There must be some kind of way outta here.

- Edit. Noloa. Multitaskasin, ja nimesin tämän päiväisen kirjoituksen ensin Bob Dylanin kappaleen sanoilla, en Hendrixin versioimana. Noloa. -

Lorautin juuri pyykkikoneeseeni puoli korkillista mietoa, raikkaan puuvillantuoksuista huuhteluainetta. Koska kaipasin vaihtelua. En siis yleensä käytä huuhteluainetta (monistakin eri syistä, mm. siitä, että pidän karheista pyyheistä, ja että rintaliivien lycra hapristuu enemmän huuhteluaineita käytettäessä, ja olen liian laiska pesemään liivit käsin, etenkin kun ne kuitenkin ennen pitkää ne menettävät elämänhalunsa ja elastisuutensa epäinhimillisissä työoloissaan), suurimpana syynä ehkä vain se että en halua kotini haisevan ensisijaisesti jollekin keinohajusteelle joka kerta kun avaan ulko-oven.

Mutta nyt siis kaipasin vaihtelua, ja lorautin sitä huuhteluainetta ihan mustien vaatteiden koneelliseeni. Pitkät urheilukalsarini, kahdet mustat jumppatrikooni, Neulomon mustat ja mustankirjavat Marika-tunikat, H&M-malliston bändipaidat (ei, valitettavasti heillä ei ole Panteraa vieläkään valikoimissaan), mustat nilkkasukkani ja alusvaatteeni. Tummanharmaa yöpaitulini, ruma harmaa virheostospyjama, pellavainen kylpytakki, Monkin farkkumekko, jossa näytän Maon hallinnon aikaiselta pakkotyövangilta. Muita vaatteita en juuri ole käyttänyt. Ajatella, kun nuo tuoksuvat, normaalin tuoksumattomuutensa sijaan, jännittävästi miedolta, raikkaalta puuvillalta, elämäni varmaan levittäytyy eteeni uutena ja rapeana, ja sydän pamppaillen vain odotan, mitä seikkailuja tulenkaan kohtaamaan, ihan millä hetkellä hyvänsä!

Kriteerit sille mikä pompauttaa mittaristoni värisevän viisarin asteikon tavanomaisuuden mataluudesta erityistason spesiaalikeissialtituudiin ovat madaltuneet huolestuttavasti. 

Olen siis viettänyt mahdollisesti elämäni tylsimmät kolme viikkoa sairauslomaa ja liikunnollisia rajoituksia potien. No ehkä en tylsimpiä koska olihan tuossa joulukin, ja ihan kivoja hetkiä siellä täällä sen lisäksi. Mutta silti. 

Toisaalta lapsena, maalla, aikana ennen internettiä, älypuhelimia ja iältäni vajaavaltaisena kansalaisena joka ei voinut liikkua paikasta toiseen mielitekojensa suhteen muuhun suuntaan kuin metsään ja takaisin, saatoin olla joskus myös kovin tekemistä vailla. Muistan kitkeneeni paljon ja opetelleeni pistekirjoituksen käsiini päätyneestä sokeain sanomalehdestä. Siskoni luki asiakirjaoppaan ja opetteli ulkoa siitossonniluettelon ennen kouluikäänsä. Saattaa olla, että lapsena koin vielä nykyistäkin suurempia pitkästymisen tunteita, mutta toisaalta sain myös niihin helpostusta makaamalla lattialla äksänä, huutamalla ja sätkimällä käsiäni ja jalkojani. 

Nytkin voisin toki tehdä niin, paitsi tietysti nämä liikunnalliset rajoitteet, ja otollisen yleisön puute.  

Lapsena minulla oli kissanpentuja. Rakensin majoja. Leivoin valtavasti. Ruokin kanoja. Ompelin vaatteita ja tuunasin jänniä asuja edellisten sukupolvien aarteista.

Olen nyt kuitenkin vihdoin se ihminen, joka on lajitellut kaikki henkilökohtaiset paperinsa ja kuittinsa. Kaikki. Ne ovat erillisissä kulmalukkokansioissa aihepiireittäin, mutta eivät kyllä sen tarkemmassa järjestyksessä. Olen myös katsonut lukemattomia historiadokumentteja Netflixistä, joitakin myös Areenasta. 

Olen myös se ihminen, joka ehtii lajitella metallin, lasin, biojätteen paperin ja pahvin, koska ei ole mitään tekosyytä sille, miksen ehtisi. Olen ehtinyt kyllästyä musiikkiin, ja sukeltanut podcastien ihmeellisen maailmaan, jossa Pirjo Heikkilä kokee ahdistusta koronan ja lahtelaisuutensa takia ja lukee vanhoja kirjoja. Tunnen sielunsiskoutta Pirjoon, hänkin on lukenut läpi Ikuisia kertomuksia -raamattusarjan ja nolostuu runoista. Aloin itsekin lukemaan, ties monennettako kertaa vanhoja kirjoja, kuten Tohtori Zivagon ja Turms Kuolemattoman, kielenhuollon käsikirjan sekä vanhoja lukioaikaisia ranskan tehtäväkirjojani. Turmsin olen kyllä myös lopettanutkin aiemmin, monia kertoja. Tohtori Zivago sen sijaan uuvuttaa minut heti alussa loppumattomalla kavalkadillaan uusia henkilöhahmoja, joiden nimet sekoittuvat keskenään, missä ei yhtään auta venäläisten tapa käyttää läheisistään lukuisia eri tavoin muodostettuja hellittelynimiä. 

