There must be some kind of way outta here.

- Edit. Noloa. Multitaskasin, ja nimesin tämän päiväisen kirjoituksen ensin Bob Dylanin kappaleen sanoilla, en Hendrixin versioimana. Noloa. -

Lorautin juuri pyykkikoneeseeni puoli korkillista mietoa, raikkaan puuvillantuoksuista huuhteluainetta. Koska kaipasin vaihtelua. En siis yleensä käytä huuhteluainetta (monistakin eri syistä, mm. siitä, että pidän karheista pyyheistä, ja että rintaliivien lycra hapristuu enemmän huuhteluaineita käytettäessä, ja olen liian laiska pesemään liivit käsin, etenkin kun ne kuitenkin ennen pitkää ne menettävät elämänhalunsa ja elastisuutensa epäinhimillisissä työoloissaan), suurimpana syynä ehkä vain se että en halua kotini haisevan ensisijaisesti jollekin keinohajusteelle joka kerta kun avaan ulko-oven.

Mutta nyt siis kaipasin vaihtelua, ja lorautin sitä huuhteluainetta ihan mustien vaatteiden koneelliseeni. Pitkät urheilukalsarini, kahdet mustat jumppatrikooni, Neulomon mustat ja mustankirjavat Marika-tunikat, H&M-malliston bändipaidat (ei, valitettavasti heillä ei ole Panteraa vieläkään valikoimissaan), mustat nilkkasukkani ja alusvaatteeni. Tummanharmaa yöpaitulini, ruma harmaa virheostospyjama, pellavainen kylpytakki, Monkin farkkumekko, jossa näytän Maon hallinnon aikaiselta pakkotyövangilta. Muita vaatteita en juuri ole käyttänyt. Ajatella, kun nuo tuoksuvat, normaalin tuoksumattomuutensa sijaan, jännittävästi miedolta, raikkaalta puuvillalta, elämäni varmaan levittäytyy eteeni uutena ja rapeana, ja sydän pamppaillen vain odotan, mitä seikkailuja tulenkaan kohtaamaan, ihan millä hetkellä hyvänsä!

Kriteerit sille mikä pompauttaa mittaristoni värisevän viisarin asteikon tavanomaisuuden mataluudesta erityistason spesiaalikeissialtituudiin ovat madaltuneet huolestuttavasti. 

Olen siis viettänyt mahdollisesti elämäni tylsimmät kolme viikkoa sairauslomaa ja liikunnollisia rajoituksia potien. No ehkä en tylsimpiä koska olihan tuossa joulukin, ja ihan kivoja hetkiä siellä täällä sen lisäksi. Mutta silti. 

Toisaalta lapsena, maalla, aikana ennen internettiä, älypuhelimia ja iältäni vajaavaltaisena kansalaisena joka ei voinut liikkua paikasta toiseen mielitekojensa suhteen muuhun suuntaan kuin metsään ja takaisin, saatoin olla joskus myös kovin tekemistä vailla. Muistan kitkeneeni paljon ja opetelleeni pistekirjoituksen käsiini päätyneestä sokeain sanomalehdestä. Siskoni luki asiakirjaoppaan ja opetteli ulkoa siitossonniluettelon ennen kouluikäänsä. Saattaa olla, että lapsena koin vielä nykyistäkin suurempia pitkästymisen tunteita, mutta toisaalta sain myös niihin helpostusta makaamalla lattialla äksänä, huutamalla ja sätkimällä käsiäni ja jalkojani. 

Nytkin voisin toki tehdä niin, paitsi tietysti nämä liikunnalliset rajoitteet, ja otollisen yleisön puute.  

Lapsena minulla oli kissanpentuja. Rakensin majoja. Leivoin valtavasti. Ruokin kanoja. Ompelin vaatteita ja tuunasin jänniä asuja edellisten sukupolvien aarteista.

Olen nyt kuitenkin vihdoin se ihminen, joka on lajitellut kaikki henkilökohtaiset paperinsa ja kuittinsa. Kaikki. Ne ovat erillisissä kulmalukkokansioissa aihepiireittäin, mutta eivät kyllä sen tarkemmassa järjestyksessä. Olen myös katsonut lukemattomia historiadokumentteja Netflixistä, joitakin myös Areenasta. 

Olen myös se ihminen, joka ehtii lajitella metallin, lasin, biojätteen paperin ja pahvin, koska ei ole mitään tekosyytä sille, miksen ehtisi. Olen ehtinyt kyllästyä musiikkiin, ja sukeltanut podcastien ihmeellisen maailmaan, jossa Pirjo Heikkilä kokee ahdistusta koronan ja lahtelaisuutensa takia ja lukee vanhoja kirjoja. Tunnen sielunsiskoutta Pirjoon, hänkin on lukenut läpi Ikuisia kertomuksia -raamattusarjan ja nolostuu runoista. Aloin itsekin lukemaan, ties monennettako kertaa vanhoja kirjoja, kuten Tohtori Zivagon ja Turms Kuolemattoman, kielenhuollon käsikirjan sekä vanhoja lukioaikaisia ranskan tehtäväkirjojani. Turmsin olen kyllä myös lopettanutkin aiemmin, monia kertoja. Tohtori Zivago sen sijaan uuvuttaa minut heti alussa loppumattomalla kavalkadillaan uusia henkilöhahmoja, joiden nimet sekoittuvat keskenään, missä ei yhtään auta venäläisten tapa käyttää läheisistään lukuisia eri tavoin muodostettuja hellittelynimiä. 

Olen myös kävellyt, melko paljon, koska käveleminen jotenkin rentouttaa keskivartaloani, joka öisin kivistelee niin, että näen unia joissa murhaan jonkun, pakenen sitten loputtomasti, joutuen paetessani koko ajan murhaamaan lisää ja lisää epäonnekkaasti tielleni osuineita henkilöitä tai hahmoja. Kiroilen harmistuksissani, mietin, että olisiko vielä hetki sitten ollut hyvä hetki tunnustaa se ihan ensimmäinen rötökseni, jolle varmaan oli joku ihan yleismaailmallisesti pätevä syy tai edes lieventävä asianhaara, mutta ei nyt kyllä enää, kun vain pakoni mahdollistaakseni tungin puutarhaletkun tuon tajuttoman miehen henkitorveen ja letkun toisen pään öljytynnyriin ja hän siihen nyt sitten odotusteni mukaisesti tukehtui öljyn täyttäessä hänen keuhkonsa.

Toiveikkaana, tai oikeastaan kaihoa ja epätoivoa tuntien katselen netistä tanssikoulun aikataulua. Tammikuun lopulle on aikataulutettu tunteja, mutta tiedän, että nuo saattavat olla vain kangastusta, keidas, joka katoaa kun pääsen lähemmäs. 

Mutta toisaalta, kangastukset muodostuvat oikeasti siten, että jotenkin ihan fysiikan lakien mukaisesti valheellisesti lähelle heijastuva kuva on toisinto jostakin todella olemassaolevasta kohteesta, joka on siis vain kauempana kuin luulin. 

Samoin katoavat keikat tapahtumakalentereista pulpahtaakseen pintaan uudestaan jossain kuukausien päässä. Kesän festareille voisi kai jo ostaa lippuja, mutta se tuntuisi jotenkin kohtalon uhmaamiselta. Kaikki kolme viime kesän festariani peruuntuivat. Tai siirtyivät. 

Minusta on vähän huijausta sanoa, että "tapahtuma siirtyy ensi vuodelle samaan ajankohtaan". Onko sitten jossain, kymmenien vuosien päässä, jossa vihonviimeinen vastaava tapahtuma olisi järjestetty, kun olosuhteet ovat jotenkin muuttuneet mahdottomiksi tai kannattamattomiksi, sitten joku sanomassa, että ei tämä nyt kuulkaas käy nyt tämä lopettaminen, kun meidän pitää pitää vielä yksi, kun silloin koronavuonna tämä tapahtuma siirtyi vuodella eteenpäin. Ja jos on, olenko minä tilanteessa/tilassa, jossa pystyn nauttimaan tästä edusta?

Eihän se kenenkään tapahtumajärjestäjän vika ole. Mutta itse varmaan purkaisin harmistustani sanankäänteisiini tuossa tilanteessa. On peruttu tältä vuodelta. Ei ole. Ei siirry mihinkään. Meitäkin ottaa päähän, vielä enemmän kuin teitä.

Hämähäkkimies juttelee minulle tylsistä aiheista, säntillisesti. Arvostan sitä kovasti. Meillä ei ole mitään puhuttavaa, mitä nyt ne historiadokumentit ja musiikki, johon olen jo aika kyllästynyt, mutta tieto siitä, että hän on olemassa, on jotenkin mukava. Mitä tylsempiä keskustelujemme aiheet ovat, sitä varmemmin tiedän, että yhteydenpidossamme ei ole kyse niistä aiheista. 

Nyt kun mietin, minun olisi mahdollista elää tämmöistä elämää aina. Lapseton yksineläjä joka ei tee muuta kuin käy töissä (sairauslomani loppui juuri), mitäpä sitä muuta tarvitsisi kuin käydä sauvakävelylenkeillä ja lueskella ja lajitella biojätteitä. Syödä pakastinta ja maailmanlopun kuivakaappia tyhjäksi, sillälailla nerokkaasti keksien uusia ruokalajeja siinä järjestyksessä kun käytettävissä olevat aineet ovat vaarassa vanhentua. 

Luulen, että lasten ollessa pieniä elinkin aika paljon sellaista elämää, jossa ei tapahtunut oikeastaan muuta kuin työssäkäynti ja perusasiat, jotka keskittyivät lasten ympärille. Siihen mahtui paljon aikoja, jolloin en ehtinyt lajitella kuittejani tai biojätteitäni. Toki koin avio- ja parisuhdekriisejä, yt-neuvotteluja, sairauksia ja kaikenlaista ahdinkoa, jotka pitivät adrenaliinitasoni ihan kohtuullisilla lukemilla, muistaakseni. 

Mutta kyllä minä aina välillä tein muutakin. Ja lasten kanssa touhuamiseen, heidän kauttaan maailmaan kiinnittyminen tarjosi aika paljon virikkeitä ihan sellaisenaankin. Mutta olen aika tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut mentyä ja elettyä nyt yksinäisenäkin, siis tässä kohdassa, jossa minun pitäisi potea sitä valtavaa tyhjän pesän syndroomaa.

Kun vertaa tätä vuottani, koroineen päivineen ja viimeistä kolmen viikon pätkää, jolloin en ole oikeastaan tehnyt yhtään mitään, eron huomaa aika selvästi. Hyvä minä.

Kesällä öljysin takapihani terassia ja luukutin tätä.

 

Ja tätä.

Years on the lam.

Eilen tunsin suurta elämänhaluttomuutta. Koko tämä sairausloma on ollut sukellus, tipahtaminen aika korkealta kohti sellaista lentokorkeutta, mikä minulle oikeasti on mahdollista ottaen huomioon voimavarani. Olen tunnollisesti paahtanut tätä kohden koko syksyn, sekä töissä että vapaa-ajan riennoissani, kauhuissani talven myötä tiukentuvista koronarajoituksista, talvesta ylipäätään, siitä, että minulta jää jotain elämättä. Toisaalta haltioituneena siitä, että jotenkin pystyn enemmän kuin ennen. 

No, nyt sitten viikon ja näköjään toisenkin vietän sukelluksissa. Katson Netflixistä dramatisoituja historiadokumentteja, kainosti toivoen, että niiden historialliset faktat olisivat edes jokseenkin paikkaansapitäviä, koska en luota lähdekritiikkiini juuri nyt kovinkaan paljon. Yritän aina välillä säälittävästi puuhastella jotain, mutta päädyn taas pitkäkseni sohvalle, koska elimistöni sanoo sen olevan parempi tila kuin jalkeillaolo. Enää en nuku niin paljon, oikeastaan en enää nuku kovinkaan hyvin. 

Eilen söin haluttomasti aamupuuroni. Se on pakko syödä, jotta elämäni ei menisi hankalaksi. Sitten minua ei huvittanut enää mikään. Edes syödä enää mitään. Musiikkini tuntui tylsältä. Siinä välissä varmaan katsoin netflixiä. Sain puettua nastekengät jalkaan ja kävelin, varovaisesti, lähisalen pakettiautomaatille. Hain heräteostokseni, punaisen, olisikohan 40-50-luvun tyylisen leningin, jossa kynämäinen helma takahalkiolla, kauniisti rypytetty miehusta ja sievät puolihihat. Tokihan minä tuollaisen olen aina tarvinnut.

Salen tuulikaapissa mietin, mitä tarvitsen kaupasta. Päättelin, että ehkä kahvimaitoa, mutta sitä en kantaisi kotiin tilassani, koska litra maitoa painaa kilon, ja pakettini varmaan 300 grammaa. En käynyt kaupassa, edes hakemassa Fazerin uutuussuklaapatukkaa, sitä jossa on nugaata ja krispahtelevaa murua pinnassa. Paarustin kotiin, maisemareittiä.

Mekko oli sellainen kuin oletinkin, mutta ei taikavoimainen. Lisäksi, hitusen häiritsevänä detaljina, kyljessä oleva vetoketju ei mennyt kiinni kylkiluiden kohdalta. n. 2 senttiä jäi väliä. Mietin, olisiko asia korjattavissa tukevilla alusvaatteilla, jotka suuntaisivat ihoni alle varastoituneen elinvoimani joko hieman ylemmäs tai alemmas tai edes tiiviimmin runkoani vasten. Se ei olisi välttämättä mukava olotila, mutta jos mekko olisi riittävän taikavoimainen, taikavoimaisuus kumoaa epämukavuuden, koska taikuus. Mietin, montako kiloa minun pitäisi laihtua, jotta asia mahdollistuisi kohtuullisen taikuuden rajoissa, ja pystyisinkö, haluaisinko riittävästi, ja mikä saisi minut haluamaan riittävästi. Totesin, että jos joku saa, niin tämä mekko ei. Se ei ole riittävän taikavoimainen itsessään.

Helpottuneena tein päätöksen palauttaa mekko. Excelini kiittää minua tästä päätöksestä. Joskus vielä löydän sen täydellisen punaisen mekon.

Mekon mukana sain yllätyksenä lakritsipatukan, sellaisen mansikkatäytteisen. Hotkaisin sen yhtenä suupalana. Aivoihini virtasi sokeria kuin sähköiskun lailla, ja kas, tunsin pitkästä aikaa elämänhalua! Tajusin haluavani edes jotain, todella paljon. Tajusin haluavani lisää lakritsaa. Puin uudestaan kengät, takin, hyppäsin autoon, puin kasvomaskin, ja ostin itselleni kasan lakritsaa.

Sitten makasin sohvalla, katsoin netflixiä ja söin lakritsaa. Olin vähän pettynyt itseeni, mutta en muutakaan jaksanut.

Saunoin, vihdoin, ja tunsin, että se paransi minua monta kymmentä prosenttia kohti normaalitilaa. Elämä voittaa.

Illalla, unettomana, katsoin minulle suositellun Lynyrd Skynyrd -dokumentin. Se oli ihan hyvä dokumentti, tykkäsin tavasta, jossa siinä oli haastateltu eri ihmisiä vuoronperään ja he puhuivat keskenään ristiin, siis olivat kokeneet asiat eri tavoin, tai ehkä jälkeenpäin perustelleet tapahtuneet asiat itselleen sellaisista näkökulmista, jotka sopivat omaan ajatusmaailmaan. Sellaiseen, jonka kanssa voi elää. Ronnie Van Zantia ihmset muistelivat paljon. Ihana ihminen, lämmin, mystinen, vangitseva persoona. Toisaalta ilkeä, väkivaltainen, pahoinpiteli bändikavereitaan. Ainoa ihminen, joka sanoi lähteneensä bändistä Ronnien takia oli sellainen, jolla oli ollut jo elämä ennen bändiä. Muut eivät ehkä muusta maailmasta tienneet.

Aamulla heräsin, join kaksi kuppia hyvää tummapaahtoista kahvia ja katsoin dokumentin Ismo Alangosta. Hieno aamu. Se oli oikeastaan henkilökuva. Ismo itse puhui itsestään, elämästään, suhteestaan musiikkiin. En ole tiennyt hänestä paljoakaan. Oli ihana nähdä, että se kuva minkä hänestä on saanut esiintymistensä kautta vaikutti olevan täysin oikea. Hän on kai ihminen, jonka suurin voima on pyrkiä olemaan oma itsensä, tarjoamaan itsensä maailmalle nurinpäin käännettynä, sisukset ulkona.

Toisaalta hän on huomattavan lahjakas. Omaa korkean työmoraalin, omalla tavallaan. Omistautunut.. Tajusin vasta vuosi-pari sitten, että hänhän on todella taitava laulaja. Melodian käsittelyn taito näkyy hänen sävellyksissään. Ulospäin hän on nuoruudesta asti näyttäytynyt punkkarina, öykkärinä, huutavana ja örveltävänä juoppohulluna, mutta kaiken sen alla on koko ajan ollut kirkkaasti runoilija ja omaa myös teoreettista ymmärrystä musiikista aivan eri tavalla kuin monet muut alan tekijät.Vaikka ei ehkä soita kovin hyvin.

Oli ihanaa kuulla, miten hän selitti biisin luomisprosessiaan; "sit mä soitin näin, ja se kuullosti hyvältä." Monessa kohtaa kuului se, että hän piti siitä mitä loi, piti tekemistään asioista. Piti itsestään. Piti itseään ja tekeleitään ihan hyvinä. Toisaalta oli myös ihan normaalin itsekriittinen joissain kohdissa. Keikalla, ei luomisprosessin aikana.  

Kun hän puhui armollisuudesta itseään kohtaan, ei tarkoittanut sitä, että rimaa pitäisi laskea. Vaan puhui siitä, että saisiko joskus vaan olla, olla enää luomatta.

Parasta hänessä on kai se vapaa heittäytyminen itsensä varaan. Että hän pyrkii tuomaan maailmaan itsensä kautta jotain uutta, ja uskoo sen olevan hyvää, tarpeellista. Tuossa on jotain niin hienoa, siinä ajatuksessa, että uskaltaa pistää itsensä täysin alttiiksi ja ottaa sitten vastaan muiden ihmisten reaktiot siihen. Että uskoo lopulta olevansa enemmän hyväksytty kuin torjuttu. Tai ehkä ei oikeasti ole riippuvainen siitä, miten muut häneen suhtautuvat, koska oma voima on riittävän suuri.

Kyllä minä ehkä kuitenkin luulen, että ihmisinä me olemme riippuvaisia toisista ihmisistä, siitä miten he meihin suhtautuvat. Se on suurin tekijä kaikkien valintojemme takana. Ismo Alangon kohdalla ehkä mietin, onko hän kuitenkin yli-ihminen.

Mietin taas, monettakohan kertaa, miten minä olisin enemmän oman elämäni ismoalanko. Sen pohtiminen on ehkä hyödyllisempää kuin netflix ja lakritsi. Vaikka lakritsi oli ehkä saunan jälkeen eilisen paras asia.

Tämän iski tajuntaani pitkästä aikaa netflixin Umbrella Academy-sarjasta:

 

 

 

Mä tunnen jo pihatielle tuoksun sen.

Olen ollut hurjan väsynyt. Olen nukkunut, maannut sohvalla, ollut tarttumaton toimeen, täysin hyödytön hetken. Hyvä, että tällaisella ololla on parasta ennen -päiväys, tällä kertaa. 

Olen nukkunut niin paljon, että ryppyni ovat oienneet (tai lähinäköni taas huonontunut armollisesti). Viime yönä totesin, ettei päänsisäisen komeroni hyllyllä ole enää viimeisintäkään purnukkaa hätävarantoa univelkaa, jota voisin lämmitellä siihen tarpeeseen, kun ei ole muuta tekemistä kuin lillua unimaassa viihdyttämässä itseään alitajuisilla mielenläikähdyksillä, tekemällä vapaa-assosiaatio-oivalluksia ja syväsukelluksia omaan psyykeensä, tai ihan vain muuten syömässä vaahtokarkkeja ja kirmaamassa hattarapilvillä yksisarvisten mylittelponien ja kissanpentujen kanssa.

Piti sitten ajatella asioita ihan hereillä, ja ihan oivalsinkin jotain tämänhetkisiin ihmissuhdeviritelmiini liittyen. Olen kuunnellut huonosti, taas. Olen kuunnellut huonosti ennenkin, ja näin ollen jälkeenpäin ajatellen ihan itse itseäni voin syyttää joistakin tapahtuneista asioita. Pikakelasin mielessäni kuulemani (mutta en sisäistämäni) asiat. Kuva näytti oleellisesti erilaiselta kuin se, mitä olin luullut katselevani. Ei edes niin, että olisin halunnut nähdä jotain tiettyä, ruusunpunaista tai kiiltokuvamaista. Ihan vain erilaista. 

Sain ihan sanottuakin asioita tänään, toiselle ihmiselle, ja hän niihin vastasi, ja siitä palkintona sain ainakin hetkeksi mielenrauhan. Olen edistynyt tuossa lajissa hieman, aivan selvästi. On myös monta muuta lajia joissa minun pitää hioa taitojani ennen kuin uskallan heittäytyä parisuhteilun jännittävään moniotteluun ihan ammattilaismielessä kisaamaan.

Sillä välin voin vaikka tehdä kaikkea hauskaa.

Toivun, aivan soveliasta vauhtia. Minulla on ponnistelukielto ja fyysiset tuntemukseni vahvistavat sen asian, että asioiden nostelu ei ole juuri nyt hyvä juttu. En nostele. Tänäänkin ajoin ylimääräiset 14 kilometriä autolla, jotta Kesäheinä nosti ostoskassini ja huonekuuseni ruukkuineen autosta sisälle asti. Ja oli hän siellä kaupoissakin nostelemassa asioita puolestani. 

Kävimme myös kahvilla, mäkkärissä. Se oli kovin eksoottista. Ihan kuin olisi ulkomailla. Ihmisiä, erimakuista kahvia ja ruokaa kuin kotona. Musiikkia, jota en itse voi valita. Kesäheinä on ollut kaukana pohjoisessa viikkotolkulla, ja olen tällä välin viettänyt aikaa vain Kaunomielen seurassa, lapsistani siis.

Kesäheinä istui siinä vastapäätä, lyhentyneissä hiuksissaan, höpötteli, katsoi sivulle. Katsoin vaaleaa koristeomenamaista poskipäätä, nenää, joka meillä kaikilla kolmella on kuin Muumilaakson mymmelisuvun jäsenillä, ja kuuntelin. Kesäheinä sanoi "Pitäisi ehtiä nähdä Kesäheinää*." *nimi muutettu, siis samannimistä tyttöä kuin Kesäheinä on. Hämmennyin. Aivoni väittivät kuulemani perusteella, että siinä edessäni oli Kaunomieli, joka puhui Kesäheinästä. Mutta luulin melko varmaan olleeni täällä juuri nyt Kesäheinän kanssa enkä Kaunomielen. Onpa noloa, mietin, onko tarkkavaisuuteni jotenkin hämärtymässä. Vai muistuttavatko tytöt toisiaan nykyään niin paljon. 

Katselin edessä istuvaa nuorta naista tarkkaan. Hiusten väristä ei oikeastaan voi päätellä, ne talvisin muistuttavat toisiaan jostain syystä enemmän. Tyttöjen piirteissä on isossa kaavassa paljon enemmän samaa kuin eriä, kun vertaa kaikkiin muihin ihmisiin. Kun katsoo vain yhtä kerrallaan, voi helposti nähdä vain yhdistävät asiat, huomasin. 

Korvakorut on nyt molemmilla. Yritin löytää eroavaisuuksia, mutta pääni heitteli koko ajan väittämiä puolesta ja vastaan. Vain vähän erilainen ääni, äänikin vaihtelee. Kihlasormus. Kesäheinän kihlasormus. Oli se siis Kesäheinä, jolla on kaveri jonka nimi on Kesäheinä.

Eilen yritin kovasti olla ponnistelematta kotona, hyvin luonnolliseen ja tarpeelliseen tapahtumaan liittyen. Se on jostain syystä olltu kovin, kovin hankalaa, vessassa käyminen siis. Pelottavaa suorastaan, ja kovin vaarallisen oloista. Ja yritä siinä sitten olla ponnistelemattakin. Taistelin jälleen asian kanssa tovin jos toisenkin. Jouduin välillä vetäytymään sängylleni pitkälleen, ja olin niin tuskainen, että kainaloistani valuva kylmä hiki teki lakanaan märät läikät molemmin puolin torsoani. 

Kovin pitkän ajan, ehkä yli 40 minuuttia taisteltuani päätin turvautua (uudestaan) apteekkivalmisteisiin. Annostelin sisääni tuubillisen liuotinainetta ja veäytyin hikisessä kotimekossani jälleen vaakatasoon odottamaan vaikutuksia. Juuri, kun pääsin pitkäkseni, ovikello soi. Pomppasin ylös, mahassani kurahti vaarallisesti. Koska minulla on jokin ongelma sen kanssa, että pitäisin ihmisiä odottamassa itseäni, kipitin heti (ja kyllä, ilman housuja, peittävässä farkkukankaisessa pitkähkössä kotimekossani ulko-ovella ja avasin sen. Sitten tajusin, että jos se on naapurin joka haluaa keskustella taloyhtiöasioista, olen ennen pitkää pulassa. Enkä tiennyt, tarkoittaisiko "ennen pitkää" sekunteja vai pystyisinkö ehkä pinnistelemään minuuttiin asti.

Ovella oli mies täytekakun kanssa. Työpaikaltani ilahdutettiin minua tällaisella. Älysin heti mistä kyse. Hihkaisin "Kakkua, tämäpä yllätys!" ja heti perään "Osasinkin jo odottaa tätä!" Samalla tempasin kakun miehen kädestä, ja vaikka hänellä ilmeisesti olisi ollut paljonkin vielä sanottavaa asian suhteen, tempaisin oven kiinni, plaseerasin kakun sulavalla liikkeellä eteisen lattialle ja ryntäsin vessaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja kyllä, syön joka päivä kaurapuuroa, luumuja ja vältän vaaleaa leipää sekä ylettömiä määriä juustoa.

Joskus kauan sitten, olisikohan se ollut sappileikkauksen jälkeen, kun olin ensimmäistä päivää töissä, tapahtui jotain mikä kammottaa minua vähän vieläkin. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan kun työt vielä tehtiin toimistolla, ja asioihin liittyi paljon tapaamisia ihmisten kanssa. Minua tuli tapaamaan joku myyntitykki. Olin virkaintoisena, työelämään paluusta mieluisasti piristyneenä kävellyt jo valmiiksi neuvotteluhuoneeseen häntä odottamaan. Kuulin aulasta, että kas sielläpä hän taisi jo kolistella ja jutella infon emännän kanssa. Asettelin muistiinpanovälineeni ja puhelimeni pöydälle, ja siinä pöytää kohti kumartuessani kuulin, tai ehkä tunsin, omituista litinää. Navastani. Napani yläpuolella oli muutaman tikin mittainen leikkausarpi, jota kautta valtaisa sappeni ja sen sisällä ollut luumunkokoinen afrikantähti oli lopulta houkuteltu ulos. Säikähdin, vuosinko verta navastani. Laitoin oikean käden etusormen napaani, se oli aivan märkä. Neste ei kuitenkaan ollut verta (olisikin ollut), vaan jotenkin käsittämättömän pahanhajuista (korvavaikku potenssiin 200?) vaaleaa töhnänestettä. Ikinä ennen ei napani ollut tuottanut tuollaista outoutta, jonkinlainen tulehdus tai tikkien mätäneminen sisälläni oli selvästikin menossa. Olin järkyttynyt, katsoin eteen ojennettua kättäni kammon vallassa koko ajan haistaen kamalan, läpitunkevan kalman löyhkän.

Tässä vaiheessa myyntitykki asteli varmoin askelin huoneeseen, Hymyili hurmaavasti errolflynnviiksiensä alta ja kätteli minua tarmokkaasti ennen kuin ehdin tehdä yhtään mitään.

Koko lopputapaamisen ajan hoin itselleni: "Kyllä ihan varmasti minulla on keskimäärin tarkempi hajuaisti kuin muilla ihmisillä. Monilla ihmisillä suvussani on. Meihin verraten muut ihmiset eivät käytännössä haista mitään. Paitsi ehkä jotkut sommelieerit. Tuo näyttää kyllä viininjuojalta." Ja sitä rataa.

Sain viime vuonna yliannostuksen raskaasta joulusta. Tämä sai minut nauramaan, ennen kuin kiusaannuin liikaa. Mukavaa jouluvalmisteluaikaa kaikille.

 

Tämä oli kans kiva:

Sisälläni taas jokin liikahtaa.

Suomalainen terveydenhoito on ihanaa. 

Oys tuntui olevan jotenkin sekavassa tilassa sisustuksellisesti, istuessani 45 viisi minuuttia pienehkössä odotusaulassa sairaalan leikkauspaidassa ja olkapäistä kinnaavassa haaleanpunaisessa lypsytakissa, ehdin laskea, että Iskun tai Askon mallistoon kuuluvia jykeväistuinosaisia 90-luvun moduulisohvanpätkiä, joissa pyökin- tai mahonginväriset kevyet taivutetut selkäosat oli samasaa tilassa sekä oransseja, keltaisia, harmaita että likaisen vaaleansinistä sävyisinä. Myös irtotuolit olivat kaikki keskenään erilaisia. Tyhjiä lehtitelineitä, joissa siis muulloin olisi ollut vuosikertavalikoima Apu, Kotiliesi ja Hyvä terveys ja Eeva-lehtiä, oli kolme. Nyt niisä oli esitteitä seksuaalisen väkivallan uhreille, eri kategorioittain.

En osannut päättää, oliko osittain kuivunut ja sekava peikonlehti muovinen vai aito. Sen lehdet näyttivät muovisilta jatkopaloineen, mutta varresta tökötti myös aidonnäköisiä kuihtuneita tikkuja. 

Ovien lukitukset ja rivat olivat myös hellyyttävän erilaisia, selvästi oltiin korjattu jotain aina tarpeen mukaan. Tarkoituksenmukaista, niin kuin moni hyvä asia Suomessa.

Pitäisi olla usein ilman puhelinta ja tarkkailla ympäristöään. Se on yllättävän elämyksellistä.

Huone, jossa olin vaihtanut vaatteeni sairaalan lainaunivormuun oli myös sekava, ihmettelin joka paikassa olevia sipsipusseja. Sitten kuin sain valkoisen muovimukillisen sipsejä heräämössä, en enää ihmetellyt, loistava ajatus.

Henkilökunta oli erityisen ihanaa. Erityisesti oma hoitajani oli kiva, asiallinen ja äidillinen nainen. Toi minulle lisää kahvia kun join ensimmäisen kuin vieroitusoireinen kameli. Olen vuosien mittaan ollut sairaalassa oman osani, eri operaatioissa ja joskus osastoillakin. Nyt kun toimenpidekammoisena kävelin leikkaussaliin, siellä oli kolme naista, jotka saivat oloni kotoisaksi. Tähän voit jättää vaatteesi, tule sitten tähän, näinpäin, laita jalat tähän. Heti minun kriittiset paikkani peiteltiin fiksusti ja sain vielä lämmitetyn viltin päälleni. Joskus muullon olen joutunut makaamaan alasti loputtomalta tuntuvan ajan kandiryhmän kikatellessa omia juttujaan huoneen toisessa päässä. Nyt oloni oli turvallinen ja tervetullut. Ei yhtään nöyryyttävä, mikä näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu kummalliselta, että on joutunut kokemaan tulevansa nöyryytetyksi esimerkiksi synnyttäessään.

Operaatio oli kai sinällään oli melko yksinkertainen ja vaaraton. Näin jälkeenpäin ajatellen ihmetyttää, miksei sitä olla tehty minulle aikaisemmin, esim. 15 vuotta sitten. Tai mahdollisuudesta oltaisiin ainakin voitu kertoa minulle. Nyt asia lähti liikkeelle omasta tahdostani, ja moneen kertaan piti sitä tahtoa vakuutella matkan varrella. Ehkä sillä ei ole niin väliä yhteiskunnallisesti, jo veronmaksajansa tehneiden naisten elämänlaadulla. Vähän kiukuttaa suorastaan, ei vain ihmetytä.

Olo vaihtelee paljon, välillä voihkin ja valitan kun sisäelimeni hakevat uusia muotojaan ja taistelevat uudelleen organisoidusta elintilastaan, välillä (Ibuxinin vaikutuksesta) on hetkellisesti ihan mukava olo. Jaksoin käydä suihkussa ja laittaa kasvorasvaa. Kaunomieli oli seuranani yön ja tämän päivänkin, nyt hakee minulle kahvipullaa kaupasta. Ja eilen toi tobleronea. Se oli ensimmäinen ajatukseni kun heräsin, haluan tobleronea.

Kesäheinä soitti pianoa ja lauloi minulle puhelimessa. Hän työstää asioita, ne pulpahtavat lauluiksi ihan kuin ennenkin. Aivan pelottavan suoraan sanottuja asioita siitä, miten hän on elämänsä kokenut. Se on upeaa ja itkettävää. 

Minä nyt jatkan musiikillisesti tällä linjalla. Tästä biisistä tulee mieleen Ismo Alangon Rakkaudesta. Mutta ei se haittaa. Rakkaus ja musiikki ovat meille kaikille yhteistä.

Elämän rystyset silittää lastaan.

Perjantainen baari-ilta-simulaatiomme oli menestys. Jos olisimme vielä silpunneet seteleitä pieniksi palasiksi ja ajelleet taksilla turhia ympyröitä, kokemus olisi ollut kaikenkattavan aito. Menetin ehkä hetkittäin muistini ja aivan varmuudella arvostelukykyni. Katsoimme Erika Wikmanin musiikkivideoita, ja muistan ajatelleeni, että ei tämä aivan kamalan huono ole. Parketissa on lommoja. Lauloin varmasti huonosti karaokea. Tanssimme Agentsien tahtiin.

Ansaitsin jotain juuri tuollaista. 

Viime yönä näin painajaisen, pahan sellaisen. heräsin kahdelta. Hämähäkkimies oli hereillä, kuten aina, ja hän jutteli minulle musiikista, kuolemasta, päiväkirurgisista operaatioista ja nukutusaineista, siitä miten google kuuntelee. Rauhoituin. Vittumaiseksi ihmiseksi hän on hyvin kiltti.

Itsenäisyyspäivä. Olen yksin, koska päivään liittyy toimenpiteitä, jotka valmistavat minua huomiseen operaatioon, ja jotenkin kokisin hankalana nuorisoni seuran tilanteessa. Harvinaisesti käynnistin television, ja halusin tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvuutta muiden suomalaisten kanssa.

Kovasti he ovat yrittäneet saada sekä etkot, juhlat että jatkot toimimaan etänä, ilman, että kukaan kohtaa ketään. Toivottavasti vuoden, tai muutaman vuoden kuluttua näitä juontajia haastatellaan, ja he kertovat, miten kauhean kiusallista kaikki oli, epätoivoista, ja sitten ollaan onnellisia siitä, että enää ei tarvitse tehdä koosteita nauhoituksista, joissa ihmiset pitävät etäpalavereita, haastattelevat toisiaan maskit naamalla, artistit laulavat yksin tyhjässä studiossa. Ja kukaan ei taputa. Ihmiset lähettävät kuvia kotoaan, koiristaan, siitä, miten heillä on harmaat kollegeverkkarit jalassa. Kaikilla.

Jenni ja Sauli olivat urheita. He katsoivat läpi arvostaen ja asiallisesti mukanaeläen kaikki monipuoliset ja eri ikäryhmät huomioonottavat esitykset ja klipit, ja muistivat kehua kaikkia tasapuolisesti. Loppulähetystä kohden heidän silmänsä lasittuivat selvästi. 

Miksi ihmeessä nuo juovat alkoholittomia drinkkejä. Paikassa on enemmän baarimikkoja kuin asiakkaita, ja he heittelevät pulloja jotta näyttäisi siltä, että joku on elossa. Jos en olisi huomenna menossa leikkaussaliin, ottaisin jotain ihan myötätunnosta. 

Sotaveteraanit saivat minut vähän itkemään silti.

Spotify sanoi, että olen ollut edelläkävijä vuonna 2020. Streamasin tämän ensimmäisten 50000 kerran joukossa:

  

Vasta eilen tajusin mikä on miekkataksi. Olen ehkä elänyt omituisen suojattua lintukotoelämää.

Tyydymme vain nippusiteisiin.

Elämäni muistuttaa hetkellisesti sitä aikaa, kun vielä olin perheenäiti. Tai ei elämäni, juurikaan, mutta viretilani ja suoritusmoodini. Perhevastuullisena suorittajana multitaskasin, pidin narut hyppysissäni, tein nerokkaita yhdistelyjä ja niputuksia, joilla hoidin monta asiaa samalla reissulla. En oikein ehtinyt pysähtyä miettimään mitään tai hengittää.

Eilen aamulla heräsin, join aamukahvin ja olin hetken kovin zen. Tuossa kohtaa homma oli vielä jotenkin hanskassa. Avasin tietokoneen. Tajusin, että minun pitäisi olla verikoikeissa vähän reilun tunnin kuluttua. Tein töitä, pyörittelin kasvoihini toisella kädellä virvoittavia aineita, niputin hiukset poninhännälle. Luin sähköpostin, ja totesin, että tuon ja tuon asian hoidan samalla reissulla kuin verikokeen. Hoidin pari muuta asiaa. Ajoin väärälle parkkipaikalle. Kävelin oikeaan kohteeseen. Vartija oli pelottava, mutta sain luvan mennä odotushuoneeseen. Tajusin unohtaneeni virtsanäytteen, sen jonka erehdyksessä otin jo kuukausi sitten. Tai siis se originaali ei ole enää tallessa, mutta minun olisi pitänyt aamulla herätessäni ottaa uusi. En ollut ottanut.

Selvisin verikokeesta, vaikka toimenpidekammoni jotenkin oli hieman enemmän voimissaan kuin hetkeen. Singahdin Prismaan, ostin sekä kahvimaitoa, 2 herkullista vastapaistettua sämpylää, myös käsittämättömän määrän suklaata. Vein suklaat töihin. 

Valkealinnan lippukauppa soitti. Isäntämiehen kanssa ostamani lippu Maanalaisen Armeijan keikalle on minulla vieläkin voimissaan. Päivämäärä siirtyi taas, nyt ensi vuoden syyskuulle. Sanoin lippukaupan tädille edelleen haluavani keikalle sen sijaan että olisin vieläkään ottanut rahani takaisin. Haluan olla ihminen, jolla on edes yksi keikka tiedossa tulevaisuudessa.Tulee vielä se normaalimpi aika, koska olen ostanut sinne lipunkin. Pyysin varmaan nimelläni toisenkin lipun. Tulee vielä sekin aika, että menen jonkun kanssa yhdessä jonnekin.

Ajoin kotiin. Suoritin 3 palaveria, yhden niistä puoli tuntia myöhässä. Murskasin yhden ihmisen elämänilon. Suoritin vielä 2 palaveria. Tein töitä. Joulusiivosin. Pesin ruokailutilan maton pesukoneessa, koska se mahtui sinne. Märkänä ja painavana vastaava, n. 2,5*3,5 m kokoinen matto yhdistettynä pesukoneeseen simuloi hyvin hirven perätilasynnytystä. Väänsin, ähkin, kiskoin taittelin, taivuttelin, lopulta sain maton pois koneesta. Kynteni olivat vääntyneet nurinpäin ja pitkät selkälihakseni kivettyneet napsahtamispisteeseen asti. Viestittelin. Lifecoachasin, koska nuorten miesten elämänvalmentajana toimiminen on minulle mielekäs harrastus. Ystäväni ja minä olemme huomanneet, että usein käsittelyjemme jälkeen miehet löytävät jonkin kiltin, elämään positiivisesna yllätyksenä suhtautuvan naisen, ja kummallisesti mekein kaikilla niillä on aina sama nimi.

Ruokin itseni viidettä kertaa samalla makarooni-jauheliha-aurajuusto-lämmityksellä.

Vai oliko se tänään? Olen ruokkinut itseäni lukemattomia päiviä sillä samalla lämmityksellä kyseenalaistamatta valintaani kummoisestikaan, mutta asia taitaa vaikuttaa ajantajuuni rapauttavasti.

Labrassa kävin tänään, päättelen nyt kyynärtaipeessani olevasta harmaasta nöyhdästä, jonka aiheutti laastarin liimapinta. Hirven kätilöinti tapahtui eilen, koska matto retkottaa enää puolimärkänä saunassani. Eilen oli tietysti myös vastaavanlainen työpäivä singahduksineen. Kuten oikeastaan joka päivä viime ja tällä viikolla. Ja ehkä aiemminkin. Tätä asiantilaa aiemmat viikot olivat ratkaisevasti kiireisempiä.

Tänään olen käynyt kaupassa, mahdollisesti kahdesti, vaihtanut taas yhden loisteputken, mikä sai minut tuntemaan itseni voittamattomaksi, leiponut jääkaappin paistovalmiiksi piirakan, tiskannut kohta hinkkaan kylpyhuoneen ja saunan edustuskuntoon. Vai hinkkaankohan? Tavoiteeni on huomenna simuloida baari-iltaa. Juomme olutta ja punkkua, laulamme karaokea (singstaria), vaikka versiossani on vain 2000-luvun alun korneimpia ja mieleenpainumattomampia hittejä ja huteja. Baarien vessat eivät ole kovin siistejä. Ehkä ripottelen lattialle vessapaperinriekaleita, ja illan mittaan jompikumpi oksentaa nurkkaan.

Päiväni ovat nivoutuneet yhteen notkeaksi, loputtomaksi ja migreeninkirjavaksi punokseksi, jossa eri suoritelinjat pujottelevat lomittain kuin makrameen narut. Työ, siinä oikeastaan monta linjaa jo itsesään. Miesoletetut. Asiat, joita minun pitää tehdä tullakseni kirurgisesti operoiduksi. Jouluvalmistelut, kuten perinteisten vävypoikapullojen hankinta. Normaalit elintoimintojani ylläpitävät asiat, kuten ruokailu ja siihen liittyvät valmistelut. Kunnostani huolehtiminen. Asiat. Ihmiset.Tanssi loppui, ja vaikka aikatauluni on edelleen ratketa, tuntuu kuin minusta oltaisiin amputoitu osa.

Olen kuitenkin aika hyvä multitaskaamaan. Pohdiskelin ääneen, että voisinko olla polyamorinen. Jostain syystä huomaan reagoivani kiemurtelemalla karkuun aina jos joku yrittää lähestyä minua vakain ja vilpittömin monogamistisin aikein, joten minun täytynee ehkä omaksua uusia lähestymistapoja aiheeseen, tai saan viettää aikani aivan yksin. Ystäväni huomautti, että polyamoriseen järjestelyyn kuulunee täysi avoimuus eri osapuolten kesken. Mietin, onko se oikeastaan tarpeen, jos ketään ei kiinnosta. Toistaiseksi pohdintani aiheen suhteen on kuitenkin akateemista hypoteesia, ei empiiristä tutkimusta. 

 

Ramona, ain't it just like I dreamed?

Menin tanssikurssien kauden päätöstansseihin hyvin ristiriitaisin tunnelmin. Olin melko varma, vielä pihaan ajaessani, että tilaisuus olisi peruttu. Ja kyllä, tiedostan, että tuonkaltaiseen harrastustoimintaan liittyy riskejä. Toisaalta mielenterveyteni on myös hyvin riskialtis ilman sitä.

No, nyt tulee taukoa, monestakin syystä yhtä aikaa. Eilen tanssin siis kuin viimeistä päivää.

Kotona virittelin päälleni glittermekkoni, tajutakseni, että ainoat ehjät sukkahousuni ovat mustat ja 80 denieriniä. En antanut sen hidastaa mielialaani. Tanssipaikalla vielä nivoin jalkoihini pehmustettupohjaiset sämpylää muistuttavat nauhakengät, joista Charlie Chaplin olisi ollut kovin ylpeä. Ne hidastivat mielialaani hieman, ja vauhtiani. 

Muutaman hitaan valssin ja tangon jälkeen vaihdoin jalkaani kopeapohjaiset korolliset tanssikenkäni, ja kyllä, luistoa riitti. En ollut ikinä tanssinut noilla fuskua, salsaa tai mitään muitakaan vinkeitä pyörähdyksiä vaativia lajeja, mutta nyt olen. Heti kättelyssä el Maetro nappasi minut fuskukaverikseen, ja kun hän heitti minut pyörähdykseen kuin frisbeen, hoin mielessäni kuin mantraa Helena Ahti-Hallbergin sanoja "vartalon painon tulee asettua keskilinjalle, jolloin pyörähdykset eivät pääse hajoamaan". Enkä minä. Tunsin olevani kuin marmorikuula öljytyssä liukumäessä.

Mutta muuten mekko, sukkikset ja napakat korkokengät tuntuivat juuri oikealta varustukselta mihin tahansa illan aikana eteentulevaan aktiviteettiin.

