Mä tunnen jo pihatielle tuoksun sen.

Olen ollut hurjan väsynyt. Olen nukkunut, maannut sohvalla, ollut tarttumaton toimeen, täysin hyödytön hetken. Hyvä, että tällaisella ololla on parasta ennen -päiväys, tällä kertaa. 

Olen nukkunut niin paljon, että ryppyni ovat oienneet (tai lähinäköni taas huonontunut armollisesti). Viime yönä totesin, ettei päänsisäisen komeroni hyllyllä ole enää viimeisintäkään purnukkaa hätävarantoa univelkaa, jota voisin lämmitellä siihen tarpeeseen, kun ei ole muuta tekemistä kuin lillua unimaassa viihdyttämässä itseään alitajuisilla mielenläikähdyksillä, tekemällä vapaa-assosiaatio-oivalluksia ja syväsukelluksia omaan psyykeensä, tai ihan vain muuten syömässä vaahtokarkkeja ja kirmaamassa hattarapilvillä yksisarvisten mylittelponien ja kissanpentujen kanssa.

Piti sitten ajatella asioita ihan hereillä, ja ihan oivalsinkin jotain tämänhetkisiin ihmissuhdeviritelmiini liittyen. Olen kuunnellut huonosti, taas. Olen kuunnellut huonosti ennenkin, ja näin ollen jälkeenpäin ajatellen ihan itse itseäni voin syyttää joistakin tapahtuneista asioita. Pikakelasin mielessäni kuulemani (mutta en sisäistämäni) asiat. Kuva näytti oleellisesti erilaiselta kuin se, mitä olin luullut katselevani. Ei edes niin, että olisin halunnut nähdä jotain tiettyä, ruusunpunaista tai kiiltokuvamaista. Ihan vain erilaista. 

Sain ihan sanottuakin asioita tänään, toiselle ihmiselle, ja hän niihin vastasi, ja siitä palkintona sain ainakin hetkeksi mielenrauhan. Olen edistynyt tuossa lajissa hieman, aivan selvästi. On myös monta muuta lajia joissa minun pitää hioa taitojani ennen kuin uskallan heittäytyä parisuhteilun jännittävään moniotteluun ihan ammattilaismielessä kisaamaan.

Sillä välin voin vaikka tehdä kaikkea hauskaa.

Toivun, aivan soveliasta vauhtia. Minulla on ponnistelukielto ja fyysiset tuntemukseni vahvistavat sen asian, että asioiden nostelu ei ole juuri nyt hyvä juttu. En nostele. Tänäänkin ajoin ylimääräiset 14 kilometriä autolla, jotta Kesäheinä nosti ostoskassini ja huonekuuseni ruukkuineen autosta sisälle asti. Ja oli hän siellä kaupoissakin nostelemassa asioita puolestani. 

Kävimme myös kahvilla, mäkkärissä. Se oli kovin eksoottista. Ihan kuin olisi ulkomailla. Ihmisiä, erimakuista kahvia ja ruokaa kuin kotona. Musiikkia, jota en itse voi valita. Kesäheinä on ollut kaukana pohjoisessa viikkotolkulla, ja olen tällä välin viettänyt aikaa vain Kaunomielen seurassa, lapsistani siis.

Kesäheinä istui siinä vastapäätä, lyhentyneissä hiuksissaan, höpötteli, katsoi sivulle. Katsoin vaaleaa koristeomenamaista poskipäätä, nenää, joka meillä kaikilla kolmella on kuin Muumilaakson mymmelisuvun jäsenillä, ja kuuntelin. Kesäheinä sanoi "Pitäisi ehtiä nähdä Kesäheinää*." *nimi muutettu, siis samannimistä tyttöä kuin Kesäheinä on. Hämmennyin. Aivoni väittivät kuulemani perusteella, että siinä edessäni oli Kaunomieli, joka puhui Kesäheinästä. Mutta luulin melko varmaan olleeni täällä juuri nyt Kesäheinän kanssa enkä Kaunomielen. Onpa noloa, mietin, onko tarkkavaisuuteni jotenkin hämärtymässä. Vai muistuttavatko tytöt toisiaan nykyään niin paljon. 

Katselin edessä istuvaa nuorta naista tarkkaan. Hiusten väristä ei oikeastaan voi päätellä, ne talvisin muistuttavat toisiaan jostain syystä enemmän. Tyttöjen piirteissä on isossa kaavassa paljon enemmän samaa kuin eriä, kun vertaa kaikkiin muihin ihmisiin. Kun katsoo vain yhtä kerrallaan, voi helposti nähdä vain yhdistävät asiat, huomasin. 

Korvakorut on nyt molemmilla. Yritin löytää eroavaisuuksia, mutta pääni heitteli koko ajan väittämiä puolesta ja vastaan. Vain vähän erilainen ääni, äänikin vaihtelee. Kihlasormus. Kesäheinän kihlasormus. Oli se siis Kesäheinä, jolla on kaveri jonka nimi on Kesäheinä.