Olen myös kävellyt, melko paljon, koska käveleminen jotenkin rentouttaa keskivartaloani, joka öisin kivistelee niin, että näen unia joissa murhaan jonkun, pakenen sitten loputtomasti, joutuen paetessani koko ajan murhaamaan lisää ja lisää epäonnekkaasti tielleni osuineita henkilöitä tai hahmoja. Kiroilen harmistuksissani, mietin, että olisiko vielä hetki sitten ollut hyvä hetki tunnustaa se ihan ensimmäinen rötökseni, jolle varmaan oli joku ihan yleismaailmallisesti pätevä syy tai edes lieventävä asianhaara, mutta ei nyt kyllä enää, kun vain pakoni mahdollistaakseni tungin puutarhaletkun tuon tajuttoman miehen henkitorveen ja letkun toisen pään öljytynnyriin ja hän siihen nyt sitten odotusteni mukaisesti tukehtui öljyn täyttäessä hänen keuhkonsa.

Toiveikkaana, tai oikeastaan kaihoa ja epätoivoa tuntien katselen netistä tanssikoulun aikataulua. Tammikuun lopulle on aikataulutettu tunteja, mutta tiedän, että nuo saattavat olla vain kangastusta, keidas, joka katoaa kun pääsen lähemmäs. 

Mutta toisaalta, kangastukset muodostuvat oikeasti siten, että jotenkin ihan fysiikan lakien mukaisesti valheellisesti lähelle heijastuva kuva on toisinto jostakin todella olemassaolevasta kohteesta, joka on siis vain kauempana kuin luulin. 

Samoin katoavat keikat tapahtumakalentereista pulpahtaakseen pintaan uudestaan jossain kuukausien päässä. Kesän festareille voisi kai jo ostaa lippuja, mutta se tuntuisi jotenkin kohtalon uhmaamiselta. Kaikki kolme viime kesän festariani peruuntuivat. Tai siirtyivät. 

Minusta on vähän huijausta sanoa, että "tapahtuma siirtyy ensi vuodelle samaan ajankohtaan". Onko sitten jossain, kymmenien vuosien päässä, jossa vihonviimeinen vastaava tapahtuma olisi järjestetty, kun olosuhteet ovat jotenkin muuttuneet mahdottomiksi tai kannattamattomiksi, sitten joku sanomassa, että ei tämä nyt kuulkaas käy nyt tämä lopettaminen, kun meidän pitää pitää vielä yksi, kun silloin koronavuonna tämä tapahtuma siirtyi vuodella eteenpäin. Ja jos on, olenko minä tilanteessa/tilassa, jossa pystyn nauttimaan tästä edusta?

Eihän se kenenkään tapahtumajärjestäjän vika ole. Mutta itse varmaan purkaisin harmistustani sanankäänteisiini tuossa tilanteessa. On peruttu tältä vuodelta. Ei ole. Ei siirry mihinkään. Meitäkin ottaa päähän, vielä enemmän kuin teitä.

Hämähäkkimies juttelee minulle tylsistä aiheista, säntillisesti. Arvostan sitä kovasti. Meillä ei ole mitään puhuttavaa, mitä nyt ne historiadokumentit ja musiikki, johon olen jo aika kyllästynyt, mutta tieto siitä, että hän on olemassa, on jotenkin mukava. Mitä tylsempiä keskustelujemme aiheet ovat, sitä varmemmin tiedän, että yhteydenpidossamme ei ole kyse niistä aiheista. 

Nyt kun mietin, minun olisi mahdollista elää tämmöistä elämää aina. Lapseton yksineläjä joka ei tee muuta kuin käy töissä (sairauslomani loppui juuri), mitäpä sitä muuta tarvitsisi kuin käydä sauvakävelylenkeillä ja lueskella ja lajitella biojätteitä. Syödä pakastinta ja maailmanlopun kuivakaappia tyhjäksi, sillälailla nerokkaasti keksien uusia ruokalajeja siinä järjestyksessä kun käytettävissä olevat aineet ovat vaarassa vanhentua. 

Luulen, että lasten ollessa pieniä elinkin aika paljon sellaista elämää, jossa ei tapahtunut oikeastaan muuta kuin työssäkäynti ja perusasiat, jotka keskittyivät lasten ympärille. Siihen mahtui paljon aikoja, jolloin en ehtinyt lajitella kuittejani tai biojätteitäni. Toki koin avio- ja parisuhdekriisejä, yt-neuvotteluja, sairauksia ja kaikenlaista ahdinkoa, jotka pitivät adrenaliinitasoni ihan kohtuullisilla lukemilla, muistaakseni. 

Mutta kyllä minä aina välillä tein muutakin. Ja lasten kanssa touhuamiseen, heidän kauttaan maailmaan kiinnittyminen tarjosi aika paljon virikkeitä ihan sellaisenaankin. Mutta olen aika tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut mentyä ja elettyä nyt yksinäisenäkin, siis tässä kohdassa, jossa minun pitäisi potea sitä valtavaa tyhjän pesän syndroomaa.

Kun vertaa tätä vuottani, koroineen päivineen ja viimeistä kolmen viikon pätkää, jolloin en ole oikeastaan tehnyt yhtään mitään, eron huomaa aika selvästi. Hyvä minä.

Kesällä öljysin takapihani terassia ja luukutin tätä.

 

Ja tätä.

Years on the lam.

Eilen tunsin suurta elämänhaluttomuutta. Koko tämä sairausloma on ollut sukellus, tipahtaminen aika korkealta kohti sellaista lentokorkeutta, mikä minulle oikeasti on mahdollista ottaen huomioon voimavarani. Olen tunnollisesti paahtanut tätä kohden koko syksyn, sekä töissä että vapaa-ajan riennoissani, kauhuissani talven myötä tiukentuvista koronarajoituksista, talvesta ylipäätään, siitä, että minulta jää jotain elämättä. Toisaalta haltioituneena siitä, että jotenkin pystyn enemmän kuin ennen. 

No, nyt sitten viikon ja näköjään toisenkin vietän sukelluksissa. Katson Netflixistä dramatisoituja historiadokumentteja, kainosti toivoen, että niiden historialliset faktat olisivat edes jokseenkin paikkaansapitäviä, koska en luota lähdekritiikkiini juuri nyt kovinkaan paljon. Yritän aina välillä säälittävästi puuhastella jotain, mutta päädyn taas pitkäkseni sohvalle, koska elimistöni sanoo sen olevan parempi tila kuin jalkeillaolo. Enää en nuku niin paljon, oikeastaan en enää nuku kovinkaan hyvin. 

Eilen söin haluttomasti aamupuuroni. Se on pakko syödä, jotta elämäni ei menisi hankalaksi. Sitten minua ei huvittanut enää mikään. Edes syödä enää mitään. Musiikkini tuntui tylsältä. Siinä välissä varmaan katsoin netflixiä. Sain puettua nastekengät jalkaan ja kävelin, varovaisesti, lähisalen pakettiautomaatille. Hain heräteostokseni, punaisen, olisikohan 40-50-luvun tyylisen leningin, jossa kynämäinen helma takahalkiolla, kauniisti rypytetty miehusta ja sievät puolihihat. Tokihan minä tuollaisen olen aina tarvinnut.

Salen tuulikaapissa mietin, mitä tarvitsen kaupasta. Päättelin, että ehkä kahvimaitoa, mutta sitä en kantaisi kotiin tilassani, koska litra maitoa painaa kilon, ja pakettini varmaan 300 grammaa. En käynyt kaupassa, edes hakemassa Fazerin uutuussuklaapatukkaa, sitä jossa on nugaata ja krispahtelevaa murua pinnassa. Paarustin kotiin, maisemareittiä.

Mekko oli sellainen kuin oletinkin, mutta ei taikavoimainen. Lisäksi, hitusen häiritsevänä detaljina, kyljessä oleva vetoketju ei mennyt kiinni kylkiluiden kohdalta. n. 2 senttiä jäi väliä. Mietin, olisiko asia korjattavissa tukevilla alusvaatteilla, jotka suuntaisivat ihoni alle varastoituneen elinvoimani joko hieman ylemmäs tai alemmas tai edes tiiviimmin runkoani vasten. Se ei olisi välttämättä mukava olotila, mutta jos mekko olisi riittävän taikavoimainen, taikavoimaisuus kumoaa epämukavuuden, koska taikuus. Mietin, montako kiloa minun pitäisi laihtua, jotta asia mahdollistuisi kohtuullisen taikuuden rajoissa, ja pystyisinkö, haluaisinko riittävästi, ja mikä saisi minut haluamaan riittävästi. Totesin, että jos joku saa, niin tämä mekko ei. Se ei ole riittävän taikavoimainen itsessään.

Helpottuneena tein päätöksen palauttaa mekko. Excelini kiittää minua tästä päätöksestä. Joskus vielä löydän sen täydellisen punaisen mekon.

Mekon mukana sain yllätyksenä lakritsipatukan, sellaisen mansikkatäytteisen. Hotkaisin sen yhtenä suupalana. Aivoihini virtasi sokeria kuin sähköiskun lailla, ja kas, tunsin pitkästä aikaa elämänhalua! Tajusin haluavani edes jotain, todella paljon. Tajusin haluavani lisää lakritsaa. Puin uudestaan kengät, takin, hyppäsin autoon, puin kasvomaskin, ja ostin itselleni kasan lakritsaa.

Sitten makasin sohvalla, katsoin netflixiä ja söin lakritsaa. Olin vähän pettynyt itseeni, mutta en muutakaan jaksanut.

Saunoin, vihdoin, ja tunsin, että se paransi minua monta kymmentä prosenttia kohti normaalitilaa. Elämä voittaa.

Illalla, unettomana, katsoin minulle suositellun Lynyrd Skynyrd -dokumentin. Se oli ihan hyvä dokumentti, tykkäsin tavasta, jossa siinä oli haastateltu eri ihmisiä vuoronperään ja he puhuivat keskenään ristiin, siis olivat kokeneet asiat eri tavoin, tai ehkä jälkeenpäin perustelleet tapahtuneet asiat itselleen sellaisista näkökulmista, jotka sopivat omaan ajatusmaailmaan. Sellaiseen, jonka kanssa voi elää. Ronnie Van Zantia ihmset muistelivat paljon. Ihana ihminen, lämmin, mystinen, vangitseva persoona. Toisaalta ilkeä, väkivaltainen, pahoinpiteli bändikavereitaan. Ainoa ihminen, joka sanoi lähteneensä bändistä Ronnien takia oli sellainen, jolla oli ollut jo elämä ennen bändiä. Muut eivät ehkä muusta maailmasta tienneet.

Aamulla heräsin, join kaksi kuppia hyvää tummapaahtoista kahvia ja katsoin dokumentin Ismo Alangosta. Hieno aamu. Se oli oikeastaan henkilökuva. Ismo itse puhui itsestään, elämästään, suhteestaan musiikkiin. En ole tiennyt hänestä paljoakaan. Oli ihana nähdä, että se kuva minkä hänestä on saanut esiintymistensä kautta vaikutti olevan täysin oikea. Hän on kai ihminen, jonka suurin voima on pyrkiä olemaan oma itsensä, tarjoamaan itsensä maailmalle nurinpäin käännettynä, sisukset ulkona.

Toisaalta hän on huomattavan lahjakas. Omaa korkean työmoraalin, omalla tavallaan. Omistautunut.. Tajusin vasta vuosi-pari sitten, että hänhän on todella taitava laulaja. Melodian käsittelyn taito näkyy hänen sävellyksissään. Ulospäin hän on nuoruudesta asti näyttäytynyt punkkarina, öykkärinä, huutavana ja örveltävänä juoppohulluna, mutta kaiken sen alla on koko ajan ollut kirkkaasti runoilija ja omaa myös teoreettista ymmärrystä musiikista aivan eri tavalla kuin monet muut alan tekijät.Vaikka ei ehkä soita kovin hyvin.

Oli ihanaa kuulla, miten hän selitti biisin luomisprosessiaan; "sit mä soitin näin, ja se kuullosti hyvältä." Monessa kohtaa kuului se, että hän piti siitä mitä loi, piti tekemistään asioista. Piti itsestään. Piti itseään ja tekeleitään ihan hyvinä. Toisaalta oli myös ihan normaalin itsekriittinen joissain kohdissa. Keikalla, ei luomisprosessin aikana.  

Kun hän puhui armollisuudesta itseään kohtaan, ei tarkoittanut sitä, että rimaa pitäisi laskea. Vaan puhui siitä, että saisiko joskus vaan olla, olla enää luomatta.

Parasta hänessä on kai se vapaa heittäytyminen itsensä varaan. Että hän pyrkii tuomaan maailmaan itsensä kautta jotain uutta, ja uskoo sen olevan hyvää, tarpeellista. Tuossa on jotain niin hienoa, siinä ajatuksessa, että uskaltaa pistää itsensä täysin alttiiksi ja ottaa sitten vastaan muiden ihmisten reaktiot siihen. Että uskoo lopulta olevansa enemmän hyväksytty kuin torjuttu. Tai ehkä ei oikeasti ole riippuvainen siitä, miten muut häneen suhtautuvat, koska oma voima on riittävän suuri.

Kyllä minä ehkä kuitenkin luulen, että ihmisinä me olemme riippuvaisia toisista ihmisistä, siitä miten he meihin suhtautuvat. Se on suurin tekijä kaikkien valintojemme takana. Ismo Alangon kohdalla ehkä mietin, onko hän kuitenkin yli-ihminen.

Mietin taas, monettakohan kertaa, miten minä olisin enemmän oman elämäni ismoalanko. Sen pohtiminen on ehkä hyödyllisempää kuin netflix ja lakritsi. Vaikka lakritsi oli ehkä saunan jälkeen eilisen paras asia.

Tämän iski tajuntaani pitkästä aikaa netflixin Umbrella Academy-sarjasta:

 

 

 

Mä tunnen jo pihatielle tuoksun sen.

Olen ollut hurjan väsynyt. Olen nukkunut, maannut sohvalla, ollut tarttumaton toimeen, täysin hyödytön hetken. Hyvä, että tällaisella ololla on parasta ennen -päiväys, tällä kertaa. 

Olen nukkunut niin paljon, että ryppyni ovat oienneet (tai lähinäköni taas huonontunut armollisesti). Viime yönä totesin, ettei päänsisäisen komeroni hyllyllä ole enää viimeisintäkään purnukkaa hätävarantoa univelkaa, jota voisin lämmitellä siihen tarpeeseen, kun ei ole muuta tekemistä kuin lillua unimaassa viihdyttämässä itseään alitajuisilla mielenläikähdyksillä, tekemällä vapaa-assosiaatio-oivalluksia ja syväsukelluksia omaan psyykeensä, tai ihan vain muuten syömässä vaahtokarkkeja ja kirmaamassa hattarapilvillä yksisarvisten mylittelponien ja kissanpentujen kanssa.

Piti sitten ajatella asioita ihan hereillä, ja ihan oivalsinkin jotain tämänhetkisiin ihmissuhdeviritelmiini liittyen. Olen kuunnellut huonosti, taas. Olen kuunnellut huonosti ennenkin, ja näin ollen jälkeenpäin ajatellen ihan itse itseäni voin syyttää joistakin tapahtuneista asioita. Pikakelasin mielessäni kuulemani (mutta en sisäistämäni) asiat. Kuva näytti oleellisesti erilaiselta kuin se, mitä olin luullut katselevani. Ei edes niin, että olisin halunnut nähdä jotain tiettyä, ruusunpunaista tai kiiltokuvamaista. Ihan vain erilaista. 

Sain ihan sanottuakin asioita tänään, toiselle ihmiselle, ja hän niihin vastasi, ja siitä palkintona sain ainakin hetkeksi mielenrauhan. Olen edistynyt tuossa lajissa hieman, aivan selvästi. On myös monta muuta lajia joissa minun pitää hioa taitojani ennen kuin uskallan heittäytyä parisuhteilun jännittävään moniotteluun ihan ammattilaismielessä kisaamaan.

Sillä välin voin vaikka tehdä kaikkea hauskaa.

Toivun, aivan soveliasta vauhtia. Minulla on ponnistelukielto ja fyysiset tuntemukseni vahvistavat sen asian, että asioiden nostelu ei ole juuri nyt hyvä juttu. En nostele. Tänäänkin ajoin ylimääräiset 14 kilometriä autolla, jotta Kesäheinä nosti ostoskassini ja huonekuuseni ruukkuineen autosta sisälle asti. Ja oli hän siellä kaupoissakin nostelemassa asioita puolestani. 

Kävimme myös kahvilla, mäkkärissä. Se oli kovin eksoottista. Ihan kuin olisi ulkomailla. Ihmisiä, erimakuista kahvia ja ruokaa kuin kotona. Musiikkia, jota en itse voi valita. Kesäheinä on ollut kaukana pohjoisessa viikkotolkulla, ja olen tällä välin viettänyt aikaa vain Kaunomielen seurassa, lapsistani siis.

Kesäheinä istui siinä vastapäätä, lyhentyneissä hiuksissaan, höpötteli, katsoi sivulle. Katsoin vaaleaa koristeomenamaista poskipäätä, nenää, joka meillä kaikilla kolmella on kuin Muumilaakson mymmelisuvun jäsenillä, ja kuuntelin. Kesäheinä sanoi "Pitäisi ehtiä nähdä Kesäheinää*." *nimi muutettu, siis samannimistä tyttöä kuin Kesäheinä on. Hämmennyin. Aivoni väittivät kuulemani perusteella, että siinä edessäni oli Kaunomieli, joka puhui Kesäheinästä. Mutta luulin melko varmaan olleeni täällä juuri nyt Kesäheinän kanssa enkä Kaunomielen. Onpa noloa, mietin, onko tarkkavaisuuteni jotenkin hämärtymässä. Vai muistuttavatko tytöt toisiaan nykyään niin paljon. 

Katselin edessä istuvaa nuorta naista tarkkaan. Hiusten väristä ei oikeastaan voi päätellä, ne talvisin muistuttavat toisiaan jostain syystä enemmän. Tyttöjen piirteissä on isossa kaavassa paljon enemmän samaa kuin eriä, kun vertaa kaikkiin muihin ihmisiin. Kun katsoo vain yhtä kerrallaan, voi helposti nähdä vain yhdistävät asiat, huomasin. 

Korvakorut on nyt molemmilla. Yritin löytää eroavaisuuksia, mutta pääni heitteli koko ajan väittämiä puolesta ja vastaan. Vain vähän erilainen ääni, äänikin vaihtelee. Kihlasormus. Kesäheinän kihlasormus. Oli se siis Kesäheinä, jolla on kaveri jonka nimi on Kesäheinä.

Eilen yritin kovasti olla ponnistelematta kotona, hyvin luonnolliseen ja tarpeelliseen tapahtumaan liittyen. Se on jostain syystä olltu kovin, kovin hankalaa, vessassa käyminen siis. Pelottavaa suorastaan, ja kovin vaarallisen oloista. Ja yritä siinä sitten olla ponnistelemattakin. Taistelin jälleen asian kanssa tovin jos toisenkin. Jouduin välillä vetäytymään sängylleni pitkälleen, ja olin niin tuskainen, että kainaloistani valuva kylmä hiki teki lakanaan märät läikät molemmin puolin torsoani. 

Kovin pitkän ajan, ehkä yli 40 minuuttia taisteltuani päätin turvautua (uudestaan) apteekkivalmisteisiin. Annostelin sisääni tuubillisen liuotinainetta ja veäytyin hikisessä kotimekossani jälleen vaakatasoon odottamaan vaikutuksia. Juuri, kun pääsin pitkäkseni, ovikello soi. Pomppasin ylös, mahassani kurahti vaarallisesti. Koska minulla on jokin ongelma sen kanssa, että pitäisin ihmisiä odottamassa itseäni, kipitin heti (ja kyllä, ilman housuja, peittävässä farkkukankaisessa pitkähkössä kotimekossani ulko-ovella ja avasin sen. Sitten tajusin, että jos se on naapurin joka haluaa keskustella taloyhtiöasioista, olen ennen pitkää pulassa. Enkä tiennyt, tarkoittaisiko "ennen pitkää" sekunteja vai pystyisinkö ehkä pinnistelemään minuuttiin asti.

Ovella oli mies täytekakun kanssa. Työpaikaltani ilahdutettiin minua tällaisella. Älysin heti mistä kyse. Hihkaisin "Kakkua, tämäpä yllätys!" ja heti perään "Osasinkin jo odottaa tätä!" Samalla tempasin kakun miehen kädestä, ja vaikka hänellä ilmeisesti olisi ollut paljonkin vielä sanottavaa asian suhteen, tempaisin oven kiinni, plaseerasin kakun sulavalla liikkeellä eteisen lattialle ja ryntäsin vessaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja kyllä, syön joka päivä kaurapuuroa, luumuja ja vältän vaaleaa leipää sekä ylettömiä määriä juustoa.

Joskus kauan sitten, olisikohan se ollut sappileikkauksen jälkeen, kun olin ensimmäistä päivää töissä, tapahtui jotain mikä kammottaa minua vähän vieläkin. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan kun työt vielä tehtiin toimistolla, ja asioihin liittyi paljon tapaamisia ihmisten kanssa. Minua tuli tapaamaan joku myyntitykki. Olin virkaintoisena, työelämään paluusta mieluisasti piristyneenä kävellyt jo valmiiksi neuvotteluhuoneeseen häntä odottamaan. Kuulin aulasta, että kas sielläpä hän taisi jo kolistella ja jutella infon emännän kanssa. Asettelin muistiinpanovälineeni ja puhelimeni pöydälle, ja siinä pöytää kohti kumartuessani kuulin, tai ehkä tunsin, omituista litinää. Navastani. Napani yläpuolella oli muutaman tikin mittainen leikkausarpi, jota kautta valtaisa sappeni ja sen sisällä ollut luumunkokoinen afrikantähti oli lopulta houkuteltu ulos. Säikähdin, vuosinko verta navastani. Laitoin oikean käden etusormen napaani, se oli aivan märkä. Neste ei kuitenkaan ollut verta (olisikin ollut), vaan jotenkin käsittämättömän pahanhajuista (korvavaikku potenssiin 200?) vaaleaa töhnänestettä. Ikinä ennen ei napani ollut tuottanut tuollaista outoutta, jonkinlainen tulehdus tai tikkien mätäneminen sisälläni oli selvästikin menossa. Olin järkyttynyt, katsoin eteen ojennettua kättäni kammon vallassa koko ajan haistaen kamalan, läpitunkevan kalman löyhkän.

Tässä vaiheessa myyntitykki asteli varmoin askelin huoneeseen, Hymyili hurmaavasti errolflynnviiksiensä alta ja kätteli minua tarmokkaasti ennen kuin ehdin tehdä yhtään mitään.

Koko lopputapaamisen ajan hoin itselleni: "Kyllä ihan varmasti minulla on keskimäärin tarkempi hajuaisti kuin muilla ihmisillä. Monilla ihmisillä suvussani on. Meihin verraten muut ihmiset eivät käytännössä haista mitään. Paitsi ehkä jotkut sommelieerit. Tuo näyttää kyllä viininjuojalta." Ja sitä rataa.

Sain viime vuonna yliannostuksen raskaasta joulusta. Tämä sai minut nauramaan, ennen kuin kiusaannuin liikaa. Mukavaa jouluvalmisteluaikaa kaikille.

 

Tämä oli kans kiva:

Sisälläni taas jokin liikahtaa.

Suomalainen terveydenhoito on ihanaa. 

Oys tuntui olevan jotenkin sekavassa tilassa sisustuksellisesti, istuessani 45 viisi minuuttia pienehkössä odotusaulassa sairaalan leikkauspaidassa ja olkapäistä kinnaavassa haaleanpunaisessa lypsytakissa, ehdin laskea, että Iskun tai Askon mallistoon kuuluvia jykeväistuinosaisia 90-luvun moduulisohvanpätkiä, joissa pyökin- tai mahonginväriset kevyet taivutetut selkäosat oli samasaa tilassa sekä oransseja, keltaisia, harmaita että likaisen vaaleansinistä sävyisinä. Myös irtotuolit olivat kaikki keskenään erilaisia. Tyhjiä lehtitelineitä, joissa siis muulloin olisi ollut vuosikertavalikoima Apu, Kotiliesi ja Hyvä terveys ja Eeva-lehtiä, oli kolme. Nyt niisä oli esitteitä seksuaalisen väkivallan uhreille, eri kategorioittain.

En osannut päättää, oliko osittain kuivunut ja sekava peikonlehti muovinen vai aito. Sen lehdet näyttivät muovisilta jatkopaloineen, mutta varresta tökötti myös aidonnäköisiä kuihtuneita tikkuja. 

Ovien lukitukset ja rivat olivat myös hellyyttävän erilaisia, selvästi oltiin korjattu jotain aina tarpeen mukaan. Tarkoituksenmukaista, niin kuin moni hyvä asia Suomessa.

Pitäisi olla usein ilman puhelinta ja tarkkailla ympäristöään. Se on yllättävän elämyksellistä.

Huone, jossa olin vaihtanut vaatteeni sairaalan lainaunivormuun oli myös sekava, ihmettelin joka paikassa olevia sipsipusseja. Sitten kuin sain valkoisen muovimukillisen sipsejä heräämössä, en enää ihmetellyt, loistava ajatus.

Henkilökunta oli erityisen ihanaa. Erityisesti oma hoitajani oli kiva, asiallinen ja äidillinen nainen. Toi minulle lisää kahvia kun join ensimmäisen kuin vieroitusoireinen kameli. Olen vuosien mittaan ollut sairaalassa oman osani, eri operaatioissa ja joskus osastoillakin. Nyt kun toimenpidekammoisena kävelin leikkaussaliin, siellä oli kolme naista, jotka saivat oloni kotoisaksi. Tähän voit jättää vaatteesi, tule sitten tähän, näinpäin, laita jalat tähän. Heti minun kriittiset paikkani peiteltiin fiksusti ja sain vielä lämmitetyn viltin päälleni. Joskus muullon olen joutunut makaamaan alasti loputtomalta tuntuvan ajan kandiryhmän kikatellessa omia juttujaan huoneen toisessa päässä. Nyt oloni oli turvallinen ja tervetullut. Ei yhtään nöyryyttävä, mikä näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu kummalliselta, että on joutunut kokemaan tulevansa nöyryytetyksi esimerkiksi synnyttäessään.

Operaatio oli kai sinällään oli melko yksinkertainen ja vaaraton. Näin jälkeenpäin ajatellen ihmetyttää, miksei sitä olla tehty minulle aikaisemmin, esim. 15 vuotta sitten. Tai mahdollisuudesta oltaisiin ainakin voitu kertoa minulle. Nyt asia lähti liikkeelle omasta tahdostani, ja moneen kertaan piti sitä tahtoa vakuutella matkan varrella. Ehkä sillä ei ole niin väliä yhteiskunnallisesti, jo veronmaksajansa tehneiden naisten elämänlaadulla. Vähän kiukuttaa suorastaan, ei vain ihmetytä.

Olo vaihtelee paljon, välillä voihkin ja valitan kun sisäelimeni hakevat uusia muotojaan ja taistelevat uudelleen organisoidusta elintilastaan, välillä (Ibuxinin vaikutuksesta) on hetkellisesti ihan mukava olo. Jaksoin käydä suihkussa ja laittaa kasvorasvaa. Kaunomieli oli seuranani yön ja tämän päivänkin, nyt hakee minulle kahvipullaa kaupasta. Ja eilen toi tobleronea. Se oli ensimmäinen ajatukseni kun heräsin, haluan tobleronea.

Kesäheinä soitti pianoa ja lauloi minulle puhelimessa. Hän työstää asioita, ne pulpahtavat lauluiksi ihan kuin ennenkin. Aivan pelottavan suoraan sanottuja asioita siitä, miten hän on elämänsä kokenut. Se on upeaa ja itkettävää. 

Minä nyt jatkan musiikillisesti tällä linjalla. Tästä biisistä tulee mieleen Ismo Alangon Rakkaudesta. Mutta ei se haittaa. Rakkaus ja musiikki ovat meille kaikille yhteistä.

Elämän rystyset silittää lastaan.

Perjantainen baari-ilta-simulaatiomme oli menestys. Jos olisimme vielä silpunneet seteleitä pieniksi palasiksi ja ajelleet taksilla turhia ympyröitä, kokemus olisi ollut kaikenkattavan aito. Menetin ehkä hetkittäin muistini ja aivan varmuudella arvostelukykyni. Katsoimme Erika Wikmanin musiikkivideoita, ja muistan ajatelleeni, että ei tämä aivan kamalan huono ole. Parketissa on lommoja. Lauloin varmasti huonosti karaokea. Tanssimme Agentsien tahtiin.

Ansaitsin jotain juuri tuollaista. 

Viime yönä näin painajaisen, pahan sellaisen. heräsin kahdelta. Hämähäkkimies oli hereillä, kuten aina, ja hän jutteli minulle musiikista, kuolemasta, päiväkirurgisista operaatioista ja nukutusaineista, siitä miten google kuuntelee. Rauhoituin. Vittumaiseksi ihmiseksi hän on hyvin kiltti.

Itsenäisyyspäivä. Olen yksin, koska päivään liittyy toimenpiteitä, jotka valmistavat minua huomiseen operaatioon, ja jotenkin kokisin hankalana nuorisoni seuran tilanteessa. Harvinaisesti käynnistin television, ja halusin tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvuutta muiden suomalaisten kanssa.

Kovasti he ovat yrittäneet saada sekä etkot, juhlat että jatkot toimimaan etänä, ilman, että kukaan kohtaa ketään. Toivottavasti vuoden, tai muutaman vuoden kuluttua näitä juontajia haastatellaan, ja he kertovat, miten kauhean kiusallista kaikki oli, epätoivoista, ja sitten ollaan onnellisia siitä, että enää ei tarvitse tehdä koosteita nauhoituksista, joissa ihmiset pitävät etäpalavereita, haastattelevat toisiaan maskit naamalla, artistit laulavat yksin tyhjässä studiossa. Ja kukaan ei taputa. Ihmiset lähettävät kuvia kotoaan, koiristaan, siitä, miten heillä on harmaat kollegeverkkarit jalassa. Kaikilla.

Jenni ja Sauli olivat urheita. He katsoivat läpi arvostaen ja asiallisesti mukanaeläen kaikki monipuoliset ja eri ikäryhmät huomioonottavat esitykset ja klipit, ja muistivat kehua kaikkia tasapuolisesti. Loppulähetystä kohden heidän silmänsä lasittuivat selvästi. 

Miksi ihmeessä nuo juovat alkoholittomia drinkkejä. Paikassa on enemmän baarimikkoja kuin asiakkaita, ja he heittelevät pulloja jotta näyttäisi siltä, että joku on elossa. Jos en olisi huomenna menossa leikkaussaliin, ottaisin jotain ihan myötätunnosta. 

Sotaveteraanit saivat minut vähän itkemään silti.

Spotify sanoi, että olen ollut edelläkävijä vuonna 2020. Streamasin tämän ensimmäisten 50000 kerran joukossa:

  

Vasta eilen tajusin mikä on miekkataksi. Olen ehkä elänyt omituisen suojattua lintukotoelämää.

Tyydymme vain nippusiteisiin.

Elämäni muistuttaa hetkellisesti sitä aikaa, kun vielä olin perheenäiti. Tai ei elämäni, juurikaan, mutta viretilani ja suoritusmoodini. Perhevastuullisena suorittajana multitaskasin, pidin narut hyppysissäni, tein nerokkaita yhdistelyjä ja niputuksia, joilla hoidin monta asiaa samalla reissulla. En oikein ehtinyt pysähtyä miettimään mitään tai hengittää.

Eilen aamulla heräsin, join aamukahvin ja olin hetken kovin zen. Tuossa kohtaa homma oli vielä jotenkin hanskassa. Avasin tietokoneen. Tajusin, että minun pitäisi olla verikoikeissa vähän reilun tunnin kuluttua. Tein töitä, pyörittelin kasvoihini toisella kädellä virvoittavia aineita, niputin hiukset poninhännälle. Luin sähköpostin, ja totesin, että tuon ja tuon asian hoidan samalla reissulla kuin verikokeen. Hoidin pari muuta asiaa. Ajoin väärälle parkkipaikalle. Kävelin oikeaan kohteeseen. Vartija oli pelottava, mutta sain luvan mennä odotushuoneeseen. Tajusin unohtaneeni virtsanäytteen, sen jonka erehdyksessä otin jo kuukausi sitten. Tai siis se originaali ei ole enää tallessa, mutta minun olisi pitänyt aamulla herätessäni ottaa uusi. En ollut ottanut.

Selvisin verikokeesta, vaikka toimenpidekammoni jotenkin oli hieman enemmän voimissaan kuin hetkeen. Singahdin Prismaan, ostin sekä kahvimaitoa, 2 herkullista vastapaistettua sämpylää, myös käsittämättömän määrän suklaata. Vein suklaat töihin. 

Valkealinnan lippukauppa soitti. Isäntämiehen kanssa ostamani lippu Maanalaisen Armeijan keikalle on minulla vieläkin voimissaan. Päivämäärä siirtyi taas, nyt ensi vuoden syyskuulle. Sanoin lippukaupan tädille edelleen haluavani keikalle sen sijaan että olisin vieläkään ottanut rahani takaisin. Haluan olla ihminen, jolla on edes yksi keikka tiedossa tulevaisuudessa.Tulee vielä se normaalimpi aika, koska olen ostanut sinne lipunkin. Pyysin varmaan nimelläni toisenkin lipun. Tulee vielä sekin aika, että menen jonkun kanssa yhdessä jonnekin.

Ajoin kotiin. Suoritin 3 palaveria, yhden niistä puoli tuntia myöhässä. Murskasin yhden ihmisen elämänilon. Suoritin vielä 2 palaveria. Tein töitä. Joulusiivosin. Pesin ruokailutilan maton pesukoneessa, koska se mahtui sinne. Märkänä ja painavana vastaava, n. 2,5*3,5 m kokoinen matto yhdistettynä pesukoneeseen simuloi hyvin hirven perätilasynnytystä. Väänsin, ähkin, kiskoin taittelin, taivuttelin, lopulta sain maton pois koneesta. Kynteni olivat vääntyneet nurinpäin ja pitkät selkälihakseni kivettyneet napsahtamispisteeseen asti. Viestittelin. Lifecoachasin, koska nuorten miesten elämänvalmentajana toimiminen on minulle mielekäs harrastus. Ystäväni ja minä olemme huomanneet, että usein käsittelyjemme jälkeen miehet löytävät jonkin kiltin, elämään positiivisesna yllätyksenä suhtautuvan naisen, ja kummallisesti mekein kaikilla niillä on aina sama nimi.

Ruokin itseni viidettä kertaa samalla makarooni-jauheliha-aurajuusto-lämmityksellä.

Vai oliko se tänään? Olen ruokkinut itseäni lukemattomia päiviä sillä samalla lämmityksellä kyseenalaistamatta valintaani kummoisestikaan, mutta asia taitaa vaikuttaa ajantajuuni rapauttavasti.

Labrassa kävin tänään, päättelen nyt kyynärtaipeessani olevasta harmaasta nöyhdästä, jonka aiheutti laastarin liimapinta. Hirven kätilöinti tapahtui eilen, koska matto retkottaa enää puolimärkänä saunassani. Eilen oli tietysti myös vastaavanlainen työpäivä singahduksineen. Kuten oikeastaan joka päivä viime ja tällä viikolla. Ja ehkä aiemminkin. Tätä asiantilaa aiemmat viikot olivat ratkaisevasti kiireisempiä.

Tänään olen käynyt kaupassa, mahdollisesti kahdesti, vaihtanut taas yhden loisteputken, mikä sai minut tuntemaan itseni voittamattomaksi, leiponut jääkaappin paistovalmiiksi piirakan, tiskannut kohta hinkkaan kylpyhuoneen ja saunan edustuskuntoon. Vai hinkkaankohan? Tavoiteeni on huomenna simuloida baari-iltaa. Juomme olutta ja punkkua, laulamme karaokea (singstaria), vaikka versiossani on vain 2000-luvun alun korneimpia ja mieleenpainumattomampia hittejä ja huteja. Baarien vessat eivät ole kovin siistejä. Ehkä ripottelen lattialle vessapaperinriekaleita, ja illan mittaan jompikumpi oksentaa nurkkaan.

Päiväni ovat nivoutuneet yhteen notkeaksi, loputtomaksi ja migreeninkirjavaksi punokseksi, jossa eri suoritelinjat pujottelevat lomittain kuin makrameen narut. Työ, siinä oikeastaan monta linjaa jo itsesään. Miesoletetut. Asiat, joita minun pitää tehdä tullakseni kirurgisesti operoiduksi. Jouluvalmistelut, kuten perinteisten vävypoikapullojen hankinta. Normaalit elintoimintojani ylläpitävät asiat, kuten ruokailu ja siihen liittyvät valmistelut. Kunnostani huolehtiminen. Asiat. Ihmiset.Tanssi loppui, ja vaikka aikatauluni on edelleen ratketa, tuntuu kuin minusta oltaisiin amputoitu osa.

Olen kuitenkin aika hyvä multitaskaamaan. Pohdiskelin ääneen, että voisinko olla polyamorinen. Jostain syystä huomaan reagoivani kiemurtelemalla karkuun aina jos joku yrittää lähestyä minua vakain ja vilpittömin monogamistisin aikein, joten minun täytynee ehkä omaksua uusia lähestymistapoja aiheeseen, tai saan viettää aikani aivan yksin. Ystäväni huomautti, että polyamoriseen järjestelyyn kuulunee täysi avoimuus eri osapuolten kesken. Mietin, onko se oikeastaan tarpeen, jos ketään ei kiinnosta. Toistaiseksi pohdintani aiheen suhteen on kuitenkin akateemista hypoteesia, ei empiiristä tutkimusta.