on aika vanha sohva), ei tätä tietenkään voisi tapahtua. Mitähän sitten tapahtuisi, tipahtaisiko taivas niskaamme?

Tarvitsemme jonkinlaisen telkuttoman tammikuun.

Ei hemmetti, nyt kello on 20.55, ja tämän seitsemän minuutin naputtelun jälkeen minulle olisi taas tarvetta saunakaveriksi.

Nyt tulin saunasta. On toki tärkeää, ettei sähköä kulu turhaan saunan vastusten kuumentamiseen. 41-vuotiaan naisen päivän ensimmäinen oma aika klo yhdeksän aikaan illalla ei siis ole yhtä tärkeää. Saunan lauteilla pohdittiin jälleen ihan oikeita suuria murheita teinin toimesta (miksi elämä on niin vaikeaa), joten kyllä, minut todella tarvittiin saunakaveriksi, tai taivas putoaisi niskaamme. Olen myös aiemmin keskustellut n. 70-minuuttia HVP-rokotteen eri puolista, koska sekin on aivan pakko tehdä juuri tänään. Diiva soitti tämän jälkeen vielä isälleenkin, kun oli Niin Tärkeä Aihe, josta Vanhempien oli Täysin Pakollista Keskustella Nuoren kanssa. Isä ei yllätys yllätys ottanut asiaan kantaa, vaan lupasi tukea Diivaa ja hänen äitiään päätyivät he mihin ratkaisuun hyvänsä. Yritin ehdottaa, että tyttö ottaisi puheeksi isänsä kanssa rokotteen tiimoilta myös sen arvioidun iän, jolla on suunnitellut aloittaa poikien kanssa vehtaamisen. Siinä olisi ollut jotain äitiyden suomaa huvia, kun olisin päässyt lähes varpuseksi langalle tätä aihetta kuuntelemaan. Mutta ei, isää kohtaan ollaan kyllä säästäviä ja lempeitä, moinen puheenaihehan voisi vaikka olla kiusallinen.

Mutta kävin tänään lenkillä kirpeässä pimeydessä. Se on sentään jonkinlainen riemuvoitto. Ehkä tämä on itseaiheutettua – mitäs tein lapsia, ja mitäs olen pitänyt napanuoran noin kireällä kaikki nämä vuodet, mutta avaudunpas nyt kuitenkin. Kampaajani (se armoitettu nero) nimittäin sanoi, että jotenkin minun pitäisi purkaa tunteitani, muutenkin kuin purskahtamalla parkumaan kesken hiustenleikkuun. Sekin helpotti.

Klo 21.41 Haluanko lukea 26 sivuisin lukupäiväkirjan? Ei tarvi huutaa, kuulemma.

klo 21.45 Voiko tätä ruokaa syödä?

Klo 21.48 Missä on se hyvä nitoja?

edit:

klo 22.18 Luenko NYT sen lukupäiväkirjan? Pakko! (en lue, ja omatunto on sen veroinen)