Koska kyseessä oli tanssit, ei opetusta, saimme tanssia kokonaisia tansseja, siten, että miehet aina hakivat parin, mutta näppärällä kikalla varmistettiin, että kaikki naiset pääsevät varmasti tanssimaan. Tanssin useita kappaleita KK-miehen kanssa, mm. jenkkaa. Päädyin tanssilattialle myös masurkan aikana, mutta koska senhetkinen partnerini vihasi masurkkaa, hän teki päätöksen tanssia tuo biisi rumban askelin. Tanssin myös cha-chata (huonosti) sekä buggia, jota olen aktiivisesti vältellyt sen elämän ironisuutta halveksivan ruotsalaishenkisen hyväntuulisuuden vuoksi. Tuossa kohtaa parikseni oli valikoitunut se mies, jonka mielestä en saa karata häneltä pyörähdyksissä. Kerroin, tajuttuani mikä biisi alkoi soida, etten osaa buggia, hän kertoi olevansa eri mieltä, ja kas, hän oli oikeassa. Osaan buggia ihan hyvin.

Voi miten minun tulee nyt tanssia ikävä.

Illan lopuksi tanssittiin muutama tanssi lyhyillä parinvaihdoilla ringissä. Tanssinopettajarouva, joka mielestäni omaksi sairaaksi harrastuksekseen niputtaa ihmisiä tiettyihin tilanteisiin, oli puikoissa, ja kuinka ollakaan, tanssin illan viimeiset tahdit Valssimiehen kanssa. Aivan sattumalta. Tämän jälkeen saimme vielä tiukan käskyn antaa viimeiselle tanssiparille lämmin jouluhali. Näin tein.

Smashing Pumpkinsilta tuli uusi levy. Kuuntelin sen juuri. Ainoa biisi, joka jäi mieleeni oli Ramona, josta tuli jotenkin mieleen the Policen Roxanne. En tarkoita, että se olisi kuullostanut siltä. Mutta joku mielleyhtymä.

He was a hard-headed man.

Olen yrittänyt pakottaa itseni lepäämään. Tiistaina harhautin itseni menemästä foksitunnille, koska se ei ole aivan niin koukuttava laji kuin moni muu. Keskiviikkona sivuutin mahdollisuuden buggiin, koska oikeastaan en tykkää siitä yhtään, mutta tunsin silti viehtymystä. Tänään, jo ajatuksesta humaltuneena hoipertelin korkokengissäni hitaan valssin tunneille, vihdoinkin, tätä on kannattanu odottaa!

El Maestro sanoi, että tiistainakin oli ollut hidasta valssia. Niin ainakin kuulin hänen sanovan. Luulin kuulleeni. Ei pitänyt olla! Piti olla foksia! Kiersin käsivarsilta toisille, ja tivasin jokaiselta tanssipariltani, olivatko he olleet täällä tiistaina. Mitä silloin tanssittiin? Lopulta Valssimies osui kohdalleni, hän oli tanssinut viisi päivää putkeen ja kertoi, että tiistaina oli kuin olikin ollut foksia. Olin helpottunut. Ja tajusin, minkälaisen raivon vallassa olin ollut ajatellessani, että olin missannut kaksi tuntia hidasta valssia.

Musiikit olivat kauniita. En ehkä ollut ihan tärpimmilläni kuvioiden kanssa, mutta olen myös sitä mieltä, että El Maestro ei jostain syystä opettanut, miten viennillä tehdään ero jarruttavan huiskuaskelen ja ohijuoksevan askelen välille. Hänen vaimonsa olisi niin tehnyt. Jos viejä vie ne molemmat käytännössä aivan samalla tavalla, eihän niitä erota ennen kuin on liian myöhäistä.

No, hyvin monet viejät osaavat viedä nuo ja muut kuviot siten, että seuraaja saa vallan selkeän indikaation siitä, miten päin, mihin suuntaan ja millä jalalla eteneminen tapahtuu. Ja milloin vain seisotaan vastakkain, pidätetään hengitystä ja odotetaan seuraavaa tahtia, maailma pysähtyy. Ah miten ihania hetkiä vietinkään.

Ja sitten oli niitä miehiä,  joilla oli velttoina roikkuvat kädet, lysyt hartiat jotka eivät kierrä rintakehää mihinkään suuntaan, ei mitään kallistuksia eikä kyljen venymisiä tai värähtelyjä. Ei mitään luettavaa. Vain töksähdellen etenevät jalat näkökenttäni alapuolella. Miehiä, jotka osasivat juuri opetelluista kuvioista n. puolet, jättivät toisen puolen askeleista ottamatta ja sokelsivat vain eteenpäin väärillä jaloilla. Ja sitten sanoivat minulle, että nyt taisit tanssia väärällä jalalla tuon kohdan. Siis minkä kohdan? Jos tunnistin oikein, mistä kuviosta ehkä oli kyse, niin siinä piti kyllä olla aika monta muutakin kohtaa. Mutta ah, minunhan pitäisi seurata, ihan vain minne mies vie, mutta kun ei ole mitään seurattavaa. He oikein suorittivat mansplaininkia kertoakseen, mitä kautta minun pitäisi heidät kulloinkin kiertää, kuviossa, jonka olivat ymmärtäneet aivan väärin, ja kuuntelin vain silmät suurina. Ei kannata sanoa mitään. Yksi heistä heitti minut suureellisesti täysin yllättävään kädenalipyörähdykseen aivan epäkeskossa kohdassa kuviota, peruutti itse kaksi askelta (sen sijaan, että olisimme edenneet tanssisuuntaan, kuten pyörähdyksissä on tapana), ja sanoi, että muuten hyvä, mutta askeleeni eivät menneet kohdalleen. Toisella kertaa hän katsoi minua jotenkin arvioivasti ja sanoi (ehkä tahattoman) vihjailevasti: "Ei saa karata mieheltä".  

Minä olen aina sama, samat tanssitaidot koko tunnin. Toisten kanssa osaan, toisten kanssa on noita hetkiä. Kyllä väittäisin, että vika oli tänään suurelta osin miehissä. Enkä pidä siitä, että heillä ei ole tervettä itsekritiikkiä. Tunsin suorastaan tulleeni tytötellyksi.

Ehkä tässä kohtaa puran ahdistustani siitä, että olen joutunut keskustelemaan kahden eri autokorjaamon kanssa polttoainepumpuista, tiivisteistä, kansista, jakopäänhihnoista, lisälämmittimistä. Sen lisäksi olen käyttöönottanut uuden työpuhelimen, jossa on todella paljon monimutkaisia toimintoja, jotka minun on ollut pakko implementoida vaikka en niitä tarvitse. Olen viettänyt aikaa epämukavuusalueellani, venyttänyt manlymandiscussion-lihakseni aivan äärimmilleen. Olen tullut näissä auto- ja puhelinasioissa täysin asiallisesti kohdelluksi, mutta koen aihepiirit vain jotenkin turhauttaviksi. Autoon liittyen myös kalliiksi.

Ihminen kehittyy vain epämukavuusalueensa ulkopuolella, väitti joku yrityskonsultti 2000-luvun alussa. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että lihakset, niin fyysiset kuin henkiset, tarvitsevat kasvaakseen myös lepoa. Lepo tapahtuu mukavuusalueen sisäpuolella.

Oh, the bitch is back.

Ruotoni muistuttaa ehkä hieman jauhelihaa henkiseltä olemukseltaan. Nukuin 11 tuntia, join kahvia, pelasin sudokua. Elvyn. Nyt minulla on vajaa kuukausi aikaa tehdä kaikki asiat niin järkevästi, että selviän kuukaudesta, jolloin en voi käytännössä tehdä mitään, ja siihen ajanjaksoon sijoittuu myös joulu. Ja töitä.

Rakastan tällaisia pulmatehtäviä. Ehkä aloitan pulmapelin ratkaisun tanssimalla lisää, tanssimalla niin paljon, että tuuperrun tiedottomaksi, hankin tanssimyrkytyksen, enkä edes halua katsoa tanssiin päin viikkoihin. Kuukauteen. Olisipa se mahdollista.

Ja teen minä muutakin. Olen reipas tyttö ja äijäilin saunan kattoristikon irti, vaihdoin lampun, jotta minun ei ole jatkossa pakko saunoa kynttilänvalossa, vaan voin tehdä sen vain tunnelmoidakseni, koska se on oikeastaan paljon hauskempaa niin.

Keräilin nurkkiin heittelemäni mustat vaatemöykyt yhteen kasaan ja tungin sen pesukoneeseen. Juuri tänään en usko omistavani aikakonetta, joten en valinnut eko-ohjelmaa. Kaapista löytyi ehkä yksi tunikantyyppinen, jonka voin laittaa viimeisten jumppatrikoideni yläosaksi tämän päivän tanssitunnille.

Nyt pitäisi jatkaa valitsemallani uralla, vaihtaa ledejä ja lamppuja muuallekin. Kiinnittää jouluvalot ulkoseinään. Syödä järkevää ruokaa. Varata aika seuraaviin verikokeisiin. Muistaa viedä auto huomenna korjaamolle, koska se savuaa kuin erikoistehoste ja haisee vaaralliselta. Ja kalliilta. Yritin korjauttaa tuon ominaisuuden jo kesällä, mutta ilmeisesti sen ilmiintyminen liittyy kylmään säähän, eikä kesällä voitu siis diagnosoida mikä vika pitäisi korjata.

Luulen, että sohvan alla on Anna's pepparkakor-pipari. Se pitänee etsiä, ennen kuin käynnistän imurin. Yöpöydän alla on hiusrenksu jos toinenkin. Lakanat pitää vaihtaa. Palauttaa postimyyntiasioita, mikä vaikutti keskivertoa monimutkaisemmalta toimenpiteeltä. Blokata ihminen puhelimestani, ensimmäistä kertaa ikinä. Tuntuu oudolta.

Laskut maksoin jo. Minun pitäisi inventoida rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneeseeni kertyvä kasa kuitteja ja muita tärkeän tai vähemmän tärkeän oloisia papereita. En ole varma, onko minusta siihen ihan vielä. Ehkä se on asia, jota voi tehdä sairauslomalla, kun ei saa nostella painavia asioita? 

Ehkä voisin juoda lisää kahvia. Kipata takapihan sohvan kallelleen, jotta se kuivaisi nopeammin. Tuuli repi senpäältä talveksi asettelemani pressun pois. En osaa päättää mitä teen oliivipurkille jossa tupakannatsoja.

I'm not the man they think I am at home.

Tiukan työrupeaman ja lukemattomien selkälihaksia kiristävien tanssitreenien jälkeen olin asainnut illan oman eämäni Jennifer Lopezina. Tai ehkä Cameron Diazina. Jos olisin ollut JLo, olisin tanssinut, tai ainakin valunut pitkin seiniä poninhäntääni sekä takamustani kohtalokkaasti puolelta toiselle heilutellen ja vähäjärkisesti mulkoillen. Sen hän osaa paremmin.

Menninkäinen sai itsensä kaivettua kivenkolosta, ja jonkin päiväsarastuksen ja yön pimeyden välimaastossa menin lupautumaan tapaamiseen hänen kanssaan. Ehdin kuitenkin katua lupaustani monen monituista päivää, mutta koska useimmiten pidän minkä lupaan, potkaisin villasukat jalastani, töpöttelin kasvoihini väriä jonka oletan viestivän normaaleja elintoimintoja luontaisen kalpeuteni sijaan, tursotin jälleen kerran päähäni lisää kuivashampoota, vääntäydyin ensitreffipaitaani (siinä on kivoja pieniä röyhelöitä oikein sijoitettuna, ja ne miellyttävästi pehmentävät rosoisen egoni terävimpia kulmia kun katsoja yrittää päättää katsooko hän minua silmiin vai röyhelöiden suuntaan). 

Tein kuitenkin varasuunnitelman; Menninkäisestä pitäisi päästä eroon soveliaan ajan kuluttua, ja aavistelin, että se ei olisi ihan helppoa. Sen sijaan, että olisin pyydystänyt kissan ja "unohtanut" sen hellalleni, sovin naispuolisen hengenheimolaiseni kanssa tapaamisen heti Menninkäisen treffien perään. Ja ilmoitin tämän Menninkäiselle etukäteen.

Bussissa, selkälihakset bussiinjuoksuspurtista kiristellen, totesin, että kännykässäni on viesti taannoiselta triplatreffimieheltä. Häneltä, joka otti kaverinsa mukaan treffeille, jotka sitten osoittautuivat oikein kivoiksi. Olemme sittemmin keskustelleet, että hänen sijaan elämäntilanteeni ja persoonani sopisivat ehkä paremmin yhteen hänen kaverinsa Hra 2:n kanssa. Olen lähettänyt Hra 2:lle terveiset ja puhelinnumeroni, mikä on toki kovin epäluonteenomaista toimintaa minulta, mutta nykyisin tuntuu, että kaikki mitä teen on erilaista kuin ennen. Triplatreffimies kertoi olevansa kaveriensa kanssa kaljalla, ja ehdotti, että tapaisimme. Ilahduin ehdotuksesta, olin varma, että nyt pääsen tapaamaan ujoa Hra 2:hta, joka kumma kyllä ei ole reagoinut julkeaan ehdotukseeni tutustua millään lailla. Totta kai! Tavataan vaan! Kunhan ensin hoidan yhden pikku jutun alta.

Sitten kuivashampoosta karhean hiusrajani alla alkoi kihistä varoittavasti. Location, location, location. Lähetin triplatreffimiehelle viestin, jossa tiedustelin heidän tämänhetkistä olinpaikkaansa, ja kyllä vain, he olivat kaveriporukalla juuri siinä pubissa, jossa myös Menninkäinen minua odotteli. Ei optimaalista. Tunnustin, että se "yksi pikku juttu" oli todennäköisesti huonolaatuiset tindertreffit ja vannotin triplatreffimiestä pitämään porukkansa vielä tunnin aloillaan. Kuuntelin ansaitsemani kuittailut. Ilmoitin Menninkäiselle, että tapaammekin toisessa paikassa, koska olin saanut tiedon, että alunperin sovitussa pubissa oli liikaa tuttuja.

Menninkäinen oli nimensä veroinen. Ehkä ihan ok, mahdollisesti ihan kunnon mies, mutta ei missään tapauskessa ihminen, jonka seurassa oikeasti viihdyin. Kerroin kuitenkin viihdyttäviä anekdootteja elämästäni, sain hänet nauramaan raikuvasti. Kyselin jotain ylimalkaista hänen elämästään, vaikka tajusin, että en tekisi tiedolla mitään. Ja oli paljon asioita, joista puhumista hän selvästi kierteli. Luulen, etta kuka tahansa muu nainen olisi jo monta kertaa kysynyt niistä suoraan. Hän myös puhui asiota ristiin kysymättä ja pyytämättä.

