Agony's torn at my heart too long.

Lateraalinen ajattelu on vaikeaa. Tai se muuttuu vaikeaksi joskus. Sille pitää olla tilaa päässä jotta mahtuu kääntymään ja pyörittelemään erilaisia ajatuskehikoita eikä vain puske eteenpäin kapeita käytäviä joissa aina joskus päätyy umpikujiin, tai matka on muuten vaan tuskastuttavan pitkä. Minusta se olisi hieno taito ja olen yrittänyt opetella sitä. Kyseenalaistaa itseäni, tehdä toisin kuin ennen. Parhaiten sitä ehkä voi opetella havainnoimalla mitä muut tekevät. Moni tekee asiat eri tavalla kuin itse.

Tajusin juuri, vaivalla, että jos käännän nojatuolin sisustuksellisen feng shuin näkökulmasta outoon asentoon, pystyn yhtä aikaa kuuntelemaan spotifyta läppärin kautta (piuha kiinni marsussa (Marshall), koska en bluetooth temppuilee) sekä naputtelemaan koneella tuolissa istuen. Yritin ensin pitkän aikaa taitella läppärin ja marsun eri asennoilla, mikä oli turhauttavaa, koska jokainen vapaana oleva pöytäpinta on täynnä tyhjiä tai puoliksi juotuja kahvikuppeja.

Muutama ylellinen tunti kotona yksin ennen kuin taas singahdan jonnekin kiertoradalle. Juon kahvia, kermalla, koska maito loppui. Kuuntelen spotifyn minulle koostamaa jännittävää koostetta, joka on tehty mieltymysteni mukaan, perä perään biisejä joita en itse tieten tahtoen kuuntelisi, vasitella. Ihan ok poppia tämä on. Happoradiota, Nelli Matulaa. Verryttelen niitä lihaksia ja vaistoja, joita tarvitsisin järkevään taloudenpitoon. Laitoin koneeseen pyörimään naurettavan, suorastaan synnillisen epäkeskon pienen määrän pyykkiä, koska vaaleatkin vaatteet pitää pestä aina välillä, vaikka niitä minulla on vain vähän. Pitäisi etsiä laskut ja maksaa ne, hinkata suihkun lattiaa joka muuttuu morticia-muodonmuutokseni takia väistämättä siniseksi hopeashampoon vaikutuksesta, keräillä kenkiä lattialta ja vaihtaa lakanat. Kerätä kahvikupit ja tiskata ne.

Eilen nauroin päin naamaa vanhalle tyhmälle vääristyt aikakäsitys-syndroomalleni. Sille tunteelle, että pitäisi jo olla muualla, olen aina väärässä paikassa, tekemässä vääriä asioita, pitäisi tehdä jotain muuta, suorittaa, olla jo suorittanut, tehdä paremmin, tuntea tekevänsä kaiken väärin, koska en koskaan voisi korvata toisen ihmisen elämässään kokemia vääryyksiä, koska olen liian mitätön, liian osaamaton, riittämätän, hidas, arvoton. Olin ihan oikeassa paikassa, koska halusin. Kukaan ei minua odottanut missään, en varastanut aikaani keltään tai miltään. Olin elossa, puhuin liikaa, tyhmiäkin asioita, mutta se ei haittaa kun on turvassa.

Sitten tulin kotiin ja nukuin melkein kymmenen tuntia.

Joskus kun on ollut huonoja vuosia, muistan ajattelleeni, että kyllä minä tämän suoritan, riittäviltä osin riittävän hyvin, mutta ei ehkä haitaisi, jos tämä koko höskä olisi jo ohi. Elämä.

Nyt tuli mitta täyteen tätä poppia. Vaihdan Megadethiin, se on hyvää siivousmusaa.

En ollutkaan niin tarmokas. Kuljailen vielä hetken boheemissa alakulossa ennen kuin ryhdistäydyn.

hhhhh

All five horizons revolved around her soul.

Roadtrippini toimi toivottavasti jonkinlaisena vedenjakajana hallitsemattoman kaaoksen ja orastavan struktuurin välillä. On ihan mukavaa olla silloin tällöin hunningolla mutta siitä ei saa tulla jatkuva asiaintila. Muutkin ihmiset jaksavat huolehtia itsestään, käydä kävelyillä ja syödä oikeaa ruokaa, pestä pyykkä ja pedata sänkynsä, miksen sitten minä. Ei minulla ole erityisiä erivapauksia, eihän?

Tai siis olenhan minä toki vapaa kuin taivaan lintu, leveäpyrstökihu tai eskimosirri tai sen semmoinen. Eri asia on, onko vapauttaan järkevä käyttää siihen, ettei käy kävelyillä, syö ruokaa, pese pyykkiä tai petaa sänkyänsä. Sängyn petaamisella ei ehkä niin väliä, mutta liikunta ja ruoka auttaisivat minua nukkumaan paremmin siinä sängyssä.

Joku päivä voisin taas naksauttaa robottipölynimurinkin päälle. Se vasta olisikin tarmokasta!

Kiehautin pussillisen tortellinoja ja söin 6 kpl Lidlin tuorepeston kanssa. Ateria, jossa lautasellani oli jotain vihreää.

Seuraavalla kerralla voisin lisätä vaikeusastetta, ja yrittää syödä aterian keittiön pöydän ääressä.

Joulu lähestyy. Tulossa on monta mukavaa hippaloa, tapaamista, kulttuuriakin. Tanssimista. Tänään tangoa, suunnittelin koska harrastukset ovat ihmiselle hyvästä. Leipomista tyttärien kanssa. Leivomme ämpärillisen lusikkaleipiä, koska se on ajatuksena mukava. Vähän kuin ämpärillinen sangriaakin. Ostin kesällä ison kauniin ämpärin ihan vain tällaisia tarkoituksia varten.

Odotan joulukinkun paistoa ja riisipuuron keittämistä.

Muuten olen ollut niin sangen surkea ruuanlaittaja - pettymystä ja epäkeskoa suoritusta toisensa perään - että ajattelin antaa itselleni vapautuksen moisista rooleista lähivuosien ajalle. Ei minun tarvitse. Samalla tapaa, kuin olen loistava musiikin kuuntelija enkä lainkaan muusikko, voisin keskittyä syömään muiden tekemiä ruokia.

Viime viikolla katselin hämmentyneenä Diivan luona valokuvia, joissa vuosi toisensa jälkeen olen leiponut hienoja syntymäpäiväkakkuja ja muita outouksia. Olinko se minä, kaikki nuo vuodet? Ihminen muuttuu, ei ole pakko säilyä samana koko ikänsä.

And the last thing I heard.

Tein roadtripin. Yksin. Koska mä voin. Pakkasin kaiken mahdollisen mukaani, huomasin, että auton peräkontissa oli lisäksi kaikkea mahdotonta, mm. pölynimuri, jota en ajatellut kyllä tarvitsevani matkalla. En malttanut tyhjentää konttia, hyppäsin autoon, pysähtelin satunnaisilla huoltoasemilla mulkoilemassa lippalakkisia vanhoja miehiä näkyleipäkahvikuppiensa ääressä. Kuuntelin radiota. Aina välillä taajuus katosi, ja päädyin rullaamaan satunnaisesti löytyneeltä kanavalta toiselle.

Sitä tehdessäni harrastin radioennustamista. Näin sellaisesta esimerkin taannoin 21 tapaa pilata avioliitto -elokuvassa. Tai joku semmoinen se oli. Ajattelin jotain asiaa, ja seuraava kappale, jonka kuulin, oli vastaus muotoilemaani usein melko laveaan kysymykseen.

"Mitenkähän asiat etenisivät, jos tapaisin herra C:n, joka on pyörinyt mielessäni viime aikoina?" Vastaus: Nick Cave + Kylie Minogue, Where the wild roses grow. Mitenkähän tuon tulkitsisi?

Musiikin kuunteleminen oli hauskaa. Lauloin mukana, kiljuin ja raivosin rattia puristaen ja itkaisinkin vähän. Kuulin paljon uusia biisejä.

Etsin paria niistä äsken youtubesta. Löysin samalla tämän allaolevan, ja näissä mietteissä aion lähteä viikon päästä firman pikkujouluihin näyttämään nuoremmille mallia siitä, miten laitetaan jalalla koreasti.

