Eilen tunsin suurta elämänhaluttomuutta. Koko tämä sairausloma on ollut sukellus, tipahtaminen aika korkealta kohti sellaista lentokorkeutta, mikä minulle oikeasti on mahdollista ottaen huomioon voimavarani. Olen tunnollisesti paahtanut tätä kohden koko syksyn, sekä töissä että vapaa-ajan riennoissani, kauhuissani talven myötä tiukentuvista koronarajoituksista, talvesta ylipäätään, siitä, että minulta jää jotain elämättä. Toisaalta haltioituneena siitä, että jotenkin pystyn enemmän kuin ennen.
No, nyt sitten viikon ja näköjään toisenkin vietän sukelluksissa. Katson Netflixistä dramatisoituja historiadokumentteja, kainosti toivoen, että niiden historialliset faktat olisivat edes jokseenkin paikkaansapitäviä, koska en luota lähdekritiikkiini juuri nyt kovinkaan paljon. Yritän aina välillä säälittävästi puuhastella jotain, mutta päädyn taas pitkäkseni sohvalle, koska elimistöni sanoo sen olevan parempi tila kuin jalkeillaolo. Enää en nuku niin paljon, oikeastaan en enää nuku kovinkaan hyvin.
Eilen söin haluttomasti aamupuuroni. Se on pakko syödä, jotta elämäni ei menisi hankalaksi. Sitten minua ei huvittanut enää mikään. Edes syödä enää mitään. Musiikkini tuntui tylsältä. Siinä välissä varmaan katsoin netflixiä. Sain puettua nastekengät jalkaan ja kävelin, varovaisesti, lähisalen pakettiautomaatille. Hain heräteostokseni, punaisen, olisikohan 40-50-luvun tyylisen leningin, jossa kynämäinen helma takahalkiolla, kauniisti rypytetty miehusta ja sievät puolihihat. Tokihan minä tuollaisen olen aina tarvinnut.
Salen tuulikaapissa mietin, mitä tarvitsen kaupasta. Päättelin, että ehkä kahvimaitoa, mutta sitä en kantaisi kotiin tilassani, koska litra maitoa painaa kilon, ja pakettini varmaan 300 grammaa. En käynyt kaupassa, edes hakemassa Fazerin uutuussuklaapatukkaa, sitä jossa on nugaata ja krispahtelevaa murua pinnassa. Paarustin kotiin, maisemareittiä.
Mekko oli sellainen kuin oletinkin, mutta ei taikavoimainen. Lisäksi, hitusen häiritsevänä detaljina, kyljessä oleva vetoketju ei mennyt kiinni kylkiluiden kohdalta. n. 2 senttiä jäi väliä. Mietin, olisiko asia korjattavissa tukevilla alusvaatteilla, jotka suuntaisivat ihoni alle varastoituneen elinvoimani joko hieman ylemmäs tai alemmas tai edes tiiviimmin runkoani vasten. Se ei olisi välttämättä mukava olotila, mutta jos mekko olisi riittävän taikavoimainen, taikavoimaisuus kumoaa epämukavuuden, koska taikuus. Mietin, montako kiloa minun pitäisi laihtua, jotta asia mahdollistuisi kohtuullisen taikuuden rajoissa, ja pystyisinkö, haluaisinko riittävästi, ja mikä saisi minut haluamaan riittävästi. Totesin, että jos joku saa, niin tämä mekko ei. Se ei ole riittävän taikavoimainen itsessään.
Helpottuneena tein päätöksen palauttaa mekko. Excelini kiittää minua tästä päätöksestä. Joskus vielä löydän sen täydellisen punaisen mekon.
Mekon mukana sain yllätyksenä lakritsipatukan, sellaisen mansikkatäytteisen. Hotkaisin sen yhtenä suupalana. Aivoihini virtasi sokeria kuin sähköiskun lailla, ja kas, tunsin pitkästä aikaa elämänhalua! Tajusin haluavani edes jotain, todella paljon. Tajusin haluavani lisää lakritsaa. Puin uudestaan kengät, takin, hyppäsin autoon, puin kasvomaskin, ja ostin itselleni kasan lakritsaa.
Sitten makasin sohvalla, katsoin netflixiä ja söin lakritsaa. Olin vähän pettynyt itseeni, mutta en muutakaan jaksanut.
Saunoin, vihdoin, ja tunsin, että se paransi minua monta kymmentä prosenttia kohti normaalitilaa. Elämä voittaa.