Menninkäinen mielisteli minua taukoamatta, hoki sitä, miten upea olen. Kun lopulta väsyin siihen, totesin, että vedän ihan täysin roolia, ja joo, se rooli on upea. Hän sanoi näkevänsä, että vedän roolia, koska on hyvä ihmistuntija. Puhuttiin roolien vetämisestä. Se oli varmaan ihan hyvä keskustelu. Tiedostan käyttäväni rooleja paljon. Toisaalta tiedostan, että tuollaisissa tilanteissa, tuollaisten ihmisten kanssa, minun on paljon parempi olla teflonkuoren suojaamana.

Ehkä minä sitten olen kylmä ja kova ihminen, mutta siitä voi olla etuakin. Kaikenmoiset vässykkäluuserit eivät jää nilkkoihin roikkumaan niin helposti.

Menninkäinen osoittautui itsepintaiseksi, hankalaksi ja halusi heti tietää miten homma jatkuisi. Polkaisin häntä kipeästi rystysille, ravistauduin irti ja poistuin paikalta. Yleensä olen paljon hienovaraisempi, mutta mielestäni tuo hätävarjelun liioittelun tarve oli hänen puoleltaan itseaiheutettua.

Siirryin suunnittellusti seuraavaan pubiin 50 metrin päähän, tapasin ystäväni. Kohta Triplatreffimies liittyi seuraamme  - yksin. Olin tämän jo aavistanut. Hra 2 ei ollut lainkaan mukana, koko iltana. Hän oli ottanut työpaikan toisesta kaupungista. En usko, että minun liiallisella innokkuudellani oli juurikaan osuutta asiassa. Kuittasin asian kilistämällä kossuvissylasillistani, laulamalla karaokea huonosti ja viihtymällä ihan hyvin.

Triplatreffimies teki minuun paremman vaikutelman kuin aiemmin. Ehkä hän on laskelmoiva nilkki. Mutta ehkä hän on ihan rehellinen laskelmoiva nilkki. Ehkä hän on entinen ujo ja fiksu nörttipoika. Ehkä hän on ylimielinen ja ylenkatsova kylmä ihminen. Ehkä herkkä. Ehkä epävarma. Olkoon mitä on. Minusta tuntui, että joko minulla ei hänen seurassaan ollut kummoinenkaan rooli päällä, tai sitten ottamani rooli oli juuri sellainen, mikä oikeasti haluaisinkin olla, useammin. 

Tänään nukuin pitkään, sinnillä. Selkäni ja jalkani kramppailivat ja oikenivat vuorotellen.Ruumiini kiskoo itseensä lisää elinvoimaa lepäämällä. Palautin pullot, kuuntelin musiikkia, söin lakritsaa. Saunoin. Join kaksi litraa nesteitä. Olen oppinut palautumaan aktiivisesti. Ehkä huomenna jaksan taas tanssia.

Katson Rocketman-elokuvan. Se oli kovin hyvä.

It doesn't make me nervous if anything, I'm restless.

Kun on oikein kiire ja paineistettu tilanne, pitää keskittyä siihen, mikä on fokuksessa. Mikä on se asia, jota ei saa sössiä. Minkä onnistumisesta saan eniten hyötyä/kicksejä. 

Sitten kun niitä asioita on yhtäaikaa kaksi isoa, oikein akuutisti, tilanne on kaksin verroin yksinkertainen. Keskity olennaiseen.

Silti ängen mukaan tanssin, vaikka jo ihan siihen käytetty tuntimäärä tuntuu kohtuuttomalta, ottamatta edes huomioon sitä, että aamuisin ei ole pystyä kävelemään kipeillä jalkaterillä, että elimistö on sekaisin, ei ehdi syödä eikä juoda, nukkuu huonosti ja tuntee sekavuutta myös sosialisissa lihaksistoissaan. 

Ja sitten pitää vielä samanaikaisesti suorittaa byrokratiaa ja erinäisiä toimenpiteitä vaativia toimenpiteitä, ajallaan ja sovitun koreografian mukaisesti, jotta lopulta pääsen kirurgiseen operaatioon, jonka sekä Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri että minä itse koemme minun tarvitsevan elämänlaatuni takia, vaikka mistään kiireellisestä tai huolestuttavasti ei olekaan kyse. Asia jo kerran lykkääntyi koronan takia. Tästä johtuen saamani ohjeet, joskus vuosi sitten, eivät enää ole aktiivimuistissani ja olen ilmeisesti myös hukannut ainakin puolet saamistani ohjelappusista.

Tänään aamulla heräsin, ajoissa, pengoin kirjoituspöytääni ja vessan kaappia, pissasin kuppiin, join kahvia, peseydyin laitoin itseni ihmismäiseen kuntoon, pakkasin tavaroita läppärireppuuni, hieman epävarmana siitä mitä niillä tekisin ja milloin, ja poistuin asunnosta. Virtsanäytteitä varten on nykyään sellaisia hienoja systeemejä, että näytteenottokupista pystyy hygienisesti annostelemaan sopivan määrän nestettä näyteputkiloon, jossa on valmiina myös jauhemaista säilöntäainetta.

Ajoin sairaalan parkkipaikalle. Naputtelin itseni puhelimella mukaan palaveriin, kuuntelin työkavereideni rauhoittavia ääniä. Aina välillä siirsin itseni palvelupisteestä toiselle, juttelin kirurgin, hoitajan jos toisenkin, ilmoittautumisautomaatin, näytteenottajan ja satunnaisen taksikuskin kanssa. Näiden keskutelujen lomassa aina kuuntelin lisää koko kevään kestänyttä puhelinpalaveriamme. Pysyin kanavalla. Olin tavoitettavissa.

Avauduttuani sairaanhoitajalle reippaasti ja nolostelematta kaikista vaivaani liittyvistä ongelmista, useilla eri elämäni osa-alueilla, koska terveydenhoidon ammattilaisillehan mikään inhimillinen ei ole vierasta, eikä naisellisen ruumiini toiminnoissa ole tietenkään mitään häpeiltävää, tunsin tarvetta varmistaa, että olinhan Aivan Varmasti muistanut painaa puhelimeni punaista luuria ennen tämänkertaisen keskusteluni alkamista, vai olisivatko työtoverini kuulleet kaiken. Olin kyllä. Olinhan. Painanut. Olin. 

Heti tämän jälkeen minulta mitattiin verenpaine. Kas, se oli koholla.

Tämän jälkeen verikoe. Tuijottelin silmieni korkeudelle osuvia nallepuh- ja anime-tarroja, ja totesin, että kyllä kiitos, jonkinlainen harhautus olisi nyt paikallaan. Näytettä ottava hoitaja selitti, että katsoppa, tässä tällä nallepuhilla on pallo, ja tämä toinen tässä on varmaan kyykkypissalla.

Ei nipistänyt juurikaan.

Kotiin päästyäni, lounasaikaan, söin ihan itse eineksistä lämmittämääni lounasta. Sosekeittoa ja ryynimakkaraa. Makasin hetken lattialla äksänä. Sitten tein vielä seitsemisen tuntia töitä. Sen jälkeen päätin vihdoinkin palkita itseni Jonkun Muun Tekemällä Ruualla, laitoin kengät ja takin mutten pipoa ja hanskoja ja kipitin lähellä olevalle grillikioskille. 

Se oli kiinni, koska on maanantai. Kävelin sitten Euroopan masentavimpaan ostoskeskukseen. Oli kivan viileä ilma ja pimeää. Ostin jotain ruokaa, vaikken olisi halunnut. Kävelin kotiin. En tunne, että olen saanut vielä palkintoani vaikka keitin kupin teetä ja söin sellaisia hauskoja puolikuun muotoisia karjalanpiirakka-kananmuna-paistopistekakkaraisia. Katson Netflixistä australialaista sarjaa Glitch, jossa kuolleet heräävät eloon. Oloni on levoton, eikö saa levätä vaikka kuolisi?

Äsken muistin, että repussani on edelleen putkilollinen pissaa. Ei sitä näytettä tänään tarvinnut ottaa, vaan vasta myöhemmin. En usko, että tuo säilöntäaina on niin tehokasta, että tuota kannattaa säilyttää.

Tell me I'm the chosen one.

Ilmeisesti puna-musta teema sopii myös lattaritansseihin, ei vain tangoon. Tangotuntien punainen on syvää punaista, kuin viini tai tummanpunainan ruusu tai ehkä veri. Salsatunnilla on murrettua, vähän oranssiin vivahtavaa vahvaa punaista, koralliin asti. kontrasteja, väriä, säpäkkyyttä.

Palkitsin itseni kolmella tunnilla salsaa. Muuta kepeää ja pirskahtelevaa en ole tänä viikonloppuna tehnytkään. 

Tanssittajien mielestä viimeinen tunti taisi olla jotain muuta kuin kepeää. Musiikki oli sellaista autenttista väliamerikkalaista kilkatusta, josta on joskus vaikea saada rytmistä kiinni. Kuvioinna oli jos jonkinmoista kädenalilongerrusta, suurin osa jotenkin epäintuitiiviseen suuntaan tavoittaen. Selvisimme, mutta huomasin useassa miehessä turhautumisen rätinää aurassa.

Päätin, että tällä kertaa ennen tanssituntia syön kunnolla. Käyn ehkä oikein syömässä. Juhlistan viikonloppua jonkun muun tekemällä ruoalla. En ehtinyt. Ehdin juuri ja juuri käydä kaupassa mutten ehtinyt itsekään laittaa ruokaa. Olin taas vähän neuvoton, mitä kaupasta pitäisi ostaa. En oikein osaa sitä hommaa vieläkään, etenkään kiireessä ja nälkäisenä. Onneksi ostin urheilujuoman tanssituntien tauolle, sen avulla jaksoin. Starbucsin caramel latte sai nyt olla sellainen.

Mieleeni muistui tänään näky jonka näin edellisen kerran oikeissa tansseissa käydessäni. Vanha pariskunta, hauraita ja kapoisia linnunluisia 80-vuotiaita, tanssi hidasta foksia. Mies piti naisen kättä rintakehäänsä vasten, nainen nojasi valkokiharaista päätään miehen olkaan. Askeleet menivät hyvin yhteen, vaikkeivat enää pitkiä ja vakaita olleetkaan. Bändi soitti foksiversiota Scorpionsin "Still loving you"-biisistä. Se oli kaunista.

Noissa tansseissa aina biisin alussa naiset nousivat ylös ja asettuivat kainosti riviin seisomaan. Miehet sitten tulivat siitä rivistä pokkaamaan itselleen tanssitettavan, vähän kuin haukat kanaparvesta. Kaverini osasi hienosti aina väistää jos joku iljake oli hakemassa, minä en vielä osannut ja jouduin kuuntelemaan absurdit iskuhorinat jos toisetkin. Yritin kovasti hahmottaa, kehen tanssipuolijumalaan iskisin itse kiinni naisten hakuvuoron alkaessa, ja missä he milloinkin sijaitsivat, mutta en lopulta ollut juuri koskaan riittävän nopea liikkeissäni. Tuo oli kokemus, ei ehkä mitenkään hirveän mieltäylentävä, mutta omalla tavallaan mielenkiintoinen.

Tämä on soinut päässäni ja asunnossani. 

I covered up my heart in boundaries.

Ulkona sataa, heräsin siihen. Menninkäinen puhelimessani oli taas lähestynyt minua viesteillä kun nukuin. Minä en herää niihin, olen Päivänsäde eivätkä tiemme ehkä kohtaa reaalielämässä tyydyttävällä tavalla, mutta poeettinen kaiho on ihan ok mauste elämääni tällä hetkellä.

Tänään minun tulee liikuttaman ruotoani jollain tavalla, mutta ajattelin myös tehdä töitä. Kun kysyin taroteiltani, mitä kivaa elämässäni olisi odotettavissa romanttisella rintamalla, vastauksena oli töitä. Work bitch. Hurvittele myöhemmin. Ok.

Olisin tietysti okkultismin sijaan voinut turvautua tarkastelemaan Outlookin kalenteriani. Ihan sama, kunhan homma toimii ja teen suurinpiirtein oikeita ratkaisuja.

Joskus tuntuu, että on oikein tehdä ihan vääriä ratkaisuja. Elokuvat ovat täynnä kohtauksia, joissa kaksi ihmistä istuu amerikkalaisen dinerin loosissa, katselee toisiaan. Toinen on aivan väärä ja se toinen vain palaa halusta hypätä autoon ja ajaa jonnekin, ihan minne vaan pois täältä sen väärän kanssa. Loppukohtauksissa ihmisiä kuolee.

Näin unia, paljon, pitkän unen. Muutin taas, jännittävään kerrostaloon jossa oli paljon naapureita. Yksi niistä oli hämähäkkihenkilö (unessani en hoksannut viittausta tosielämäni henkilöihin). Hän (hoikka nuori ihminen, ehkä tyttö) pukeutui semmoiseen kudottuun kattimatikaistyyppiseen sinipunaiseen hämähäkkimiesasuun ja nokkelasti liikutteli itseään seinään sinne tänne seinäkiipeilytyyliin laitettujen ruosteisen seitsemän tuuman rautanaulojen varassa. Tökkäsi siis naulan aina puvun silmukoiden läpi ja roikkui niiden varassa. Kädet ja jalat olivat jo aivan tauhkoontuneet hahtuvaisiksi. Talon kulmalle päästyään hän siirtyi tukevaan koivuun (aivan kuin minä lapsena kotona peltikattoa myöten kissojen perässä) ja katosi siellä oksien sekaan. Näytti onnelliselta ja vapaalta.

Kävin myös jännittävällä illallisella unessani. Tarjolla oli monenlaista kalaa ja rapujuttuja itämaiseen tapaan. Pystyin syömään kaikkea saamatta allergiareaktiota, ja nehän oli aivan hyviä. Allergioideni takia monet asiat eivät todennäköisesti edes maistu suussani lähestulkoon samalta kuin miten muut ne maistavat. 

Nyt en muista, mistä halusin kirjoittaa. Kuuntelen uutta Mac-listaani spotifysta. Se on vielä vähän kesken, mutta tykkään asioista, jotka ovat keskeneräisiä, kasvavat ja laajenevat. Niinkuin elämä. 

Kaunomieli lisäisi pyynnöstäni kappaleita Mac-listalleni. Kaipaan uusia vaikutteita. Kuuntelin niitä myöhemmin ja ihmettelin, miksi kaikki niistä kertoivat juuri minusta. Luulen, että se vain tuntui siltä.

Tämän voisi tanssia rumbana.

 

Ai niin. Netflix -Queen's Gambit. Minisarja, harmi. Visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu, ihana äänimaailma. Tarinakin oli kaunis, se miten päähenkilö löysi yhteyden muihin ihmisiin.

No loneliness in this dream.

Sattuneista syistä elämäni, tai ehkä ajankäyttöni, on ollut hyvin intensiivistä. Monet syistä liittyvät töihini. Olen mahduttanut väliin myös tanssia, puoliväkisin, mikä on ehkä vaatinut uhrauksia nukkumisesta, kodinhoidollisista puuhista, syömisestä, seuraelämästäni sekä habitukseni oikomisesta.

Lamput ja ledit poksahtelevat kodissani, enkä ehdi korvata niitä toimivilla. Sytyttelen kynttilöitä. En ehdi käydä kaupassa.

Lopetin äsken työt ja nautin valohoidosta jääkaappini ovella. Valo on ehkä tällä hetkellä parasta, mitä jääkaappini tarjoilee. Tai siis löytyihän sieltä ryppyinen foliopussi, jonka hanasta tiristelin itselleni viimeisen 2/3 lasillisen keskivertoa Chileläistä punaviintä. Samaistun siihen foliopussiin. Toisaalta viini on hieman väljähtänyttä ja jääkaappikylmää, joten samaistun ehkä siihenkin.

Mutta onneksi elämässäni on tanssi. Tanssimme kainalokarvamiehen kanssa nykyään tämän tästä. Keskustelumme ovat hajanaisia, hortoilevia ja täysin merkityksettömiä. Eilen sanoin hänelle vahingossa jotain hänen persoonaansa menevää ja kaksimielistä. Se oli noloa ja täysi vahinko. Ehkä hän ei hoksannut. Jos ei, emme ehkä omaa samaa huumorintajua. Vain kehomme kieli on osittain yhteistä.

Hänellä on kyllä hieman liian foksahtava tangokävely. Ei sellaista vaanivaa, luotisuoraa polvetkyykyssähiipimistä, jota tango minusta vaatisi toteutuakseen. Tein kyllä muutaman hienon argentiinalaistyylisen jalan päällä käännähdyksen. Tai siis en ehkä niinkään vielä pidä omaa toteutustani noista hienona, mutta askelkuviona tuo on oikein hieno. Muissa tansseissa hän on mieluisampi.

Taukotanssilla joku hieman vähemmän tanssinut viejä haki minua rumballe. Edellisestä rumbatunnistani lienee 4 vuotta, enkä ehkä sen ensimmäisen vuoden aikana oppinut asioita kovin syvällisesti. Olen aktiivisesti vältellyt rumban tanssimista nämä vuodet, koska koin sen  silloin neljä vuotta sitten kovin kiusallisena, liian intiiminä ja aistillisena toimintana ottaen huomioon olosuhteet. Mutta voi toki, tokihan minä nykyisin yhden rumban pystyn tanssimaan, tuosta vain. Teen mitä vaaan, että saisin tanssia. Se, että ihan tyynesti kuvittelen pystyväni tanssimaan tanssia jota en oikeasti osaa, on ehkä suurinta edistystä mitä voin itselleni kuvitella. 

Siinä minä sitten pyörähtelelin hitaan viehkeästi, loksauttelin lannettani aina ulkokehän suuntaan, vein jalan painoa kohti lattiaa polvia suoristaen ja ihan pokkana jopa katselin seuralaistani silmiin. Se jos mikä on hurjaa extremeä.

Tangotunneilla on sellainen ilmiö, että poikkeuksena muista tanssitunneista naiset pukeutuvat erityisesti punaiseen. Erityisesti punaisia ruusukuvioita, puna-musta yhdistelmiä asuissa, mustia sukkahousuja, naisellisia leikkauksia puseroissa ja flamenco-rypytyksiä hameenhelmoissa näkyy paljon. Ja hameita ylipäänsä enemmän kuin yleensä. Se on jotenkin hellyttävää - vähän kuin jonkinlaista pukeutumisleikkiä. Heittäytymistä rooliin. 

Olen kerran ollut tanssitunnilla liehuvahelmaisessa unikonpunaisessa puolihameessani. Menen uudestaankin kyllä, kunhan löydän siihen sopivamman yläosan. Miksen minäkin saisi heittäytyä, vaikka olenkin hämäläinen?

Eilen en ehtinyt erityisesti pukeutua tanssia varten. En erityisesti ehtinyt edes syödä ennen tuntia. Seitsemään tuntiin ennen tanssituntia. Hätäratkaisuna, työpalaverin venyessä loputtomasti, hain pumppupullollisen käsidesiä ja lutrasimme sitä, ja kaivoin kaapista rasiallisen kovettuneita irtokarkkeja, joita kahmimme kitusiimme kaksin käsin, kaverini ja minä. Sitten ryntäsin minuutin tarkkuudella kengänvaihtoon ja kainalokarvamiehen käsivarsille.

Nyt muistin, että kaapissani, siellä työpaikalla, olisi ollut myös punaviintä. Onkohan se menossa vanhaksi?

Tangotunnilla hoipertelin sokerilaskuhumalan ja nälän välimaastossa, mutta nautin silti tanssin huumasta, hiutuneissa mukanahkalegginsseissäni, järkevässä kotimaisen pienyrityksen ompelemassa vähän trikooyöpukua muistuttavassa tunikassani ja korvakoruissani, joita yksi tanssikaverini luuli niiksi hätäsignaaleiksi, jolla kutsutaan Batman Gotham Cityn avuksi. Jotenkin tuo yhdistelmä mielestäni toimi, ainakin teoriassa, ainakin vielä kotona.

Tanssiharrastus yhdistettynä kotitoimistoiluun muutenkin sumentaa käsitystäni siitä, mitä on "pukeutuminen". Olen alkanut kuvitella, että on ihan normaalia lähteä jonnekin jumppatrikoissa ja kauluspaidassa. Korkokenkiä voi käyttää lähes minkä tahansa yhdistelmän kanssa. 

Tilasin postimyynnistä sovitteille ihan tanssimista ajatellen kaksi mekkoa, sellaista joissa on hihat ja tea-dress-mittainen helma ja vyötärö. En tiedä olenko yhteensopiva moisen yhdistelmän kanssa, siis esim. siltä osin, että ehkä minulla ei ole vyötäröä. Olen jotenkin kainosti toivonut, että ylenpalttinen tanssiminen johtaisi tilanteeseen, jossa vyötärö löytyy, mutta toistaiseksi en ole ollut tässä toiveessani erityisen tuloksellinen.

Won't you touch me/touch me.

Kummallisesti elämäni on edelleen kovin kiireistä. Tanssin, teen töitä, näen tyttäriäni, joiden hiusten pituus ja väri vaihtelee hämmentävällä tavalla. Kai heidän hiuksensa on heidän omiaan. En ole aivan varma.

Juon kahvia miellyttävässä seurassa, tuijottelen silmiin ja näen niissä kuvajaisia asioista joita haluaisinkin nähdä, ja tunnen suurta epäluuloa. Ehkä hän on jonkinlainen ihmismielitaikurisilmänkääntäjä, joka onkii esiin toiveeni ja heijastelee niitä minulle takaisin ilman varsinaista aietta tai kykyä toteutukseen. Ehkä olen kuitenkin aidosti imarreltu siitä, että noin taitava ihminen jaksaa leikkiä kanssani, kokee ehkä haastuvansa. Olen aina hetken hänen lumoissaan, sitten niskaani tipahtaa puolikas kahvikupillinen jääkylmää toteamusta ja ravistelen itseäni epämieluisasti kuin kissa.

Tämäkin on kai pätkä sitä agilityrataa jota suoritan. Teen oivalluksia, oion solmujani odottaessani. Mutta oikesti minusta tiuntuu, että kuitenkin varsinaisesti odotan jotakin muuta.  

Virtuaalipalaverit ovat haastavia. Hieman masentavia. Niissä on vaikeaa saada kontaktia toiseen ihmiseen, kun aivojen peilisolut eivät pääse toimimaan kunnolla pelkän äänen perusteella. Pohdiskelin, mitkä ovat keinoja saada samanlainen kosketus toiseen ihmiseen ilman näkemättä, sellainen tunne jossa pääsee kehittymään empatiaa kanssaihmistä kohtaan. Juttelin näitä ääneen yksin, pyjamahousuissani, keittiönpöytäni marimekkovahakangasta kynnelläni rapsutellen. Luurit päässä. Puhuin yksikseni varmaan 20, 25 minuuttia. Linjoilla oli hiljaista, mutta ehkä 27 ihmistä kuunteli yksinpuheluani. Kukaan ei sanonut mitään. Se tuntui vähän apealta.

Yön aikana ajatukseni muhivat ja kuplivat aivojeni poimuissa, ja tänään, eri palaverissa huokasin laumalle miehiä ääneen kysymyksen; haluatteko tehdä minusta onnellisen naisen? Epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen kuului mm. "ohhoh" ja sellaista vatsanpohjasta lähtevää pulppuavaa matalaa naurua. Vetosin heihin: Vastatkaa webropol-kyselyyni!  Haluan ISON vastausprosentin! Kyllä, he halusivat tehdä parhaansa. Piirtelin sittten intran etusivulle sydämen.

Tuo nauru tuntui mukavammalta kuin hiljaisuus. Ja sain myös mutkan kautta palautetta, että jonkun mielestä aiempi yksinpuheluni oli ollut ihan jees. Jonkun toisen ei. Minusta se ensimmäinen mielipide oli oikeampi kuin toinen.

Ehkä asiaan liittyen, ehkä sattumalta juttelin yhden kuulijani kanssa tanssimisesta. Hän oli käynyt samalla tanssikurssilla kuin minä, eri aikaan. Tanssikurssilla käyminen on kuulemma turvallinen tapa päästä lähelle naista. Jos käyttäisin näissä teksteissäni hymiöitä, laittaisin tähän sen keltaisen järkyttyneenä tuijottavan pyörylän. Vähän sellaisen Iltalypsy-katseen.

Tanssitunnilla oli tänään vuorossa hidasta lavafoksia. Uskollinen tanssittajani, se kainalokarvamies, haki minua tauolla myös vapaamuotoisesti tanssimaan, mikä oli sangen mukavaa ja ylellistä. Tanssimme ihan sujuvan perusfuskun, jonka jälkeen alkoi soida jive. En ole käynyt yhdelläkään jive-tunnilla, koska olen arvellut lajin perusaskelen tuplapompun kunnolleni liian haastavaksi. Mutta en tietenkään voinut lopettaa tanssimista, kun kerran kainalokarvamies oli ihan kokonaan omassa käytössäni, ja tanssin sitten ihan sujuvaa jiveä, ihan kylmiltään. Hänen kanssaan tanssin näköjään mitä vain.

Voisin mennä jivetunnille. Ja rumbatunnille. Ja cha-cha-tunnille. Ja afrotanssiin ja joogaan. Niin paljon tanssia, niin vähän aikaa. 

Jos saisin valita, en ehkä muuta tekisi kuin tanssisi hidasta valssia kuitenkaan.

Tämän illan tanssinopettajamme, hän joka silloin neljä vuotta sitten näki varmasti miten Valssimies alkoi tanssahdella elämääni vielä vähän hatarin askelin, ja niputti meidät tämän tästä hieromaan toistemme päitä tai hiomaan kuvioita pitkään ja hartaasti kädet VM:n parran seassa vientiä seuraten (mikä kaikki oli kovin hämmentävää mutta välttämätöntä jään sulattamiseksi), oli taas nokkela. Yhden harjoituksen kohdalla tänään hän nappasi minua kädestä, talutti Valssimiehen ja hänen satunnaisen parinsa luokse, ja kysyi mieheltä "voitko huolehtia hetken kahdesta naisesta?" Eli teimme harjoitusta, jossa VM sitten vuorotteli minun ja toisen naisen välillä, koska jokaiselle ei riittänyt omaa miestä. Harjoituksen lomassa VM totesi, että onneksi Rouva Opettaja ei niputtanut hänelle samaan aikaan huolehdittavaksi eksää ja nyksää, viitaten siis minuun ja Valssimiehen kihlattuun, joka oli myös tunnilla. Totesin, että vaikka hän pystyisikin huolehtimaan kahdesta naisesta yhtä aikaa, sitä ei siinä tilanteessa kannattaisi sanoa ääneen. Nauraa kihersimme.

Tutustuin myös salaliittoteorianaiseen. Jännittäviä paljastuksia kansainvälisistä yritysjäteistä, rokotteista, Bill Gatesista, siitä, miten sairaudet ovat meissä vain koska emme päästä niistä irti.

Lousy lovers pick their prey.

Viikonloppu on ollut pitkä ja ylellinen, eikä se vielä ole edes ohi. Olen saanut pelata Trivial Pursuitia (voitin niukasti, mikä on mieliasetelmani), keskustella niin syviä, että löysin jotain uutta itsestäni. Juoda punaviintä, saada jalkahierontaa ja tulla erinomaisen miellyttävän kissan herättämäksi. Hänen isäntänsä nukkui aivan eri huoneessa, haluan kertoa, koska Jane Austenin aikaiset siveellisyyssäännöt ovat edelleen tatuoituna ihooni vaikka joskus riisuisinkin moraalisen korsettini hetkeksi.

Olin kuulemma jokaisen miehen unelma. Deitti, joka katoaa itsestään aamuun mennessä. Korkokenkäkävelin kotiin Prisman noutokahvi kädessäni ja olin iloinen siitä, että takkivalintani vastasi ulkona vallitsevaa säätä. 

Kotiin päästyäni tajusin, että minullahan oli suunniteltuna ohjelmaa päiväksi. 40 minuutin kuluttua olin jo bussipysäkillä tuoreissa meikeissäni. Join Kaunomielen kanssa kahvia, toistuvasti, ja suoritimme riittejä jotka olivat omiaan pirstaloimaan kohdehenkilön vakaan käsityksen omasta identiteetistä. Partioaitta kaikkine erämerjailuerikoistuotteineen.

Yön keskustelujen lomassa harhauduin miettimään, minkälainen elämäni pitäisi olla, kun täytän 50. Minkälainen sen toivoisin olevan. Ei paljoa erilainen. Mutta on joitain asioista, melkeinpä vain nyansseja, jotka saattavat muuttua synkemmän värisiksi, jos en pidä niistä huolta. En halua kyynistyä jos suinkin voin välttää. 

Kaikki tuollainen ajattelu on niin pientä ja triviaalia jos miettii, mitä kaikkea voi vain tapahtua, kysymättä ja pyytämättä. Olen pitkään elää tasaista ja turvallista elämää. Oikeisiin suruihin verraten vaikkapa minun eroni ovat myrskyjä vesilasissa, asioita joista kyllä selviää.

Yritän myös hahmottaa itseni, sellaisena kuin olen, itseisarvona. Otan siluettini ja vaihdan sen takana olevaa taustaa ja mietin, mitkä asiat ovat taustasta riippumatta pysyviä, ehkä siis tosia ja minkä vain toivon olevan tosia. Onko minulla vahva intuitio?  Olenko hyväuskoinen? Olen uskonut röyhkeitä valheita, minua on johdettu harhaan. Mutta johtuiko se siitä, että annoin niin tapahtua, koska halusin uskoa? En haluaisi kokea tai myöntää olevani uhri, mieluummin väitän, että hallitsin kyllä tilanteen, mutta valitsin tietoisesti väärin. Jälkeenpäin olen sanonut itselleni, että tuossa ja tuossa kohtaa näin kaiken selvästi, näin varoitusmerkit, näin todellisuuden. Ja silti jatkoin. Osaanko toimia toisin seuraavalla kerralla?

Ja miksi oletan, että tulee seuraava kerta, että minulle valehdellaan? Johdatanko itse itseni niihin tilanteisiin, teen jatkossakin sellaisia valintoja, nostan vain ne kortit pakasta joihin tuo mahdollisuus liittyy? Ehkä nostan monta korttia, mutta pidän vain ne huonot kädessän.

Intuitioni saa minut juuri nyt hyvin varovaiseksi. Varovaisuus on hyvä asia, mutta haluaisin tietää tarkkaan mitä varon. Sitäkö, että kaikki ehkä ei ole sitä miltä näyttää. Vai sitäkö, että se mikä on, ei vain ole minun juttuni. Ja jos ei ole, johtuuko se vain siitä, että minulla vain ei ole tapana pitää tällaisia kortteja kädessäni. Pitäisikö minun muuttaa tapojani?

Aina en ole varovainen, vaan olen joitakin kertoja, riskit toki tiedostaen hypännyt liikkuvasta junasta. Niistä kerroista muistan, että tunsin eläväni, jokin veti minua puoleensa vahvasti ja halusin ottaa vastaan sylin täydeltä mitä tuleman piti. Ehkä juuri silloin tiesin varmasti, tetä tömähtäisin maahan, kierähtäisin muutaman kerran ja nousisin sitten tomerasti ylös polvet ja kyynärpäät hieman naarmuilla, mutta posket hehkuen selviytymisen riemun tuottamasta endorfiinista.

Jos haluaisin elämääni erilaisia asioita kuin ennen, olisivatko ne asiat, jotka minua vetävät puoleensa erilaisia kuin ennen? Todennäköisesti. Voinko itse päättää mitä haluan? Liittyykö se siihen, mitä luulen ansaitsevani? Haluanko itselleni oikeita asioita, haluanko itselleni hyvää?

Eikö minun pitäisi edes ihan selvästi nähdä, mikä on minulle hyvää, minun mielestäni hyvää?

Ehkä minä olen parhaimmillani yksin, ja siksi minua vetävät puoleensa vain ne asiat, joiden en tiedä kestävän. Näen jo alussa Exit-kyltin himmeän valon, ja vain se tekee oloni riittävän turvalliseksi jatkaa matkaa.

Toivon saavani lisää aikaa tarkkailla tilannetta, itseäni. Helpointa olisi kuitenkin vedota intuitiooni ja kääntyä pois tilanteesta, ja tunnen halua tehdä niin. Toisaalta vain jatkamalla pelaamista saan lisää aikaa, lisää oivalluksia. Ehkä, jos olen riittävän hankala, hän tekee valinnan puolestani. Se on vain yksi tapa laskea kortti pois kädestäni. 

Tämä kaikki saa minut haluamaan selata Tarot-pakkaani.

Kas, Mac-listani arpoi minulle juuri tämän kappaleen. 

  

Pitkä ja hikinen hevari huutaa.

Ulkona on märkää ja minun pitäisi haravoida. Siis kirjoitan. Ehkä kohta on pimeää, enkä enää voi haravoida.

Eilen olin tavoitteellisempi. Olimme. Tavoitteemme oli selviytyä kolmessta litrasa erinomaista punaviintä sekä kasasta juustoa. Tavallaan koen, että tilanteet kehittyivät siten, että minusta tuli selviytyjä. Punaviintä jäi tonkaansa jonkin verran, mutta heräsin kuudelta aamuyöllä, ja koin, että se mitä minä tein, oli lähinnä selviytymistä.

Puhuimme paljon. Elämästä, elämämme miehistä, lapsistamme, työstä, siitä minkälaista on olla tämän ikäinen. Olemme tunteneet 28 vuotta, siitä kaksi ensimmäistä yhdessä asuen. Entinen opiskelu- ja kämppäkaverini siis.

Minua vähän hävetti spotify-soittolistani. Ennen minulla oli kolme hienoa soittolistaa eri tilanteisiin; se, jossa on paljon Fleetwood Macia, Tom Pettyä, rauhallista grungea, ihanaa vintage-tyyppistä tunnelmointia ja muutamia uudempiakin pehmoisia sunnuntaiaamubiisejä. Hozieria, koska sen kuunteleminen saa ihmisen tuntemaan itsensä älykkääksi ja sivistyneeksi. Sitten on "men in black"-lista, jossa agressiivisempaa örinäheviä ja muita klassikoita, lähinnä mustiinpukeutuvien miesten esittämänä. Erinomaista siivousmusaa, vaikkapa. Kolmas on paraatilista, johon kokosin kaikenlaisia helmiä eri puolelta musiikkimakuani, ajatuksena, että kun minulla on vaikkapa vieraita, voin soittaa tuota listaa ja kaikki ihastelevat sitä miten laaja ja pikantti ja yllätyksellisen mausteinen mutta ah niin tyylikäs, linjakas, hienovireinen ja laadukas musiikimakuni onkaan. 

Sitten olen ilmeisesti yrittänyt poistaa jonkin minua ärsyttämään alkaneen Carole Kingin biisin sieltä Mac-listalta. Poistin vahingossa koko listan. Tajuttuani tekoni myöhemmin, hätääntyneenä, olen vain lisännyt heti kaikki muistamani ihanuudet Paraatilistaan. Ja siitä lähtien kuunnellut vain sitä, sekaisin. Olen heittänyt tuohon listaan mukaan kaikenlaista muutakin mikä on minua sattunut milloinkin hupaisuttamaan Sabatonia, Ruoskaa, Turmion Kätilöitä.

Sitä listaa ei ehkä enää voi käyttää siihen tarkoitukseen, mitä ennen.

Kun korona alkoi, tein ahdistuksenpoistonettiostoksia. En kovin paljoa, mutta muutamia. En yleensä ihan älyttömästi nettishoppaile, tykkään mieluummin nähdä tavarat ihan itse, punniskella niitä käsissäni, tunnustella materiaalia, sovittaa. Keväällä tilasin Zalando Loungen hullunhyvästä tarjouksesta itselleni järjettömän kalliin nahkaisen käsilaukun. Kuvan perusteella se näytti sopivan rouhealta ja käytännölliseltä. Ajattelin, että tuota käyttäisin loppuikäni.

Sitten laukku saapui, todella monimutkaisine palautusohjeineen. Se oli musta ja nahkainen, mutta jotenkin ryhditön, painava ja monimutkainen. Pitkän olkahihnan lisäksi siinä oli reippaanmittaiset käsilenkit, jotka periaatteessa voisi kai pujottaa kainaloon asti, mutta kroonisesti kainalolihavana ihmisenä olen aina kokenut moiset kovin mahdottomiksi. Eli käytän olkahihnaa, ja painavat käsilkenkit kiskovat laukkua lysyyn, takertuvat ovenkahvoihin, näyttävät monimutkaiselta sotkuiselta kasalta.

Poika 2 ratkoi nuo siististi irti, ja tilalle jäi vain neljä himmeän metallinväristä pyöreää lenkkiä. Todella rock ratkaisu, laukku on nyt paljon linjakkaampi, helppokäyttöisempi ja kevyempi. Se näyttää vähän kuin joltain työkalulaukulta, joka on suunniteltu juuri tietylle instrumentille, mtuta sitten otettu uusiokäyttöön vähän keskeneräisessä muodossaan. Pidän tuosta nyt, ja olen helpottunut, ettei sijoituksen mennyt hukkaan.

 

 

Let the one you hold be the one you want.

Impulsiivisuuteni johdatti minut treffeille. Luulen, että lähdin vain, koska olin kotona puutarhatöiden jälkeisessä habituksessa, ja kutsun saadessani tajusin, että minulla on 18 minuuttia seuraavan bussin lähtöön. Haastuin välittömästi - I can do this! Vai voinko? Tottakai voin. Harjasin hampaani ja hiukseni yhtäaikaisesti, koska motoriikkani on keskivertoa kehittyneempi.

Kuivashampoo on keksitty näitä hetkiä varten. Kävin kyllä suihkussa. Laitoin jalkana matalat kengät, koska en tiennyt seuralaiseni strategisia mittoja ja puolijuoksin bussille. Bussikorttini on ilmeisesti hukkunut, mutta onnistuin vielä pysäkillä lataamaan ensimmäistä kertaa mobiililipun puhelimeeni. Tunsin olevani kovanluokan ninja.

Yhden sinkkumiehen sijaan vastassani olikin kolme, mikä selvisi minulle ihan viime metreillä. Hetken mietin, minkälainen ihminen ottaa kaverinsa mukaan tindertreffeille. Sitten lakkasin miettimästä. I can do this! Enkä lopulta nähnyt tilanteessa erityisesti valittamista. Olen ollut paljon, paljon kiusallisimmilla ja tylsimmilllä treffeillä. Usein. Ja ihan vain kauheillakin. Niin kauheilla, että olen salaa käsilaukustani näppäillyt Kesäheinälle häläripuheluita.

Keskustelu soljui, oli musiikkia, juomia. Lähdimme yhdessä kebabillekin. Siinä syödessämme kuuntelin onnellisena miten miehet puhuvat keskenään työasioitaan. Ehkä minulla on vain ikävä työkavereitani, näin kotitoimistolla kun vietän päivät yksin. Ei siinä sen kummempaa.

Ilmoitin kuitenkin myöhemmin viralliselle treffikumppanilleni, että meissä ei ole juuri nyt riittävästi ainesta tyttö-poika-tyyppiseen tapailuun. Mutta tulisin tietysti mielelläni uudestaankin tulla heidän kaikkien kanssa pubiin muutamalle. En ole ollenkaan varma, saanko kutsua, vaikka hän auliisti väitti näin tapahtuvan.

On mukavaa kun tietää mitä haluaa. Ja mitä ei halua. 

Tanssinutkin olen. Salsatunnilla oli mies, joka ei osannut tanssia, lainkaan. Ja se oli aika edistynyt tunti. Mutta hän oli hyvin iloinen ja kohtelias. Suorastaan näin päässäni sen, miten synapsit solmuuntuivat hänen päässään kun hän yritti liikuttaa kaikkia raajojaan kerrallaan, eri- tai samanaikaisesti, eteen tai taakse, ylös tai alas. Mietin, että joku aiempi minä olisi kokenut tilanteen kaoottiseksi, noloksi. Nykyinen minä vain hymyili, liikutti jalkojaan täysin ilman rytmiä tarvittaviin suuntiin jotta emme kaadu, antoi kiskoa käsiään ylös ja alas ja luikahdin aina käsien muodostaman sillan ali jos sellainen eteeni muodostui, oli suunta sitten mihin tahansa. Mutta salsa oli mukavaa, jälleen. Jotenkin sitä on nyt tullut koko ajan lisää, aina jossain on joku tunti, vaikka yleensä nuo lajit vaihtelevat hieman tiheämmin. 

Tänään tanssin fuskua. Tunti oli ihan vaativimmasta päästä, mutta en malttanut olla tanssimatta sitä viimeistä vaikeintakin. Heti alkuun tunnelma oli kuin juoksisin kujaa jossa minua lyödään kepeillä joka puolelta. Viejä toisensa jälkeen heitti NIIN vaikeita ja omituisia kuvioita, että olin hätää kärsimässä. Nauroin, sekoilin askeleissa mutta koitin vispata ja vemputtaa mukana ja potkia jaloillani lystikkäästi teemaa mukaellen ja kävellä takaperin pitkiä matkoja maskinaamaista kaksimetristä seuralaistani intensiivisesti silmiin tuijottaen, mikä ilmeisesti kuului kuvioon. Sitten alkoi opetus, ja huomasin, että joillakin viejilläkin oli vaikeaa. Pääsin kärryille, selvisin ihan kunnialla tunnin loppuun. 

Huomaan pitäväni sitä kohteliaisuutena, että tekevät (tai yrittävät tehdä) kanssani omituisia kuvioita. 

Tämä on kornia, mutta niin olen minäkin joskus. 

I am a traveler of both time and space.

Nyt kun olen elänyt vapaarouvan elämää jo yli vuoden, alkaa erottua asioita, joita en ehkä itsestäni tiennyt. Olen aika impulsiivinen. En tiennyt olevani ihan näin impulsiivinen. Ennen, siis silloin kun olin kunnon kansalainen ja perheenäiti ja -pää ja takakireä suorittaja, kun tein jotain sosiaalisesti rohkeaa ja seikkailuhenkistä ja heittäydyin hieman, taputin itseäni selkään henkisesti epäergonomisessa asennossa ja olin ihan vain ylpeä itsestäni. Että nyt olen tehnyt enkä jättänyt tekemättä, onnistujaolo. 

Nykyisin tuleekin aina välillä sellainen olo, että oliko ihan pakko, ja kuka/mikä ulkoinen taho tai voima valtasi fyysiset ulottuvuuteni ja ilmiintyi minussa tuolla tavalla.

Toisaalta tämä on ollut ihan tehokas tapa raksia asioita siitä kirjastani, johon olen kirjoittanut asioita joita haluan tehdä/kokea/olla/tuntea. Eilen olin Jenni Vartiainen joka ei epäröinyt hetkeäkään. Tänään olen hitusen varautuneempi.

Olen alkanut myös uumoilla, että tämä poikkeusaika tekee minulle jotain. Elämä ON erilaista, meille kaikille. Itse huomaan, että tämä rapauttaa sosiaalisia taitojani harjoituksen puutteessa. Virikkeitä on vähemmän, en spontaanisti törmää niin helposti minua herätteleviin elämyksiin ja sohvallani huomaan katsovani keskivertoa huonompia sarjoja Netflixistä vain niiden hassunhauskan äänimaailman takia, joissa jopa metsässä käydyt keskustelut kuulostavat kaikuvan kaakeloiduista seinistä. Samalla pelaan älypään värisudokua tehottomalla systeemillä, ja uskottelen sen olevan meditatiivista lepoa aivoilleni. Tarmokkuuteni ja aloitekykyni ovat ehkä huonompia yleensä, kun erilaiset, yksiulotteisemmat ja siksi huonolaatuisemmat tavat toimia ihmisten kanssa kuormittavat minua. Toisaalta tämä antaa aikaa reflektoida asioita kotona omassa rauhassa pitkään ja hartaasti. Tuijotella puiden latvoja, kuunnella musiikkia ja ihastella hengistyilmaa, joka on vain omaani. Ja sitten tulee sellaisia paniikinomaisia hetkiä, jolloin koen olevani sellisti Titanicin kannella laivan kallistuessa vääjäämättä pystyasentoon.

Tanssituntieni rumba-pappa on tämän puolen vuoden tauon aikana vanhentunut moninkertaisen määrän. Tai ehkä ikä on vasta nyt saanut hänet kiinni. Eilen ensimmäisen kerran säikähdin, että entä jos jokin minussa muttuu pysyvästi ihan kokonaan. Siis että vaurioidun jotenkin tämän koronan takia, että vaikka asiat jossain vaiheessa palaisivat normaaleimmiksi, minä en.

Ehkä tämä ei edes liity koronaan, vaan on vain ihan vanhenemisen pelkoa. Ei entisenlaista ikäkriiseilyä, vaan oman rajallisuuden tajuamista. Kehon rapistuminen on ilmeistä, niin tapahtuu ja asiaan voi laimeasti yrittää vaikuttaa. Mutta entä mieleni, entä jos jotenkin kangistun, väsyn, hidastun. En enää osaakaan kokea asioita samoin kuin ennen. 

Ehkä lähden pyörälenkille, hengitän viileää kosteaa ilmaa ja nämä ajatukset haihtuvat taas pois.

