Avataan paras viini.

Tunsin itseni eilen huijariksi. Kiertelin tyhjässä, kolhuisessa mutta jotenkin sympaattisessa asunnossa, availin ikkunoita ja kaapinovia, koputtelin seiniä arvioivasti, haistelin ilmaa epäluuloisena, esitin mukatärkeitä kysymyksiä, joiden vastaukset teeskentelin ymmärtäväni. Paljon jätin kysymättä, kuten mikä on kylmäsilta, joka aiheuttaa kondensoitumista? Miten kylmiön moottori toimii? Miksi se on vielä kylmiössä, jos se on jo "purettu"? Miksi se on niin iso, että on tavallaan kahden huoneen puolella? Onko tämä muovimatto peräisin 70- vai 80-luvulta? Oliko tuo tontin vuokran nousu per vuosi vai kuukausi? Onko tuolla länsi (sen melkolailla tiesin itsekin, että on). Onko edellinen asukas ollut värisokea? Onko tämä kohta parketista toiminut keilailuratana? Miksi tässä seinässä on vitriiniovi, jossa on n. 10 cm syvä kaappi? Onko maailmassa oikeasti näin paljon hirsipaneelia? Mitä tuo mönjä on, jota tuolta on valunut? Olenko järjiltäni?

Sen minä kysyin ääneen, että ei kai tuo ole kokolattiamatto. Tuossa vessassa. Kyllä, ja se on kuulemma alkuperäinen.

On monia alkuperäisiä asioita joita arvostan sisustuksessa, mutta vessan kokolattiamatto ei ole sellainen.

Suustani pääsi myös muita omituisia, huijarituntemuksia aiheuttavia asioita. "Mieheni on paljon matkoilla". En ymmärrä miksi sanoin noin, tai mihin tuo liittyi. "Henkilö, jonka kanssa epäilen tulevaisuudessa harjoittavani parisuhdetta samasta osoitteesta käsin oleskelee koko ajan ulkomailla" olisi ollut oikea ilmaisu. Sitten sanoin, että "minulla on erittäin allergisia lapsia". Ihan kuin niitä olisi sellainen 12-13-päinen lestadiolaispesue. Muistin melkolailla heti, että eihän minulla enää edes ole lapsia, ja punastuin selittämättömästi. Tai siis onhan se yksi, potentiaalinen lapsi-ikäinen henkilö hypoteettisessa perheyhtälössämme, mutta hän ei ole allerginen.

Sää on valtavan huono. Se on huono autoille, jalankulkijoille, pyöräilijöille ja lentokoneille. Ainakin. Epäilen, että myös potkukelkkailijoille ja kottipyöräilijöille. Luistelen kohta silti, ranskalaisella ei-talvikäyttöautollani toiveikkaasti lentokentälle katsomaan, josko saisin paluupostina mukaani jotain kotiinviemistä.

Otsatukkani ja minä pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miltä hänen pitäisi näyttää otsallani. Tämä vaati pitkän, perusteellisen keskustelun, harkinta-ajan ja purkillisen Casting iced truffle -väriseosta. Mietin pitkään, raaskinko uhrata olemuksestani sen autenttisen yksityiskohdan, että hiukseni ovat melko pitkään olleet ihan omanvärisensä. Se on ollut mukavaa, ei huolta juurikasvusta tai värin tunkkaantumisesta. Oloni on ollut persoonallinen ja luonnollinen ja ekologinen. Turvallinen.

Nyt sitten pääni on huurteisen tryffelin värinen, olen keinotekoinen, ja tyytyväinen. Nyt tässä hommassa tuntuu olevan joku juju.

Ja kyllä, se juju on hitusen samaa tavoitteleva kuin Zooeyllä, mutta jos olisin lähelläkään tuota hurmaavuutta, oveni karmeja raapisi joku hollywood-agentti, enkä mitenkään ehtisi jorista tyhjänpäivisiä netissä.



Olen viime päivät vältellyt ruuanlaittoa sen takia, että luulen parina seuraavana viikkona suorittavani sen suhteen osuuteni aivan riittävän moninkertaisesti. Päivät hupenevat, ja pikkuhiljaa varustan kaappejani kaikenlaisilla jouluruokien esiasteilla. En kuitenkaan vielä kovin järjestelmällisesti tai kattavasti, ja pikkuhiljaa minua alkaa hermostuttaa. Ehkä kaikesta tuleekin iso kaaos.

Mutta ei se mitään. Nyt minulla on punaviintä. Se lohduttaa, jos on kaaos. Viisastuin viime vuodesta, ja täydensin varastoni ajoissa. Kävimme kaunomielen kanssa oikein viinantrokausreissulla Ruotsin puolella. Siellä oli huhupuheiden mukaan vähän halvempaa, ja ainakin se oli hyvä tekosyy istua autossa ja höpöttää pitkään ja hartaasti minkään keskeyttämättä.

En ollut ikinä ennen käynyt Systembolagetissa. En tiennyt missä se oli. Kauppakeskuksen pihassa oli iso kyltti, tai sellainen torni, jossa eri logoja, ja yksi niistä oli Systembolaget. Parkkeerasimme sen juurelle, ja aloimme etsiä ko. erikoisliikettä. Kävelimme kauppakeskuksen läpi kahdesti, ei tulosta. Kävelimme sen vasemmalle puolelle, ja oikealle ulkokautta kiertäen. Ei tulosta. Hampurilaisbaarin ikkunoiden läpi ihmiset katselivat meitä masentuneen säälivinä, siinä ne Finnjävelit tarpovat -14 asteen pakkasessa edestakaisin halpaa viinaa etsien.

Lopulta löysimme Systembolagetin pitkähkön, kapean, mahdollisesti ei-ajoneuvokäyttöön tarkoitetun kujan päästä. Sieltä pois ajaminenkin oli vaikeaa.

Jostain syystä juuri nyt asuntoni on kaaoksessa, en osaa tarttua mihinkään, ja olen jokseenkin hermostunut.

Taken by the wind.

Sisäinen odottajanaiseni on palannut. Se sitku-elämää viettävä henkilö, joka ei elä tässä hetkessä, koska elämähän alkaa vasta jossain tuolla tulevaisuudessa. Onhan se toki minun tilanteessani ymmärrettävää, mutta koska odottavan aika tapauksessani on kohtalaisen pitkä, olen ottanut henkiseksi tavoitteekseni olla olematta päätoiminen odottajanainen.

Odottajanaisen välttelyn osalta syksy meni siinä mielessä hyvin, että olin liian väsynyt odottamaan. Olinhan koko kevään ja kesän odottanut sen varsinaisen odottamisen alkamista. Kesällä piti ottaa jokaisesta yhteisestä hetkestä mahdollisimman paljon irti, koska ne olivat luetut, ne hetket. Odotin ajan loppumista ja hyppyä tuntemattomaan. Ja sitten alkoi niin pitkä odotus, että oli sangen järkevää ajatella, ettei sitä kaikkea odotettavaa aikaa kannattaisi käyttää ihan vain odotteluun. Minulla oli paljon suunnitelmia sen suhteen, mitä tekisin odottamisen sijaan, mutta sen sijaan olinkin vain melkoisen väsynyt koko ajatukseen. Tai ajatteluun ylipäänsä.

Nyt sitten on tulossa joulu. Joulun odotusta varten on suorastaan olemassa joulukalentereita. Odottaminen on suuri osa tätä tradioita. Ole siinä sitten olematta odottajanainen.

Avasin joulukalenterin ensimmäisen luukun marraskuussa, koska ennen joulua on hetki, jolloin menen lentokentälle vastaan. Odotan niitä pariakymmentä hengästyttävän täyttä päivää, joiden aikana kotini täyttyy ihmisistä jotka tulevat ja menevät ja syövät lanttulaatikkoa ja suklaata ja keitän kahvia ja paistan munakkaita ja suunnittelen vegaaneja ja kananmunattomia ja kalattomia ja maidottomia jouluherkkuja kermaisten, porsaisten ja voita tihkuvien perinteisten versioiden rinnalle. Tulen pitämään siitä, ja olemaan jälleen kovin, kovin väsynyt, kun se taas päättyy. En tiedä kuinka väsynyt, tai miltä minusta tuntuu, kun se päättyy, ja sitä odotan vähän huolestuneena.

Joulun ajankohta on tänä vuonna mielestäni paradoksaalinen.

Aina välissä, toivon, että on hetkiä jolloin saan miettiä, että mikä tuo ihminen nyt olikaan. Että se on sittenkin ihan oikea ihminen, samanlainen tai erilainen kuin ennen tai mitä muistin, eikä vain Whatsapin kautta päivieni kulkua rytmittävä, pikkuhiljaa yksiulotteiseksi kuvaksi muuttuva tekoäly, jota voisin kohta alkaa olettamaan jonkinlaiseksi oman persoonallisuuden haaraksi, mielikuvitusystäväksi, jonka olemassaolevaksi kuvitteleminen tuo jotenkin turvallisen olon sellaisena aikana, kun alkaa jotenkin tajuta olevansa taustastaan irrallinen, erillinen, itsenäinen olento.