Eilen yritin kovasti olla ponnistelematta kotona, hyvin luonnolliseen ja tarpeelliseen tapahtumaan liittyen. Se on jostain syystä olltu kovin, kovin hankalaa, vessassa käyminen siis. Pelottavaa suorastaan, ja kovin vaarallisen oloista. Ja yritä siinä sitten olla ponnistelemattakin. Taistelin jälleen asian kanssa tovin jos toisenkin. Jouduin välillä vetäytymään sängylleni pitkälleen, ja olin niin tuskainen, että kainaloistani valuva kylmä hiki teki lakanaan märät läikät molemmin puolin torsoani. 

Kovin pitkän ajan, ehkä yli 40 minuuttia taisteltuani päätin turvautua (uudestaan) apteekkivalmisteisiin. Annostelin sisääni tuubillisen liuotinainetta ja veäytyin hikisessä kotimekossani jälleen vaakatasoon odottamaan vaikutuksia. Juuri, kun pääsin pitkäkseni, ovikello soi. Pomppasin ylös, mahassani kurahti vaarallisesti. Koska minulla on jokin ongelma sen kanssa, että pitäisin ihmisiä odottamassa itseäni, kipitin heti (ja kyllä, ilman housuja, peittävässä farkkukankaisessa pitkähkössä kotimekossani ulko-ovella ja avasin sen. Sitten tajusin, että jos se on naapurin joka haluaa keskustella taloyhtiöasioista, olen ennen pitkää pulassa. Enkä tiennyt, tarkoittaisiko "ennen pitkää" sekunteja vai pystyisinkö ehkä pinnistelemään minuuttiin asti.

Ovella oli mies täytekakun kanssa. Työpaikaltani ilahdutettiin minua tällaisella. Älysin heti mistä kyse. Hihkaisin "Kakkua, tämäpä yllätys!" ja heti perään "Osasinkin jo odottaa tätä!" Samalla tempasin kakun miehen kädestä, ja vaikka hänellä ilmeisesti olisi ollut paljonkin vielä sanottavaa asian suhteen, tempaisin oven kiinni, plaseerasin kakun sulavalla liikkeellä eteisen lattialle ja ryntäsin vessaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja kyllä, syön joka päivä kaurapuuroa, luumuja ja vältän vaaleaa leipää sekä ylettömiä määriä juustoa.

Joskus kauan sitten, olisikohan se ollut sappileikkauksen jälkeen, kun olin ensimmäistä päivää töissä, tapahtui jotain mikä kammottaa minua vähän vieläkin. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan kun työt vielä tehtiin toimistolla, ja asioihin liittyi paljon tapaamisia ihmisten kanssa. Minua tuli tapaamaan joku myyntitykki. Olin virkaintoisena, työelämään paluusta mieluisasti piristyneenä kävellyt jo valmiiksi neuvotteluhuoneeseen häntä odottamaan. Kuulin aulasta, että kas sielläpä hän taisi jo kolistella ja jutella infon emännän kanssa. Asettelin muistiinpanovälineeni ja puhelimeni pöydälle, ja siinä pöytää kohti kumartuessani kuulin, tai ehkä tunsin, omituista litinää. Navastani. Napani yläpuolella oli muutaman tikin mittainen leikkausarpi, jota kautta valtaisa sappeni ja sen sisällä ollut luumunkokoinen afrikantähti oli lopulta houkuteltu ulos. Säikähdin, vuosinko verta navastani. Laitoin oikean käden etusormen napaani, se oli aivan märkä. Neste ei kuitenkaan ollut verta (olisikin ollut), vaan jotenkin käsittämättömän pahanhajuista (korvavaikku potenssiin 200?) vaaleaa töhnänestettä. Ikinä ennen ei napani ollut tuottanut tuollaista outoutta, jonkinlainen tulehdus tai tikkien mätäneminen sisälläni oli selvästikin menossa. Olin järkyttynyt, katsoin eteen ojennettua kättäni kammon vallassa koko ajan haistaen kamalan, läpitunkevan kalman löyhkän.

Tässä vaiheessa myyntitykki asteli varmoin askelin huoneeseen, Hymyili hurmaavasti errolflynnviiksiensä alta ja kätteli minua tarmokkaasti ennen kuin ehdin tehdä yhtään mitään.

Koko lopputapaamisen ajan hoin itselleni: "Kyllä ihan varmasti minulla on keskimäärin tarkempi hajuaisti kuin muilla ihmisillä. Monilla ihmisillä suvussani on. Meihin verraten muut ihmiset eivät käytännössä haista mitään. Paitsi ehkä jotkut sommelieerit. Tuo näyttää kyllä viininjuojalta." Ja sitä rataa.

Sain viime vuonna yliannostuksen raskaasta joulusta. Tämä sai minut nauramaan, ennen kuin kiusaannuin liikaa. Mukavaa jouluvalmisteluaikaa kaikille.

 

Tämä oli kans kiva: