My motor run.

Tänään olen tuntenut viehtymystä hyveellisyyteen. Oloni ei ole aivan niin epätarmokas kuin voisi olettaa työviikon loppukaarteessa olevan - ehkä syynä on tiistain pikaflunssani, jolloin nukuin vuorokauden aikana n. 16 tuntia virotakseni jälleen ihmisyyteen hieman elimistöltäni kuivuneena mutta toiveikkaana. Olen siis univajeeton. Lisäksi olen ravinnut ruotoani säännöllisesti rautalisillä ja d-vitamiinilla nyt jo hyvemmän tovin. Ensin ostamani hyvänmakuiset, ikenien kautta suoraan maksan rautavarastoon imeytyvät rautavalmisteet olivat tehokkaita, ne suorastaan saivat maksani hyrisemään. Sitten huomasin, että ne myös värjäävät huokoiset hampaani ikävän sinertävänruskeiksi. Nielin loput imeskelytabletit, aamu kerallaan, säästäväinen kuin olen, en noin niin kuin yleisenä ilmiönä vaan säästäväisyysgeeni, jonka tiedän juoksevan vahvana sukulinjassani pulpahtaa joskus vallitsevaksi täysin merkityksettömissä ja epäkäytännöllisissä tilanteissa. Sen jälkeen ostin kapseleita, joiden maksaa hyrisyttävää tunnetta en tunne ihan niin selkeästi, mutta ne eivät aiheuta minulle vatsaoireita, ja olen päättänyt, että terveysvaikutuksia on, vaikka maksani ei taputtaisikaan kuuluvasti punaruskeita, niljaisenkosteita liepeitään yhteen aploideiksi kuin koulutettu hylje.

Minulla on siis laskelmieni mukaan fyysiset edellytykset tarmokkuuteen, jonka voisin käyttää hyveelliseen elämään. Se on pelottavaa, missä ovat kaikki tekosyyni? Pienet, allergiset erityislapset, riiviömäiset teinit (niitä ei oikeastaan koskaan ollut, mutta silti sain aiheesta sympatiaa), liian pitkät välimatkat, liian lyhyet unet, narsistisia tai läheisriippuvaisia piirteitä omaavat kumppanit, sisäelintaudit, aivosumu, kanssa-asujat, jotka sotkevat kaiken mennen tullen ja tuottavat pyykkiä, jota pesen, kuivatan, jälkikäsittelen ja viikkaan himoitsevalla pakkomielteellä.

Istuin tänään päivän neljännessä työpalaverissa, joista valitettavan suuri osa vaati minulta asettumista kuuntelijan osaan. Tunsin levottomuuden kertyvän mieleeni ja kehooni. Kemmuin tuolilla, heiluttelin jalkoja, yritin harhauttaa itseni kirjoittamaan muistiinpanoja, mutta harhauduinkin kuuntelemasta puhujaa. Mietin, että olisipa kiva mennä salille, saisi vähän liikettä yläselkään. Voisi tehdä juttuja, joita ei oikeastaan ole suunnattu vatsalihaksiini, mutta jotka jostain syystä tekevät vatsalihakseni hyveellisen aroiksi.

Ajattelin sitten, että kyllä se menee ohi. Ehkä meneekin.

Kotona päätin vihdoin täyttää tiskikoneen. Edellisen kerran tein niin viikonloppuna. Mietin, pesisinkö pyykkiä, mutta sitten ajattelin, että nääh. Mietin myös, että rivitaloasukkaana minun periaatteessa pitäisi tehdä lumitöitä.

Periaatteessa.

Mutta tein ruokaa. Siitä olen erityisen ylpeä. Pursotin kattilaan koiranmakkarannäköisen putkilon porkkanasosetta, vuosikertakermaviiliä (vain vähän reilut 10 päivää vanhaa), creme fraichea ja mausteita. Siitä tuli hyvää, ja se oli lämmintä, se syötiin keittolautaselta ja sitä ei voisi tarjota kahvin kera. Miten monta kriteeriä, jotka koen hyveellisiksi.

Olihan se myös kasvisruokaa (käytin jopa kasvisliemikuutiota). Ja sitä tuli 3 kohtuullisen kokoista annosta, mikä on oikein mainio määrä tällaiselle yksineläjälle. Ei ehdi leipääntyä.

Kävin kampajaalla, edistimme jälleen pojektia, jossa minusta tulee Morticia Addams, mutta lyhyemmällä hiusmallilla.


Kuva täältä.

Juuresta annan oman, isänpuoleisen sukulinjan mukaisen enimmäkseen tumman värin kasvaa semmoisenaan, mutta latvoihin haemme vähän kontrasteja kemikaaleilla lutraten. Kun kontrastit vielä ovat harmaan/valkoisen sävyisiä, ei ole mitään väliä, onko juurikasvuni tummaa vai jo harmaantunutta. Kaikki on sävysävyyn. Nerokasta.

Ehkä tämä taktiikka toimii, ehkä ei. Toistaiseksi latvoissa on vielä harmillisen paljon keltaisuutta taannoisen ikäkriisivärjäyksen jäljiltä (tummakin ruskea värjäys muuttuu minulla likaisen punertavankeltaiseksi ajan myötä). Mutta ei minulla ole kiire minnekään.

Aamulla kun menin töihin, tämä soi päässäni ihan täysillä.

Mikä on tää tunne.

Minulla on samanlaisia ongelmia kuin silloin joskus, kaksi vuotta sitten, kun molemmat tytöt olivat juuri muuttaneet pois kotoa, ja Valssimies lähti Etelämantereelle tarkkailemaan pinviinejä vuodeksi. Tai siinä vaiheessa oletin, että muutamaksi. En tiennyt mitä syödä, milloin syödä, milloin nukkua. Muista ihmisistä rakentuva ruoka- ja vuorokausirytmistruktuuri hävisi. Koska olen henkilö, jonka geeniperimä ja kasvatus määrittelevät yksilöksi, joka ryhmädynamiikassa luontaisesti asettuu ottamaan ruokahuollon liiankin helposti vastuulleen, järkeni sanoi, että se on helpottavaa. Onhan se. Toisaalta tunsin todella suurta hämmennystä seisoessani hyvinvarustellun S-ketjun elintarvitsemusliikkeen avaralla vihannesosastolla, enkä yhtään tiennyt mitä tehdä.

Muita ruokkiessani pyrin aina ostamaan jotain terveellisiä aineksia. Saatan tarjoilla ne epäterveesti juustoon ja kermaan kätketyinä, mutta silti koen jotenkin helpommaksi valmistaa oikeita, järkeviä ruokia muille kuin itselleni.

Olin luullakseni muutaman viikon syömättä muuta kuin satunnaisia lounaita ja epäilemättä söin myös pullaa tai kääretorttuja. Kahvia olen juonut varmasti.

Sitten löysin vanhan ystäväni pakastetun pinaattikeiton, ja söin sitä seuraavat viikot ja kuukaudet.

Tätä kirjoittaessani tajusin vihdoin, mikä taustalta kuuluva poriseva ääni on. Se ei olekaan tiskikone, jossa joku muovinen ikea-kapusta mahdollisesti pyöriskelehtii vesivirtausten armoilla aiheuttaen keskivertoa suurempaa porisevaa kolinaa. Ei, vaan kattilallinen luomukananmunia, jotka minun oli tarkoitus keittää juuri ja juuri valkuaisen hyytymisen asteelle, juoksevasisuksiksi hyhmäherkuiksi, joita söisin iltapalakseni suolan ja voinokareen kera.

Tänään olen liian laiska sulattamaan pinaattikeittoa.

Oloni on paljon tarmokkaampi ja elinvoimaisempi kuin tuolloin, kaksi vuotta sitten, kun en tiennyt mitä syödä. Nyt siis olen taas yksin, ilman mitään odotettavissa olevaa rajapyykkiä, jolloin tämä olotila lakkaisi. Yritän kehittää keittiööni mukavia, helppoja ja terveysvaikutuksiltaan neutraaleja tai vain vähän turmiollisia ratkaisuja niihin hetkiin, jolloin vaellan sinne ihmetellen, mahtaisiko nyt olla ruoka-aika.

Skynet on uskollinen seuralaiseni. Robotti-imuriksi se on kummallisen seurallinen, seuraa minua aina minne menen. Jos istun ruokapöydässä, se asettautuu hinkkaamaan istumani tuolin alla olevaa mattoneliötä. Kun petaan sänkyä, se säikyttelee minut ahmimalla varpaitani värisevillä viiksikarvoillaan. Outo otus. Sitä on äärimmäisen vaikea usuttaa nuuhkimaan perimmäisiä komeroita, enimmäkseen se vain vaeltaa olohuoneen mattoa edestakaisin.

Eksyin Punavuoreen. Kävelin 14 000 askelta, ja ranteessani oleva pieni kiritin (Suunto, jälleen) oli riemuissaan. Jalkani eivät ole niin riemuissaan. Menen nykyisin helposti jumiin, ja venyttelen edelleenkin liian vähän.

Eksyminen on hauskaa. Riemastuin, kun tajusin olevani kattopuutarhassa, siinä Temppeliaukion kirkon päällä olevassa. Oli pimeää ja mahdollisesti vähän vaarallistakin, mutta oli hauskaa tajuta eksyneensä paikkaan, josta on aina ollut vähän utelias. Ehkä ensi kerralla kun eksyn sinne, olen rohkea, ja käyn kirkossa ihan sisällä asti.

Siinä kohtaa tunsin yksinäisyyttä. Siinä hetkessä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa eksymisen ja löytämisen tunne. Kyllä se silti tuntui oikealta, mutta kumman paljon tunnustelen sitä, onko asioiden jakaminen minulle tärkeää. Samalla lailla, kun autolla moottoritietä kotiin ajaessani tunnustelen, haluaisinko ajaa vanhaan kotiin vai uuteen. Kyllä minä haluan ajaa tähän uuteen. Joskus haluaisin ajaa sinne maalle, omakotitalon pihan.

Jakaminen on minulle joskus työlästä ja vaikeaa. Se johtuu siitä, etten osaa pitää puoliani, en tunnusta rajojani, vaan annan aina heti liikaa itsestäni. Sitten tajuan virheeni, säikähdän, ja alan laskea ja punnita ja tehdä keinotekoisia, heikkoja ja huteia raja-aitoja. Niiden yli sitten hypitään, läpi marssitaan, ali kontataan toisen edes tajuamatta, että tässä oli minulla joku asettamani raja, ja itsekin tunnen olevani vähän naurettava rajoineni ja aitoineni.

Jos olisin ehjempi, minulla olisi turvalliset omat pienet muurit, sellaiset pysyvät ja näkyvät ja järkevät, joiden läpi kulkisin toisen luo ja menisin takaisin itseeni lepäämään yksin.

En minä yksinäinen ole, sen enempää kuin haluan. Ympärilläni on ihmisiä koko ajan. Tänään olen leiponut kakkuja, koska Kaunomieli on jo niin vanha, että kynttilöitäkin pitää ostaa kolme pakettia kerrallaan.

Try to see it once my way.

Olen sohvattomassa tilassa. Valssimies muutti ja vei sohvan mukanaan. Siihen liittyi kai jonkin verran dramatiikkaa, ei niinkään käytönnön vaan mielialojen singahtelun merkeissä, koska tuollaisissa muutoksissa pääni on kuin viisitoista pingispalloa kuivausrummussa enkä pidä parittomista numeroista, mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Hän on olemassa, minä olen olemassa, maailma on, musiikki on. Rakkauskin on, jos tämä sitä on, ja kovasti se on siltä aina välillä tuntunut.

Siitä olen onnellinen, että tämä on oikeasti tuntunut.

Nyt tunnen vähän syyllisyyttä siitä, miten paljon nautin kodistani, jossa ei ole muita. Nautin silti, kovin paljon. Jospa vihdoin osaisin olla hetken vain itselleni.

Käytössäni on kaksi kirjoituspöytää. Se suuri, joka on Diivan, mutta ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, on pienessä kamarissa, odottamassa siirtoa isoon kamariin, ja sen äärellä aion tehdä vakavia toimistotehtäviä, kuten töitä, opiskelua, laskujen lajittelua ja mahdollisesti jopa maksamista, asioiden niputtamista ja arkistointia. Suunnitelmia.

Tämä toinen, äitini vanhapiikaopettajattarelta perimäni, jonka olen jo Kaunomielelle testamentannut, mutta joka ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, sijaitsee sohvattomassa olohuoneessani, asunnostani avautuvan parhaan näköalan edessä. Tämäkään näköala ei ole mitenkään huikaiseva, mutta koska siitä näkyy takapihani, olen päättänyt olla tähän oikein tyytyväinen. Tämän pöydän ääressä aion tehdä kaikkea kivaa. Muutakin, kuin pelata värisudokua.