Soita mulle milloin vain.

Pukkasin hyytyneen Jackin alas pienen lauttani reunalta, hän vajosi syvyyteen tai ehkä pulpahti takaisin pintaan ja kelluu nyt jossain, uusia mantereita ja seikkailuja etsien, en tiedä, en ole kovin ahkerasti etsinyt hänen loittonevaa pistettään horisontista. Oma lauttani osui johonkin suotuisaan merivirtaukseen, ja syöksyy aivan eri suuntaan hämmentävää vauhtia.

Hassua, tämäkään ei ollut liian vaikeaa. Ja silti on tunne, että istun vuoristoradan kyydissä ihan rentona, en jännitä itseäni äärimmilleen, että tuntuisi mahdollisimman vähän.

Eilen meillä oli lapsia töissä. Lapsi mukaan töihin päivä siis. Pyynnöistään huolimatta Diiva ei päässyt mukaan, hän on liian iso. Tein Tärkeitä Töitä, koko vuoden työni kulminoituijuuri eilen hetkeen, jossa itsekin totesin, että kas, minä osasin tämän, suoritin tämän, ja tästä tuli ihan hyvä. Sain ihan palautettakin, ja tunsin ammatillista tyydytystä. Sitten, tämän tyydyttyneisyyden jälkihuumassa, kun raukeana, henkisesti puhaltelin savukkeestani kauniita ympyröitä ilmaan, toimistoni ovelle on ilmestynyt naskali, joka pomputtaa itseään isomaa jumppapalloa, sitten kemmuu sen päällä ja tuijottaa minua kiinteästi.

- Pelaakko Minecraftia?
- En.
- Ookko pelannut lapkoa? XXX? XXX? XXX? (en edes muista, mitä termejä hän mainitsi)
- En, onko ne jotain tietokonepelejä, vai oikeita peleja?
- Kännykkäpelejä. Niitä voi pelata millä vaan kännykällä. Paitsi... sillä... tällaisella... (näyttää käsillään n. 5 sentin mittaa, ilmeisesti hämmentävää kännykän paksuutta).. sillä voi vaikka soittaa, ja lähettä tekstiviestejä, ja pelata matopeliä.
- Joo mä en oikeastaan pelaa kännykällä mitään.
Tässä vaiheessa 5-7 vuotias (kyvykkyyteni hahmottaa lasten ikiä on rapistunut täysin, koska olen käyttänyt kaikki äiti-supervoimani hyvään tarkoitukseen jo aiemmin) tajuaa, että hänen on otettava huomioon keskustelukumppaninsa alkeellinen taso ja vajavaiset kyvyt, ja haetteva yhteistä kokemuspintaa jostain vähän helpommasta asiasta sosiaalisen tilanteemme miellyttävyyden jatkumiseksi.
- Soitatko sä jotain?
- Öö niinkuin mitä?
- No... vaikka puhelimella, jollekin kaverille, tai musiikkia?
- Joo, kyllä mä soitan.

Suloinen nuorimies. Katosi sitten lopulta jonnekin.

Demonstroin myös toimistoni tarvikkeistoon kuuluvan miekan käyttöä toisen naskalin kanssa. Selitin rystyssuojan merkityksen, ja esittelin veriuran. Hän oli hurmoitunut, ja harkitsee varmaankin vakavasti alkavansa aikuisena laskentatoimen YO-merkonomiksi, koska se on niin cool ammatti.



Ai niin. Se ensin kuvailemani nuorimies kysyi minulta, missä minun lapseni ovat. Sanoin, että he ovat jo aikuisia eivätkä siksi saa osallistua päivän hupeihin. Pojan silmät levisivät hämmästyksestä ja hän kysyi "ai onko ne jo SUAKIN vanhempia?"

My motor run.

Tänään olen tuntenut viehtymystä hyveellisyyteen. Oloni ei ole aivan niin epätarmokas kuin voisi olettaa työviikon loppukaarteessa olevan - ehkä syynä on tiistain pikaflunssani, jolloin nukuin vuorokauden aikana n. 16 tuntia virotakseni jälleen ihmisyyteen hieman elimistöltäni kuivuneena mutta toiveikkaana. Olen siis univajeeton. Lisäksi olen ravinnut ruotoani säännöllisesti rautalisillä ja d-vitamiinilla nyt jo hyvemmän tovin. Ensin ostamani hyvänmakuiset, ikenien kautta suoraan maksan rautavarastoon imeytyvät rautavalmisteet olivat tehokkaita, ne suorastaan saivat maksani hyrisemään. Sitten huomasin, että ne myös värjäävät huokoiset hampaani ikävän sinertävänruskeiksi. Nielin loput imeskelytabletit, aamu kerallaan, säästäväinen kuin olen, en noin niin kuin yleisenä ilmiönä vaan säästäväisyysgeeni, jonka tiedän juoksevan vahvana sukulinjassani pulpahtaa joskus vallitsevaksi täysin merkityksettömissä ja epäkäytännöllisissä tilanteissa. Sen jälkeen ostin kapseleita, joiden maksaa hyrisyttävää tunnetta en tunne ihan niin selkeästi, mutta ne eivät aiheuta minulle vatsaoireita, ja olen päättänyt, että terveysvaikutuksia on, vaikka maksani ei taputtaisikaan kuuluvasti punaruskeita, niljaisenkosteita liepeitään yhteen aploideiksi kuin koulutettu hylje.

Minulla on siis laskelmieni mukaan fyysiset edellytykset tarmokkuuteen, jonka voisin käyttää hyveelliseen elämään. Se on pelottavaa, missä ovat kaikki tekosyyni? Pienet, allergiset erityislapset, riiviömäiset teinit (niitä ei oikeastaan koskaan ollut, mutta silti sain aiheesta sympatiaa), liian pitkät välimatkat, liian lyhyet unet, narsistisia tai läheisriippuvaisia piirteitä omaavat kumppanit, sisäelintaudit, aivosumu, kanssa-asujat, jotka sotkevat kaiken mennen tullen ja tuottavat pyykkiä, jota pesen, kuivatan, jälkikäsittelen ja viikkaan himoitsevalla pakkomielteellä.

Istuin tänään päivän neljännessä työpalaverissa, joista valitettavan suuri osa vaati minulta asettumista kuuntelijan osaan. Tunsin levottomuuden kertyvän mieleeni ja kehooni. Kemmuin tuolilla, heiluttelin jalkoja, yritin harhauttaa itseni kirjoittamaan muistiinpanoja, mutta harhauduinkin kuuntelemasta puhujaa. Mietin, että olisipa kiva mennä salille, saisi vähän liikettä yläselkään. Voisi tehdä juttuja, joita ei oikeastaan ole suunnattu vatsalihaksiini, mutta jotka jostain syystä tekevät vatsalihakseni hyveellisen aroiksi.

Ajattelin sitten, että kyllä se menee ohi. Ehkä meneekin.

Kotona päätin vihdoin täyttää tiskikoneen. Edellisen kerran tein niin viikonloppuna. Mietin, pesisinkö pyykkiä, mutta sitten ajattelin, että nääh. Mietin myös, että rivitaloasukkaana minun periaatteessa pitäisi tehdä lumitöitä.

Periaatteessa.

Mutta tein ruokaa. Siitä olen erityisen ylpeä. Pursotin kattilaan koiranmakkarannäköisen putkilon porkkanasosetta, vuosikertakermaviiliä (vain vähän reilut 10 päivää vanhaa), creme fraichea ja mausteita. Siitä tuli hyvää, ja se oli lämmintä, se syötiin keittolautaselta ja sitä ei voisi tarjota kahvin kera. Miten monta kriteeriä, jotka koen hyveellisiksi.

Olihan se myös kasvisruokaa (käytin jopa kasvisliemikuutiota). Ja sitä tuli 3 kohtuullisen kokoista annosta, mikä on oikein mainio määrä tällaiselle yksineläjälle. Ei ehdi leipääntyä.

Kävin kampajaalla, edistimme jälleen pojektia, jossa minusta tulee Morticia Addams, mutta lyhyemmällä hiusmallilla.


Kuva täältä.

Juuresta annan oman, isänpuoleisen sukulinjan mukaisen enimmäkseen tumman värin kasvaa semmoisenaan, mutta latvoihin haemme vähän kontrasteja kemikaaleilla lutraten. Kun kontrastit vielä ovat harmaan/valkoisen sävyisiä, ei ole mitään väliä, onko juurikasvuni tummaa vai jo harmaantunutta. Kaikki on sävysävyyn. Nerokasta.

Ehkä tämä taktiikka toimii, ehkä ei. Toistaiseksi latvoissa on vielä harmillisen paljon keltaisuutta taannoisen ikäkriisivärjäyksen jäljiltä (tummakin ruskea värjäys muuttuu minulla likaisen punertavankeltaiseksi ajan myötä). Mutta ei minulla ole kiire minnekään.

Aamulla kun menin töihin, tämä soi päässäni ihan täysillä.

Mikä on tää tunne.

Minulla on samanlaisia ongelmia kuin silloin joskus, kaksi vuotta sitten, kun molemmat tytöt olivat juuri muuttaneet pois kotoa, ja Valssimies lähti Etelämantereelle tarkkailemaan pinviinejä vuodeksi. Tai siinä vaiheessa oletin, että muutamaksi. En tiennyt mitä syödä, milloin syödä, milloin nukkua. Muista ihmisistä rakentuva ruoka- ja vuorokausirytmistruktuuri hävisi. Koska olen henkilö, jonka geeniperimä ja kasvatus määrittelevät yksilöksi, joka ryhmädynamiikassa luontaisesti asettuu ottamaan ruokahuollon liiankin helposti vastuulleen, järkeni sanoi, että se on helpottavaa. Onhan se. Toisaalta tunsin todella suurta hämmennystä seisoessani hyvinvarustellun S-ketjun elintarvitsemusliikkeen avaralla vihannesosastolla, enkä yhtään tiennyt mitä tehdä.

Muita ruokkiessani pyrin aina ostamaan jotain terveellisiä aineksia. Saatan tarjoilla ne epäterveesti juustoon ja kermaan kätketyinä, mutta silti koen jotenkin helpommaksi valmistaa oikeita, järkeviä ruokia muille kuin itselleni.

Olin luullakseni muutaman viikon syömättä muuta kuin satunnaisia lounaita ja epäilemättä söin myös pullaa tai kääretorttuja. Kahvia olen juonut varmasti.

Sitten löysin vanhan ystäväni pakastetun pinaattikeiton, ja söin sitä seuraavat viikot ja kuukaudet.

Tätä kirjoittaessani tajusin vihdoin, mikä taustalta kuuluva poriseva ääni on. Se ei olekaan tiskikone, jossa joku muovinen ikea-kapusta mahdollisesti pyöriskelehtii vesivirtausten armoilla aiheuttaen keskivertoa suurempaa porisevaa kolinaa. Ei, vaan kattilallinen luomukananmunia, jotka minun oli tarkoitus keittää juuri ja juuri valkuaisen hyytymisen asteelle, juoksevasisuksiksi hyhmäherkuiksi, joita söisin iltapalakseni suolan ja voinokareen kera.

Tänään olen liian laiska sulattamaan pinaattikeittoa.

Oloni on paljon tarmokkaampi ja elinvoimaisempi kuin tuolloin, kaksi vuotta sitten, kun en tiennyt mitä syödä. Nyt siis olen taas yksin, ilman mitään odotettavissa olevaa rajapyykkiä, jolloin tämä olotila lakkaisi. Yritän kehittää keittiööni mukavia, helppoja ja terveysvaikutuksiltaan neutraaleja tai vain vähän turmiollisia ratkaisuja niihin hetkiin, jolloin vaellan sinne ihmetellen, mahtaisiko nyt olla ruoka-aika.

Skynet on uskollinen seuralaiseni. Robotti-imuriksi se on kummallisen seurallinen, seuraa minua aina minne menen. Jos istun ruokapöydässä, se asettautuu hinkkaamaan istumani tuolin alla olevaa mattoneliötä. Kun petaan sänkyä, se säikyttelee minut ahmimalla varpaitani värisevillä viiksikarvoillaan. Outo otus. Sitä on äärimmäisen vaikea usuttaa nuuhkimaan perimmäisiä komeroita, enimmäkseen se vain vaeltaa olohuoneen mattoa edestakaisin.

Eksyin Punavuoreen. Kävelin 14 000 askelta, ja ranteessani oleva pieni kiritin (Suunto, jälleen) oli riemuissaan. Jalkani eivät ole niin riemuissaan. Menen nykyisin helposti jumiin, ja venyttelen edelleenkin liian vähän.

Eksyminen on hauskaa. Riemastuin, kun tajusin olevani kattopuutarhassa, siinä Temppeliaukion kirkon päällä olevassa. Oli pimeää ja mahdollisesti vähän vaarallistakin, mutta oli hauskaa tajuta eksyneensä paikkaan, josta on aina ollut vähän utelias. Ehkä ensi kerralla kun eksyn sinne, olen rohkea, ja käyn kirkossa ihan sisällä asti.

Siinä kohtaa tunsin yksinäisyyttä. Siinä hetkessä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa eksymisen ja löytämisen tunne. Kyllä se silti tuntui oikealta, mutta kumman paljon tunnustelen sitä, onko asioiden jakaminen minulle tärkeää. Samalla lailla, kun autolla moottoritietä kotiin ajaessani tunnustelen, haluaisinko ajaa vanhaan kotiin vai uuteen. Kyllä minä haluan ajaa tähän uuteen. Joskus haluaisin ajaa sinne maalle, omakotitalon pihan.

Jakaminen on minulle joskus työlästä ja vaikeaa. Se johtuu siitä, etten osaa pitää puoliani, en tunnusta rajojani, vaan annan aina heti liikaa itsestäni. Sitten tajuan virheeni, säikähdän, ja alan laskea ja punnita ja tehdä keinotekoisia, heikkoja ja huteia raja-aitoja. Niiden yli sitten hypitään, läpi marssitaan, ali kontataan toisen edes tajuamatta, että tässä oli minulla joku asettamani raja, ja itsekin tunnen olevani vähän naurettava rajoineni ja aitoineni.

Jos olisin ehjempi, minulla olisi turvalliset omat pienet muurit, sellaiset pysyvät ja näkyvät ja järkevät, joiden läpi kulkisin toisen luo ja menisin takaisin itseeni lepäämään yksin.

En minä yksinäinen ole, sen enempää kuin haluan. Ympärilläni on ihmisiä koko ajan. Tänään olen leiponut kakkuja, koska Kaunomieli on jo niin vanha, että kynttilöitäkin pitää ostaa kolme pakettia kerrallaan.

Try to see it once my way.

Olen sohvattomassa tilassa. Valssimies muutti ja vei sohvan mukanaan. Siihen liittyi kai jonkin verran dramatiikkaa, ei niinkään käytönnön vaan mielialojen singahtelun merkeissä, koska tuollaisissa muutoksissa pääni on kuin viisitoista pingispalloa kuivausrummussa enkä pidä parittomista numeroista, mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Hän on olemassa, minä olen olemassa, maailma on, musiikki on. Rakkauskin on, jos tämä sitä on, ja kovasti se on siltä aina välillä tuntunut.

Siitä olen onnellinen, että tämä on oikeasti tuntunut.

Nyt tunnen vähän syyllisyyttä siitä, miten paljon nautin kodistani, jossa ei ole muita. Nautin silti, kovin paljon. Jospa vihdoin osaisin olla hetken vain itselleni.

Käytössäni on kaksi kirjoituspöytää. Se suuri, joka on Diivan, mutta ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, on pienessä kamarissa, odottamassa siirtoa isoon kamariin, ja sen äärellä aion tehdä vakavia toimistotehtäviä, kuten töitä, opiskelua, laskujen lajittelua ja mahdollisesti jopa maksamista, asioiden niputtamista ja arkistointia. Suunnitelmia.

Tämä toinen, äitini vanhapiikaopettajattarelta perimäni, jonka olen jo Kaunomielelle testamentannut, mutta joka ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, sijaitsee sohvattomassa olohuoneessani, asunnostani avautuvan parhaan näköalan edessä. Tämäkään näköala ei ole mitenkään huikaiseva, mutta koska siitä näkyy takapihani, olen päättänyt olla tähän oikein tyytyväinen. Tämän pöydän ääressä aion tehdä kaikkea kivaa. Muutakin, kuin pelata värisudokua.