Toisaalta teen kai jotain aivain oikein koska eilen törmäsin tähänkin: 

You'll wear me out like a pair of shoes.

Tanssi on saanut elämässäni vääristyneet mittasuhteet. Ehkä se on hetkellistä, ja kohta harrastukseni on jälleen rikolliseksi katsottavaa toimintaa, jonka harjoituspaikat suljetaan. Sitten tanssin vähemmän.

Ja tottahan se on, että turvavälit eivät toteudu. Kunkin tanssiparin kanssa kyllä tanssitaan vain minutti-kaksi kerrallaan. Nyt tiistaina ensimmäistä kertaa yhdellä nuorella miehellä oli maski. Sellainen, jossa suun kohdalla on suuri virnistävä hymy. Hän puhkui ja puhisi maskiinsa täydet kaksi tuntia salsaa paahtaen.

Viikko sitten näin oikeaa salsaa, monia pareja tanssimassa ilman keskeytyksiä, ihan ravintolassa, ilman oppimistarkoitusta. En itse uskaltanut lattialle (kävin kyllä asiasta muutamia keskusteluja), eikä minulla ollut oikeanlaisia kenkiäkään, ja oikeastihan olin paikassa ihan muilla asioilla, mutta katsoin sitä tikutusta ja venkoilua täysin lumoutuneena. Kun sitten itse muutaman päivän päästä pääsin omalle, paljon jäyhemmälle ja skandinaavisemmalle salsa-alustalleni, hyrähti minussa käyntiin jokin pelottava moottori. Aivan nolosti en osaa olla enää liikkumatta kun kuulen musiikkia. 

Sama jatkuin seuraavallakin salsatunnilla. Sain ihan kehuja el Maestrolta askelluksestani, siitä kontaktista ja sitkosta joka löytyy minun ja lattian väliltä. Vaikka sanoi hän kyllä myöskin, että voisin kyllä rauhoittaa. Nolosti myönnän, että ymmärrän mitä hän tarkoittaa. Tanssin taas koko kaksi tuntia raivoisasti. Samalla raivolla, kuin millä suhtaudun aamukahvini saatavuuteen. Jos kohdalleni osui epäröivämpi pari, joka ei ehkä ihan vielä ollut hahmottanut haettua kuviota, tai jonka vienti oli olematon tai epäselvä, otin tilanteen haltuun ja kehonkieleni kertoi, että perkele, sinä et tule minun ja salsani väliin, tanssin tämän kuvion loppuun vaikka väkisin, ja kipitin pyörähdyksestä toiseen parini retkottavia mustekalakäsiä nostellen ja puikahdin tanssiotteeseen kainaloon, ja sieltä jälleen uuteen kiepsahdukseen.

Eihän niin saa tehdä, myönnän. Toisaalta sitten niinä kertoina, kun kohdalleni osui mies joka tiesi mitä teki, seurasin kiltisti. Tai ainakin yritin seurata kiltisti.

Muutenkin on ollut kiire ja olen koittanut juosta askelteni edellä, toisinaan kompastellen. Tänään myös löin pääni seinään, ihan itse. Töissä on kiire. Iltaisin on kiire. Tanssin epäterveitä määriä, elimistöni on sekaisin ja minulla taitaa olla limapussin tulehdus oikeassa lonkassa. Pitäisi rauhoittaa hieman. 

Olin lähdössä jännittäville termospullokahveille. Huomasin, että minuahan oikeasti ihan fyysisesti jännitti. Huomasin sen siitä, että nokkani alkoi vuotaa. Joskus pelkkä jännitys aiheuttaa minulle allergista nuhaa. Siihen auttaa antihistamiini. Nappasin tabletin foliokuorestaan, ja juuri kun olin nielaisemassa sitä, jokin vaisto kehotti minua kuitenkin sylkäisemään sen takaisin kämmenelleni.

Vaistoni oli oikeassa, lähinäköni ei. Olin ottamassa lihasrelaksanttia, en antihistamiinia.

Kahviseurani oli mukavaa, todella mukavaa. Viihdyin, oloni oli rauhallinen jopa ilman relaksoivaa kolmiolääkettä. Mutta ei. Vaistoni sanoo että ei. Niin toivoisin sen olevan eri mieltä, mutta jotain olen oppinut näistä jutuista sentään. En intä vastaan intuitiolleni. Nyt minulla on paha mieli hänen puolestaan.

Swing it, shake it, move it, make it.

Excelini mukaan minulla on 14 alushousut. Nykyisellään puhtaat sellaiset ovat jatkuvasti vaarassa loppua kaapistani, koska elämäni on niin kiireistä. Olen myös missannut ainakin yhden kivan näyttelyn taidemuseolla, vaikka minulla on museokortti ja vain aikaa käytössäni.

Kun elin ruuhkavuosia, pienehköjen lasten, työn, avioeron ja semmoisten tyrskiessä ympärilläni, minulla oli paljon aikaa pestä pyykkiä. Kesäheinällä oli kaksi settiä sellaisia Monday-Tuesday-Wednesday jne. pikkuhousuja, joita hän halusi käyttää tismalleen oikeina viikonpäivinä, muttei vielä osannut englantia riittävän hyvin, joten minä järjestelin puhtaat pikkuhousut hänen kaappiinsa aina viikonpäiväjärjestykseen siten, että pinon ylimmäinen oli aina seuraavan päivän viikonpäivä. Ensisijaisesti täytin viikonpäivien slotit mieluisamman setin pikkareilla, sitten sen toiseksi mieluisamman, ja sitä mukaa kun viikonpäiviä puuttui rotaatiosta, korvasin ne geneerisillä, viikonpäivättömillä pikkuhousuilla. Aina kun toin puhdasta pyykkiä hänen kaappiinsa, järjestin pinon uusiksi.

Oi niitä aikoja.

Eilen tanssin fuskua. Tunnin. Vähän tahmeasti. Sitten tajusin, että jos haluan katsoa Kaunomielen kanssa Ensitreffit alttarilla edes suurinpiirtein oikeaan vuodenaikaan, sen pitäisi tapahtua juurikin eilen. Julistin hätätilan, sain hyvityksen toisesta, jo maksamastani fuskutunnista, vaikka se ei ole tavallaan sallittua, pakenin paikalta, poimin Kaunomielen kyytiin, kurvasimme lähigrillille, ostimme keskinkertaiset makkaraperunat, söimme ja katsoimme miten jälleen kaksi pahaa-aavistamatonta sulhasta luo ensikatseensa portaita alas astelevaan morsioonsa. Ne ensikatseet olivat muuten ihan lupaavia, ja kiljuimme kannustavasti, vähän kuin Tappara-Ilves ottelussa. Sitten kauhistelimme hieman morsianten hökeltävää käytöstä. Minä toivoisin olevani vastaavassa tilanteessa enemmän Greta Garbo. Erityisesti kiemurtelimme tuskasta kun näimme, miten henkilö ilmaisi tunnetilojaan tanssien. Tavallaan se oli kovin hienoa. Tämän sulhasen odotusarvo oli herättää morsiamessa positiivista myötähäpeää. Minusta se oli kovin realistisesti oletetettu.

Aamulla heräsin jälleen kotitoimistotyötyöpäivään. Suoritin käänteisen strip-tease ohjelmanumeron siinä järjestyksessä kuin olin vaatteistani illalla kuoriutunut lattialle. Laitoin tummapaahteista kahvia tippumaan. Harjasin hampaat. Käynnistin koneen. Puhuin koronasta. Päiväni murmelina.

Kymmenen aikaan koin varmaan jotain sellasista kuin alkuasukkaat ennen tsunamia, kun he saavat ennakkoaavistuksen joka saa heidät vetäytymään vuorille turvaan. Laitoin ihan oikeaa ruokaa jo kymmeneltä, enkä esimerkiksi puuroa. Ja join paljon kahvia. Puolenpäivän aikaan sainkin sitten yllättävän indikaation, että minun tulisi saapuman työn tekemiseni viralliselle paikalle, melko lyhyessä aikamääreessä. Töpöttelin itseeni CC-voidetta, puuteria, ripsiväriä, kuorrutin itseni vähän tuoreemmalla vaatekerralla, kietaisin hätäpompulan ja singahdin töihin pinkeänä kuin iloinen vieteri. Tein sitä ja tätä ja tuota, höpötin ihan livenä ihmisille, sekä virtuaalisesti, tyhjensin autossani olevat keksi- ja karkkivarastot parempaan huomaan, kipitin käytäviä ja portaita, päivittelin exceleitä ja tuunailin tekstejä. Lähdin kotiin ehkä hitusen myöhemmin kuin oletin.

Kotona keräsin laukkuuni paljon kenkiä, vaihdoin jälleen vaatteet, lisäsin vähän päivällä unohtuneita meikkejä kasvoilleni ja kurvasin autolla Verkkokauppaan. Olen nyt käynyt siellä kolmesti, asioinut yhteentoista kertaan eri asiakasapalvelu-tiskeillä ja onnistunut lopulta ostamaan televisision, soundbarin ja subwooferin. En ole vielä täysin onnistunut asentamaan niitä, mutta olen kovin häkeltynyt ajatuksesta, että minulla on toimiva kaukosäädin.

Puskiessani subwoofer-soundbar-ostostani kohti autoa tajusin kokovartalotäriseväni. Verensokerini olivat alhaalla, oikein kunnolla. Kartoitin mielessäni lähimmät pikaruokaravintolat. Missä niistä olisi vähiten kiusallista käydä yksin? Ajoin hyvin varovasti lähellä olevaan McDonaldsiin (kolmas kerta tällä viikolla, luulen). Tilasin automaatista. Otin sellaisen jonkin grand de luxe-tyyppisen hampurilaisratkaisun. En jaksanut selvittää, mitä siinä oli sisällä, mutta tiesin, että se tuotaisiin pöytääni sellaisessa hienossa mustassa laatikossa, ja se ajatus jotenkin lohdutti minua. Alhainen verensokeri sai minut hetkellisesti vaipumaan syvään itsesäälin alhoon.

Melkein itkin hörsiessäni mansikkapirtelöäni. Hampurilainen oli vähän paha, siinä oli jotain karvasta punaista tahmaa. Sotkin itseni. Päivä oli ollut kovin kiva, mutta minulla ei oikein ollut ketään kelle kertoa sitä. Minulla oli harvinaisesti yksinäinen olo. Sitten tajusin, että yksineläväksi ihmiseksi minulla on tuollainen olo aivan äärettömän harvoin, ja nytkin se taisi johtua vain siitä alhaisesta verensokerista.

Söin, ja tajusin olevani kaikesta kiireestäni huolimatta taas 45 minuuttia etuajassa tanssitunnilta. Antauduin ostostonttuni johdattamasksi. Määrätietoisesti hän styyrasi minut Lindexiin, mistä löysin miellyttävän mallisen baaritunikan, jonka kaula-aukko takaisi, ettei satunnaisesti valittu keskustelukumppanini tulisi kiinnittäneeksi huomiota silmänalusryppyihini. Juuri tuollaista olenkin jo hetken etsinyt.

Tanssitunnilla nousin varpailleni ja aloin sipsuttaa valtavan pitkä askeleita taaksepäin hitaan valssin merkeissä. Pohkeeni kramppasivat napakasti. Purin hammasta ja kestin sen. Tanssin. Väliajalla myös fuskua, aivan omituisia kuvioita sen kainalokarvojaan paitaansa kuivanneen miehen kanssa. Hänellä on hyvä vienti, tuntuu, että pystyn mihin vain. Meille taputettiin.

Kotona huomasin, että Hämähäkkimies oli laittanut minulle monta viestiä joissa kerrottiin asioita Kekkosesta. Kerroin hänelle päivästäni. Hän vastasi Ok.

Autossa soi tämä allaoleva biisi. Se kuullosti tutulta, mutten täysin tunnistanut sitä, ja musiikki puhaltimineen sai minut odottamaan jotain paljon monumentaalisempaaa klassikkoa.

In the land of a thousand guilts.

Juon aamuisin ranskalaisen tummapaahteista kahvia ja katson Netflixistä pätkän jotain nordic noir-genren tuotantoa, jossa on tapahtunut ikävä murha, ruumis löydetään usein hyytävässä tuulessa, sormet kohmeessa ja vaaleat pitkät hiukset anorakin hupun reunojen yli hulmuten. Olen kahlannut noita läpi jo muutamia. Niissä on mukavan kapea värimaailma, ikäviä ihmiskohtaloita, tylyjä keskusteluja, mitäänsanomattomia sisustuksia ja kalpeaa valoa joka laskeutuu kaihoisan taiteellisesti salskean miehen treenatuille pakaroille, joita aurinko ei ole ruskettanut viimeksi kuin sinä lapsuuden kesänä saaristossa kun nakupellenä hypittiin kiviltä veteen. 

Nykytrendin mukaan mies on yleensä homo, lapsirakas ja hänellä on hankala isäsuhde. Naiset ovat hieman raskaspiirteisiä nelikymppisiä blondeja, hiukset kärsimättömällä vähäeleisellä poninhännällä, vaatetuksena mustaa ninjatyyppistä ratkaisua jossa voi ryömiä ilmastointikanavissa, rikkoa ikkunoita ja kiivetä niistä sisään ja näyttää ynseältä jakkupukuihmisten seurassa. Vaatteet myös likaantuvat usein oksennukseen, vereen tai alkavat vain haista hieltä, joten käytännöllinen ja suoraviivainen nainen vaihtaa paidan julkisesti paljastaen napakat pitsittömät t-paitaliivit ja vielä napakammat vatsalihakset. Sarjoissa on myös tarpeettomia kohtauksia joissa ihmiset istuvat vessoissa. On jännää katsoa ulkopuolille silmille tehtyä stereotypiaa omasta maailmastaan.

Nordic noir sopii aamuihini ja virittää minut työpäivään, jossa suurimman osan ajasta istun luurit korvilla kuunnellen muita ja yrittäen hillitä itseäni.

Selkääni särkee eilinen tanssi. Jotkut tanssipareistani kannattelivat oikeaa kättäni aivan liian ylhäällä, ja lapani alkoi jo tunnilla ainakin kerran krampata. Selän pitkät lihakset ovat selvästi saaneet tehdä töitä, ja niska meinaa jumittaa. Reisissä ja pakaroissa osasin odottaakin tuon kaksituntisen tuntuvan. Ranteeni väittää, että kahdessa tunnissa kuluti lähes 900 kaloria. Heräsin yöllä puhelimeni jurinaan ja nälkään.

Pesin ikkunat keväällä. Ne eivät enää ole puhtaat, mutta eivät täysin likaisetkaan. Nyt tajusin mikä on takapihan oven ikkunassa oleva pyöreä sumea läikkä. Siihen on lentänyt kesäinen saippuakupla.

Kohta minulle soittaa Ikean keittiösuunnittelija. Sitten saapuu Kaunomieli, ja katsomme jälleen Elämäänsä Tyytymättömiä Ihmisiä Onnettomissa Pakkoavioliitoissaan. On jälleen se aika vuodesta. Nyt ihan neljä paria.

Mietin, miksi intuitioini heitti minulle tämän biisin. Sitten hoksasin, että keittiöni on tuolta vuodelta. Ainakin suunniteltu tuolloin.