Odottajanaiseni, nyt kun se taas pitkästä aikaa heräsi, tai vain huomasin sen taas lurkkivan nurkissa ja pulpahtelevan esiin minussa yhtenä sivupersoonistani, on kovin tarmokas. Se miettii elämää jo pitkälle kevääseen. Kesään. Seuraavaan syksyyn. Vuosia eteenpäin. Kuvittelee asioita, joita minulle voisi tapahtua, koska minullehan voi nyt periaatteessa tapahtua mitä vain. Kuvittelee asiota, joista innostun, ja mitä minulla on ylläni silloin kun niin tapahtuu. Suunnittelee hankkivansa kuntosalikortin siksi aikaa, kun siinä asunnossa, jota en ole vielä ostanut, koska en ole laittanut tätä nykyistäkään vielä myyntiin, tehdään sauna- ja kylppäriremontti. Ja aikoo löytää käytetyn 70-luvun nahkasohvan, ja kasvattaa hiuksia pidemmiksi niin kauan kuin tämä otsatukka, joka ei saanutkaan minua näyttämään aivan riittävästi Zooey Deschanelilta, katoaa. Listaa asioita, joita kirjoitan.

Tilasin sängyn. Viikkoja sitten. Odotan sitäkin. Meidän sänkyä. Se entinen oli minun vanha sänkyni, ja melkoisen huono selälleni, ja sitä ei tavallaan enää ole. Minulla on nyt kohta kaksi kuukautta ollut n. 20-neliöinen makuuhuone, jonka ainoat kalusteet ovat kampauspöytä ja lipasto, ja sellainen ranskalainen naulakko josta roikkuu käsilaukkuja. Ei sänkyä siis. Olen nukkunut vierashuoneessa, paitsi jos minulla on vieraita jotka eivät halua minua kanssaan samaan sänkyyn, jolloin olen nukkunut ylimääräisten tavaroiden huoneessa jossa on yksi ylimääräinen sänky, paitsi niinä iltoina, jos olen nukahtanut sohvalle. Yhtenä iltana, ei montaa päivää sitten, olin menossa nukkumaan ja seisoin eteisessä neuvottomana, en tiennyt mistä ovesta mennä. En muistanut missä tyynyni ja peittoni olivat. Oloni oli vähän koditon omassa kotonani.

Tavallaan odotan, että sänky tulisi, etenkin ennen joulua, mutta toisaalta tiedän, että tietynlainen keskeneräisyys ympäristössäni sopii hyvin pääni sisällölle. Täällä ei ole vielä kertaakaan ollut valmista.

Toisaalta odottajanaiseni tuntuu olevan vähän erilainen kuin ennen. Ei niin turhautunutta raivoa täynnä. Joskus kauan aikaa sitten, kun odotin, taukoamatta, asiaa toisensa jälkeen, epäilin oikeutetusti, että saatoin pettää itseäni. En ollut oikein varma, odotanko turhaan, olisivatko ne odottamani asiat ja tapahtumat ja muutokset sellaisia, että elämäni olisi lopulta sellaista kuin haluaisin. Valmista, ja sitten voisin olla onnellinen. Nyt en oikeastaan odota muutoksia. Odotan tiettyjä asioita, mutta oikeastaan vain koska on olemassa aikajana ja kalenteri, ja yleensä aika kulkee aikalailla pedanttisen lineaarisesti.

Ehkä en kuitenkaan enää odota ihan niin paljon. On monia hetkiä joissa vain olen ja annan ajan kulua, tyytyväisenä siitä että saan jatkaa tätä. Ja tyytyväisenä tähän, johon kuuluu olennaisena osana se että asiat muuttuvat, ja tarvittaessa muutan niitä. Että on keskeneräistä, vaihtelevaa, kausiluonteista, ja elämääni tulee uudelaisia asioita, ja mielellään myös yllättäviä asioita, joita en ole osannut edes odottaa. Ja koska kaikki ei tapahdu heti, tästä luonnollisena seurauksena tapahtuu odottamista.

Nyt on enää muutama päivä siihen kun avaan joulukalenterin viimeisen luukun ja oikeastaan en edes odota sitä. Puuhastelen, juon glögiä ja teen mitä haluan. Nukun levottomasti ja huonosti, koska fyysisesti olen kovin hermostunut, vaikka jostain syystä pääni ei tajua sitä. Ehkä pääni mieluusti pysähtyisi tähän hetkeen vähän pidemmäksi aikaa. Siten se parikymmentä päivää ei kuluisi niin äkkiä.

Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon.

Minulla on rubensmaisen rehevä, vuolaan ylitsepursuileva, tanniineiltaan rikas ja paahteisen kehittynyt flunssan jälkioireyhtymä. Hersyvä räkää, roiskuvia ysköksiä, hivuttavaa kutitusta henkitorvessa, hiekan tunnetta silmissä ja sangen muussattu olo.

Ei kuitenkaan enää kuumeinen, nyt huomaan eron aikaisempaan. Olen mallia "kylmäkkö", eli ruumiinlämpöni ei juurikaan nouse yli 35,5 asteen, 36 asteen ylityksissä en koe olevani aivan oma itseni, ja 37 ylittyy hyvin harvoin. Niin nytkin, kun olen potenut tätä vuosikymmenen ilmaisuvoimaisinta flunssaani. Influenssa, jossa hiuduin viime talvena, muistuu mieleen lähinnä vain sinnikkäänä ja kovana lihaskipuna.

Luulen, että olen tämän taudin kanssa jo hyvin voiton puolella, kunhan malttaisin levätä vielä päivän. En ole tehnyt niin monenakaan päivänä, koska elämä on tylsää jos vain lepää.

Hautausmaalla olisi kunniavartio. Sankarihautojen vieressä on kunkin sankarivainajan kanssa mahdollisimman samanikäinen vapaaehtoinen mies. Ikähaarukka on 13-55, luin lehdestä. Minusta idea on hieno. Oikein kateellisena mietin, että miksen minä keksinyt tuota. Mieleni teki mennä katsomaan tätä, mutta flunssa, väsymys, ja sen tiedostaminen, että tyrskisin hallitsemattomasta mielenliikutuksesta julkisesti, tällä kertaa hyvin massiiviset etanaräät poskilla, puhuu minulle järkeä.

Kun kuulin siitä kunniavartiosta, olin vähän ihmettynyt siitä, että vapaaehtoisiksi kelpuutettiin vain miehiä. Toisaalta ymmärrän, että on yritetty hakea mahdollisimman tarkasti näitä sankarivainajia kuvaava joukko. Toisaalta sukupuoli on vain yksi ihmisen ulottuvuus. Mitä ajatuksia siitä olisi katsojille herännyt, jos jonkun sankarivainajamiehen haudalla tämän päivän Suomessa olisikin ollut kunniavartiossa nainen?

Olen ollut vuoden mittaan enenevässä määrin vaivaantunut kaikesta Suomi 100 -teemailusta, joka on lähinnä ilmennyt tuotteiden mainostuksena. Ostakaa, tai olette epäisänmaallisia. Enkä muutenkaan ole niitä, jotka innoittuvat asioista, joista massan mukana pitäisikin innoittua. Eilen kuitenkin aloin saada kylmiä väreitä, kun ajattelin, että maailmalla valaistaan asioita sinisiksi meidän maamme takia. Ja me täällä valaisemme Saana-tunturin. Se näkyy varmaan pitkälle avaruuteenkin. Lähdin töistä. Taivaanrannassa oli harmaan pilvimassan keskelle repeytynyt kaistele tummaa yötaivasta, ja siinä himmaili kauniita sinisiä revontulia. Näkiköhän kukaan muu niitä?

Aamulla märisin, kun näin Googlen päivän kuvan.



Eilen suunnittelin tätä päivää, ja mielikuvittelin makaavani sohvassa ja katsovani, miten Sauli ja Jenni kättelevät valtavan määrän ihmisiä. Joisin kahvia. Omaisin mielipiteitä muiden asuista ja tyyleistä. Nyt tajusin, että minun pitäisi paikallistaa kaappiin säilömäni johdot, jotta voisin viritellä television jälleen käyttökelpoiseksi. Uusi asiallinen, aavistuksen funkkishenkinen tv-tasoni ei ole vieläkään saapunut.

Ehkä minä vain etsin ne johdot. Jos taloudessani olisi paikalla mies, valitsisin juuri nyt olla sovinisti, ja väittäisin, että se olisi hänen hommaansa.

Show me a garden that's bursting into life.

Minulla on hyvinansaittu krapula. Tarkoitan, että kaikki tämä fyysinen epämukavuus on kohtuullisen pieni hinta siitä, että kauan odottamani ilta vihdoin saapui ja sain leijailla pää hieman irti hartioistani pulisten ja höpöttäen täysin sensuroimattomia turvallisessa piirissä.

Asuntoni lainehtii viinilaseja ja lihakseni ovat niin kipeät tanssimisesta, etten jaksa pukea rintaliivejä. Kaunomieli on tulossa kylään, varmistin, että Poika 1 ei ole tulossa mukaan tällä kertaa, joten minun ei ole aivan pakko paikallistaa puuttuvia vaatekappaleitani ja harjoittaa hankalia, lihasjäntevyyttä ja puristusvoimaa vaativia liikkeitä niiden puristamiseksi kuubalaisen runsaan naiseuteni tueksi.

Muistin eilen, jotain vanhoja tekstejä lukiessani, että koin krapulan joskus luovana olotilana. Silloin kun en ollut niin väsynyt, ja suoritin enemmän ihan vain suorittaakseni, pysähtymättä rentoutumaan, rentouduin lopulta vasta lievässä krapulassa. Tunsin lepääväni, kun aivot olivat vähän liian väsyneet laukkaamaan heti jo seuraavaan ajatukseen, vaan jäivät hieman turtuneina lillumaan hetkeksi. En jaksanut ajatella asioita viideltä kantilta yhtä aikaa, ja nähdä niissä vähintään kolmelta kantilta jotain huolestuttavaa josta minun pitäisi tuntea syyllisyyttä tai ahdistusta. Ajatukset vain pulpahtelivat päähäni sellaisina kuin ne olivat, ja katsoin niitä siitä perspektiivistä josta minä, vain minä niitä katsoin. Ne näyttivät tuoreilta ja kiinnostavilta tuollaisina päivinä. Se tuntui helpottavalta, tauolta.

Muistin juuri omistavani urheiluliivit, joihin voi vain pujottautua sisään. Eivät vaadi hakasten yhteensovittamista kädet hankalasti selän takana sokkona, sormivoimia käyttäen.

Nyt kun havainnoin, pitkästä, pitkästä aikaa tällaista tyylipuhdasta lievää krapulaa, jota voin rauhassa potea kotini pehmeydessä, se ei mentaalisena harjoituksena eroa enää niin radikaalisti muista päivistäni. Väsymys lienee vihdoin nujertanut turhia ääniä päästäni. Luulen ja toivon, että ne pysyvät hiljaisina vielä sittenkin, kun voimani palaavat entiselleen. Käyttäisin ne mielelläni johonkin muuhun.

Minulla on myös valtaisa flunssa. Sellainen normaali, ei pikaflunssa, joita yleensä harrastan. Pari yötä sitten kärsin elämäni suurimmasta korvakivusta. Laitoin tiiviiseen muovirasiaan froteepyyhkeen, kaadoin sihen kiehuvaa vettä, ja nukahdin vihdoin rasia korvani alla. Tämän jälkeen korva rouskui ja litisi, mutta pahin kipu oli poissa. Minulla ei ole ääntä, mutta Paula Koivuniemi lainasi minulle puolet omastaan. Yskin aina välillä kuivia kuminpalasia keuhkoistani, ja minulla on myös nuha. En antanut tämän pysäyttää itseäni eilen.

Soittivat Smells like teen spiritin liian nopealla temmolla, väittäisin. Tai ehkä olen itse hidastunut. Mutta ei sellainen pirteä humppakomppi sovi tuohon. Kyllä se oli liian nopea.

En ole flunssan takia päässyt tanssimaan tai uimaan. Koen vierotusoireita. Kun törmään tanssikurssi-ihmisiin ruokalassa, ruokakaupassa, kadulla, tekee mieli mennä juttelemaan, vaikka en tunnekaan heitä. Ihmettelen, kun ikäiseni näköisillä naisilla on jo isoja teinilapsia. Sitten muistan, että ikäiseni eivät ole enää itse teinejä.

Olen ottanut musiikin paremmin haltuun. Osaan etsiä ja löytää musiikkia, löytää siitä polkuja joita voi lähteä seuraamaan. Kun kaipaan jotain tilaa, intuitioni nakkelee ulottuviini artistien nimiä kuin täkyjä, tartun niihin, jään koukkuun, ja silti musiikki tuntuu omalta vedeltäni jossa voin turvassa uida.