Illalla, unettomana, katsoin minulle suositellun Lynyrd Skynyrd -dokumentin. Se oli ihan hyvä dokumentti, tykkäsin tavasta, jossa siinä oli haastateltu eri ihmisiä vuoronperään ja he puhuivat keskenään ristiin, siis olivat kokeneet asiat eri tavoin, tai ehkä jälkeenpäin perustelleet tapahtuneet asiat itselleen sellaisista näkökulmista, jotka sopivat omaan ajatusmaailmaan. Sellaiseen, jonka kanssa voi elää. Ronnie Van Zantia ihmset muistelivat paljon. Ihana ihminen, lämmin, mystinen, vangitseva persoona. Toisaalta ilkeä, väkivaltainen, pahoinpiteli bändikavereitaan. Ainoa ihminen, joka sanoi lähteneensä bändistä Ronnien takia oli sellainen, jolla oli ollut jo elämä ennen bändiä. Muut eivät ehkä muusta maailmasta tienneet.
Aamulla heräsin, join kaksi kuppia hyvää tummapaahtoista kahvia ja katsoin dokumentin Ismo Alangosta. Hieno aamu. Se oli oikeastaan henkilökuva. Ismo itse puhui itsestään, elämästään, suhteestaan musiikkiin. En ole tiennyt hänestä paljoakaan. Oli ihana nähdä, että se kuva minkä hänestä on saanut esiintymistensä kautta vaikutti olevan täysin oikea. Hän on kai ihminen, jonka suurin voima on pyrkiä olemaan oma itsensä, tarjoamaan itsensä maailmalle nurinpäin käännettynä, sisukset ulkona.
Toisaalta hän on huomattavan lahjakas. Omaa korkean työmoraalin, omalla tavallaan. Omistautunut.. Tajusin vasta vuosi-pari sitten, että hänhän on todella taitava laulaja. Melodian käsittelyn taito näkyy hänen sävellyksissään. Ulospäin hän on nuoruudesta asti näyttäytynyt punkkarina, öykkärinä, huutavana ja örveltävänä juoppohulluna, mutta kaiken sen alla on koko ajan ollut kirkkaasti runoilija ja omaa myös teoreettista ymmärrystä musiikista aivan eri tavalla kuin monet muut alan tekijät.Vaikka ei ehkä soita kovin hyvin.
Oli ihanaa kuulla, miten hän selitti biisin luomisprosessiaan; "sit mä soitin näin, ja se kuullosti hyvältä." Monessa kohtaa kuului se, että hän piti siitä mitä loi, piti tekemistään asioista. Piti itsestään. Piti itseään ja tekeleitään ihan hyvinä. Toisaalta oli myös ihan normaalin itsekriittinen joissain kohdissa. Keikalla, ei luomisprosessin aikana.
Kun hän puhui armollisuudesta itseään kohtaan, ei tarkoittanut sitä, että rimaa pitäisi laskea. Vaan puhui siitä, että saisiko joskus vaan olla, olla enää luomatta.
Parasta hänessä on kai se vapaa heittäytyminen itsensä varaan. Että hän pyrkii tuomaan maailmaan itsensä kautta jotain uutta, ja uskoo sen olevan hyvää, tarpeellista. Tuossa on jotain niin hienoa, siinä ajatuksessa, että uskaltaa pistää itsensä täysin alttiiksi ja ottaa sitten vastaan muiden ihmisten reaktiot siihen. Että uskoo lopulta olevansa enemmän hyväksytty kuin torjuttu. Tai ehkä ei oikeasti ole riippuvainen siitä, miten muut häneen suhtautuvat, koska oma voima on riittävän suuri.
Kyllä minä ehkä kuitenkin luulen, että ihmisinä me olemme riippuvaisia toisista ihmisistä, siitä miten he meihin suhtautuvat. Se on suurin tekijä kaikkien valintojemme takana. Ismo Alangon kohdalla ehkä mietin, onko hän kuitenkin yli-ihminen.
Mietin taas, monettakohan kertaa, miten minä olisin enemmän oman elämäni ismoalanko. Sen pohtiminen on ehkä hyödyllisempää kuin netflix ja lakritsi. Vaikka lakritsi oli ehkä saunan jälkeen eilisen paras asia.
Tämän iski tajuntaani pitkästä aikaa netflixin Umbrella Academy-sarjasta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti