maanantai 5. heinäkuuta 2021

Siitä, mitä täällä tulee vastaan.

Viime kesänä, joka oli ensimmäinen kesä aikuisena, jonka vietin ilman mieshenkilön tai kodissamme asuvien lasten jatkuvaa läsnäoloa, suhtauduin asiaan mielestäni ihan oikein. Opettelin. En odottanutkaan ihan nappisuoritusta, mutta melko hyvin se meni silti. Paljon paremmin kuin edellinen kesä.

Ostin vaaleanpunaisen vihkon, jossa on marsujen kuvia, ja tein siihen erilaisia listoja. Asioista joita minun pitäisi tehdä, kuten vähän vaativampaa siivoamista, remontointia, asioiden hoitamista, huoltamista. Asioista, joita voisin tehdä, kuten uimapaikoista joissa voisin käydä, pyöräilyreiteistä, kivoista jutuista keikoista näyttelyistä elokuvista jotka haluaisin nähdä. Sitten oli listoja asioista joita haluaisin kokea, tilanteista, joissa haluaisin olla, musiikista eri kohdissa elämääni. Sitä listaa en ehkä osannut kirjoittaa, mutta huomaan aina vähän väliä lisääväni siihen asioita, ja kas, myös ruksivani niitä valmiiksi.

Nyt loman lähestyessä kaivoin tuon vihkon esiin, katsoin, mitä kaikkea olen vielä talven aikanakin saanut tehtyä, suoritettua, koettua, elettyä. Ruksin laatikoita, viivasin yli asioita joista aika tai minä olen mennyt ohi, kirjasin uusia juttuja listalle. Varailin huoltoaikoja ja lippuja netistä, sovin aikatauluja, kirjoitin hyvin ankean ja käytännöllisen listan asioista jotka pitäisi tehdä, pakettien palautuksia (joihin liittyy monimutkaisia rituaaleja kahden eri puhelimen viestijärjestelmien välillä), asioiden noutamisia oudoista paikoita jotka ovat odottaneet noutamistaan jo hyvän tovin. Katsoin pitkään ja hartaasti kalenteriani seuraavan kahden-kolmen viikon ajalta, ja huolellisesti oioin parit pitkospuut jotta en tippuisi niihin sudenkuoppiin, joita syntyy, kun pitäisi olla tekemässä jotain muuta eri paikkakunnalla kuin oikeastaan on, tai kahta asiaa yhtä aikaa. 

Sitten olin hetken aikaa tyytyväinen itseeni. Olen vuodessa oppinut elämään paremmin siten, että pidän elämästäni. Oikeasti. Syön enemmän oikeaa ruokaa. Osaan nauttia kotona yksin olemisesta. Liikun. Näen ihmisiä. Tartun tilaisuuksiin, vaikka ne olisivatkin viime aikoina olleet lähinnä vain Hämähäkkimiehen satunnaisia oikkuja, joiden hatara toistuvuus ja asioihin liittyvät niin kovin monimutkaiset tunnesäikeet joissa sitten hetkellisen onnen ja auringonpaisteen jälkeen kompastelemme ja kahlaamme alkavat taas tuntua asialta, joka ei ole oikein minun juttuni, koska ehkä kukaan ei lopultakaan tarvitse jotain aivan tuollaista. Toisaalta sain taas pari muistoa joista voisin maksaa vaikka pikkuvarpaani verran, eikä yhtäkään Veelaa vahingoitettu tässä episodissa. En todellakaan tiedä, oliko tämä nyt tässä, kokonaan, mutta saattoi hyvinkin olla.

No ehkä sydäntä vähän jomottaa taas, mutta tiedän paranevani tästäkin. Olen onnellinen, että minulla on vielä näinkin pehmeä sydän ja polvissa notkeutta notkahteluun.

Olen myös huomannut olevani ihan vähän aiempaa rauhallisempi joissain tilanteissa. Huomaan joskus antavani toisten kantaa vastuu sanomisistaan ja tekemisestään, ilman että ahdistun heidän puolestaan. Annan asioiden vain olla.

Minua vähän jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voihan se tietysti olla jotain ikävääkin, mitä en toivoisi, mutta jotenkin luulen, että jotain kuitenkin tapahtuu.

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Pearls and swine bereft of me.

Kesä riuhtoo rivakasti menemään hiekkatietä päivä ja viikko kerrallaan, kipitän perässä sen minkä ehdin. Leikkaan nurmikon, uin järvessä (ja uitan siellä kännykkänikin), istun tulilla, juon proseccoa ja höpötän puutarhassa jossa on liikaakin kukkia, nukun teltassa, tilaan yli 2000 kiloa kiviaineksia pihaani, pyöräilen yössä, käytän mekkoja ja hameita ja olen sangen välinpitämätön säärikarvasänkeni suhteen, lutraan oikeaoppisesti viisikymmenkertaisesti suojaavaa tahnaa kasvoihini, suihkauttelen kuivashampoota hiusrajaani aina jos käyn kotona kääntymässä.

Ehkä lomalla sitten teen jotain vähän rauhallisemminkin. 

Lomalla olen ainakin lupautunut toimimaan koe-eläimenä unitutkimuksessa, jonka toteuttaja kuuluu lähipiiriini. Mielestäni on perin onnetonta jo etukäteen ajatella, mitä kaikkea hän saakaan elintavoistani tätä kautta tietää, mutta en hennonut sanoa ei. Varoitin kyllä. 

Toisaalta lomaani edeltävänä iltana kuuntelen elävää musiikkia, ja viimeisenä työpäivänäni soisin jo aikaisessa vaiheessa hyppääväni junaan, jotta voisin mennä syömään pitsaa jonnekin meren luodolle, ja palata sitten sisämaareittejä pikkuhiljaa takaisin tänne Suomen vyötäisille. Sitten onkin luvassa jälleen singahdus jonnekin, mökkeilemään, elävää musiikkia, jos korona suo. Pussikaljapiknikkejä, meressä uintia, kaikkea mitä haluan tehdä.

Jossain vaiheessa myös pitäisi edistää piharemonttiani. Sitä ennen olen lupautunut assisteeraamaan ainakin myrskyvaurioiden tarkastelussa ja kissan ruokinnassa. Minua ei juurikaan tarvinnut tuohon houkutella, eikä piharemontin hidas eteneminen aiheuta erityistä huolta. Huolellinen suunnittelu on puoli työtä kumminkin.

Tässä samalla, vääjäämättä, joitakin pieniä oivalluksia poksahtelee esille hauraista kuoristaan, jotka ovat kuin kuivuneita jokisimpukan kuoria, vähän teräviä, haikean pieniä ja ihan kohta jo taas hiekkaa. En edes ylläty siitä mitä löydän, vaikka tajuan kyllä, että tämä on löytämistä. Ehkä aavistin jo kuorien läpi, mutta en päässyt käsiksi. Kuten sen, että en ole tiennyt olevani oman elämäni päähenkilö. Ja se on ollut perimmäinen syy siihen että olen tuntenut olevani aina myöhässä, väärässä paikassa, tekemässä vääriä asioita, väärin, mikään ei ole ollut oikeaa, en minä eikä tapani olla. Koska eihän sen olisi pitänyt olla minä, siinä kohtaa jossa olin. Tai että sillä, mitä tapahtu, ei oikeastaan ole merkitystä, siltä osin kuin se tapahtuu vain minulle, ja minähän olen vain sivuhenkilö jonka voisi jättää tästä tarinasta poiskin.

Ja sitten minä menin koko tähänastisen elämäni läpi yrittäen todistaa itselleni, muiden kautta, että olenpas ihan varmaan ainakin jonkin tarinan päähenkilö, tai voisin olla, kun olen näin iso ja äänekäs ja erikoinen. Koska minä olen tyhjä kohta, jossa ei ehkä ole mitään koska mikään mikä siihen osuu ei oikein tunnu siltä kuin olettaisi,  olen muiden kasvoista ja teoista opetellut näkemään heijastuksia siitä millainen ehkä saattaisin olla. Ja tuntenut huojennusta siitä, että he ainakin näkevät minut vaikka itse en tunnista miltä pinnan alla tuntuu. Olen siis ehkä olemassa kuitenkin. 

Loputon, läkähdyttävä tarve saada huomiota. Nähkää minut, huomatkaa minut, pitäkää minusta. Minäminäminäminä.

Toivottavasti jatkossa ei olisi niin kamalan tärkeää, että kaikki pitävät minusta. Ja voisin välillä vain olla ihan rauhassa ja katsoa ja kuunnella mitä muut tekevät ja sanovat.


tiistai 22. kesäkuuta 2021

"Don't give away the goods too soon".

Tangovalssi on tanssin turhake. En jaksanut innostua. Jos haluaa hiipiä kuin tangossa, vaarallisesti kohti kohtaloaan soljuen, pitää musiikissakin olla vaaraa ja kohtalokkuutta. Iloinen Amsterdam ei oikein nappase.

Jotenkin viime aikoina on tuntunut, että osun tunneille, jossa tanssista opetetaan jotenkin nurinkuruisia asioita. Vaikeita. Että nainen määrää rytmin, tai että älä tanssikkaan valssia ajatellen kolmiaskelrytmiä, tai että tee salsassa tämä pyörähdys todella hitaasti ja rauhallisesti, mutta olekin sitten perillä miehen kainalossa jotenkin taikavoimaisesti ajoissa ja valmiina seuraavaan rundiin. 

Toisaalta olen kai oppimiskäyräni siinä notkahduksessa, jossa olen tajunnut, että on asioita joita en osaakaan perinpohjin hyvin, ja ihan nöyrästi haluan ne oppia oikein kunnolla. Siinä missä aloittelevana tanssituntikävijänä harpoin aina vain vaikeampia tunteja, säästin jalkojani ja aikaani kurotellakseen uteliaana jonnekin vielä pidemmäs, nyt tuntuukin ihan hyvältä vaihtoehdolta tampata peruskäännöksiä ja rytmejä miettien erityisesti liikkeen dynamiikkaa ja jalkojen niputuksia.

Oulussa on myrskynnyt kahtena päivänä. Puita on hujan hajan. Ilma ei ole enää painostava.

Eilen, ennen myrskyä ja ehkä vähän siihen liittyenkin, koin sekavan migreenin. Olin valmistautunut maanantain viikon aloitukseen huolella. Hitusen liian vähän unta kahtena yönä. Aamuinen kotiinkävely paksupohjaisissa sandaaleissa, nopea suihku, 2 tuntia salsaa, huikea nestehukka, valtavasti valkosipulista ruokaa (bruscettoja lasten kanssa), 8.30 maanantaiaamuksi epäkohteliaan lyhyellä varoitusajalla varaamani palaveri Kiireiseltä ja Tärkeältä ihmiseltä, paljon Minulle Tärkeitä asioita, jonka jälkeen tunto vasta palasi päähäni ja vartalooni. Tuosta taisin silti selvitä ihan kunnialla. 

Tämän jälkeen tunsin melko voimallisesti voivani huonosti. Keskittymiskykyni oli huono, mahassa väänsi, suussa maistui metalli ja äänet kaikuivat korvissa. Notkuin teams-palaverissa tajuamatta, etten oikein ymmärrä jaossa olevaa kirjoitettua tekstiä. Yritin korjata tilannetta syömällä, sitten kahvilla, sitten sokerilla, sitten nukkumalla. Siirryin kotiin, nukuin lisää, laitoin aina kellon herättämään viittä minuuttia ennen kuin seuraava palaveri alkaisi ja väänsin itseni istuvaan asentoon hullu-kissanainen-kaftaanissa, puhua pölötin maanisesti asioita joita en enää muista, kunnes lopulta kuukahdin nukkumaan kolmesta viiteen, mennäkseni tämän jälkeen tunnollisesti rautakauppaan ostamaan 1000 kiloa sepeliä, 900 kiloa hiekkaa ja 132 betonilaattaa, koska olin niin myyjälle nimeltä Jani luvannut tekeväni.

En oikein tunnista migreejejäni kun ne ovat päällä, koska olen jotenkin vajaakykyinen niiden vallassa. Luulen vain, että jokainen erillinen asia on erikseen juuri nyt huonosti, ja kaikki on vaikeaa koska karma, ilkeät muinaisjumaluudet tai väärä asenteeni elämään. 

Seuraavan kerran kun minulla on migreeni, voisin yrittää olla ajamatta autoa myrskyssä tai ilman tai kommunikoimatta ihmisten kanssa.

Tänään, kun menin töihin, ja tajusin osaavani jälleen esimerkiksi lukea, oloni oli aivan hekumallinen. Voiko työnteko olla näinkin vaivatonta ja helppoa? Kas, viesti, johon voin vastata näin naputtelemalla näppäimistöltä kirjaimia peräjälkeen. Ja tässähän on dokumentti, jonka voin lukea ja siten hahmottaa, mitä siinä yritetään sanoa.

Sunnuntai-aamuna join litran kahvia, nyhjäsin sohvalla kainalossa ja katsoimme vanhoja Hittimittareita, tunnelma oli pehmoinen. Mikko Alatalo ei kuullostanutkaan minusta enää yhtään tuomitsevalta ja epäreilulta naisia ja ei-kavereitaan kohtaan. Suorastaan ihmettelin, miten olin niin hänestä aiemmin ajatellut. Tunsin myös olevani todellinen musiikkitietäjä, kun tunnistin tosta vaan mm. bändit Tanna ja Psyyke. Asiaan saattoi vaikuttaa, että olin katsonut samat jaksot vain muutamia kuukausia aiemmin yksin, mitä seikkaa en erityisesti tässä yhteydessä mainostanut.

Tämä helmi jäi soimaan päähäni niin paljon, että kuuntelin sitä myös töissä luurit korvilla.

lauantai 19. kesäkuuta 2021

And complicated.

Viettyäni kahdesta kolmeen päivään akuutissa mielentilassa, jonka yleensä tavoittaa vasta vähintään kahdenkymmenen vuoden parisuhteen jälkeen, olen onnistunut löysäämään keskinäistä näkymätöntä talutushihnaamme taas miellyttävämpään oleilutuntumaan. Tai olemme onnistuneet. Ja tällä kertaa ihan hallitusti. Tällaiseen voisin vaikka tottua.

Elämäni siis jatkuu entisellään, hermojännitystä aiheuttavan jämämakaroonilaatikkoviikon jälkeen. Varmistuakseen, että ymmärrän missä mennään, hän lähettelee minulle rumankarheaa musiikkia, josta olettaa että minä en varmastikaan pidä, mutta HÄN ITSE pitää, ja jossa ankea suomalainen mies pärjää ihan yksin ja tuntee siitä ylpeyttä vaikka katto onkin matalalla ja köysi liian paksua, ja vielä oikein painottaa, että tässä lyriikatkaan ei ole paskat. Kyllä, ymmärrän, hän on erillinen yksilö, kuten minäkin, ja tuntee vähintäänkin vastaavankokoista pelkoa oman identiteetin kadottamisesta toisen ihmisen miellyttämisen hornaiseen noidankattilaan.

Oleellinen pelko, yksi suurimmistani.

Pihaprojektimme jatkuu. Heräsin eilen siihen oivallukseen, että tarvitsen isomman laatoituksen, koska se tulisi tässä samalla vaivalla. Juttelemme edelleen sepelistä, hiekasta, laatoista ja rahdeista. K-rauta teki hyvän tarjouksen. Ehkä tämmöinen kommunikaatio menee edelleen siihen 20+-vuotta-kategoriaan, mutta ei kerrota sitä hänelle.

Kaunomieli kävi eilen. Nähdessään asuntoni tilan (kiireisen elämä/toimisto/kotitoimisto/piharemontti-viikon jälkeen), mistä oli aiheutunut ympäriinsä olevia tiskejä, kuivia pyykkejä, kuivumassa olevia pyyhkeitä, vissypulloja, sohvatyynyjä, tyynyjä ja pihasohvanpehmustetyynyjä ja -patjoja, hän sanoi, että näyttää siltä, kuin jokin pieni eläin olisi yrittänyt rakentaa tänne pesää.

Tavallaan osuva tulkinta, eläimen koko toki on suhteellinen asia. 

Tässä kirjoittamisen välissä Hämähäkkimies soitti minulle 40 minuutin mittaisen puhelun varmistaakseen, että emmehän me vain ole parisuhteessa. Asia huolestuttaa häntäkin suuresti. Tunnistimme ja alleviivasimme tilanteessa monia aspekteja, jotka väittävät päinvastaista.

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Ylämäessä tönin sua.

Keskustelin Hämähäkkimiehen kanssa pihaprojektistamme chattaillen. Kyllä, olen vakaasti sitä mieltä, että myös minun ikäiseni työssäkäyvän ja kiireisen sinkkunaisen olisi täysin oikeutettua saada iloa puutarhastaan, oli se sitten miten pieni, vaatimaton ja ränsistynyt hyvänsä. Kesä ilman oman puutarhan verheydessä vietettyjä hetkiä on surullinen ajatus, hukkaanhan menisivät kaikki nämä ihanat, hikiset päivät ja valoisat yöt.

Yritin sanoin kuvailla tekeillä olevaa projektiani, parannustöitä joita on jo tehty ja työvaiheita, joihin tarvitsisin apua henkilöltä jolla on sekä fyysistä suorituskykyä, teknistä taitavuutta, kokemusta ja näkemystä. Hahmottelin erilaisia vaihtoehtoisia skenaarioita, heitin ilmaan rohkeitakin ideoita joita olen mielessäni pyöritellyt. Lähetin jopa valokuvia selventääkseni sanomaani, mutta ne olivat kuulemma liian suttuisia ja vain suuntaa-antavia, kamerakännykkä vääristää perspektiiviä eikä hän oikein osannut edes hahmottaa mistä kulmasta kuvat on otettu vaikka on kyllä aiemmin nähnyt maaston. Olimme lopulta molemmat samaa mieltä, että tarvitaan konsultaatiokäynti.

Käväisin vain ihan nopean bugg-tunnin siinä välissä, en jäänyt toiselle tunnille vaikka minua pyydeltiin. -"Voi, nyt en voi kun puutarhasuunnittelijani tulee konsultaatiokäynnille!" sanoin ja punastuin kiusallisesti.

Hän saapui, mittaili ensin silmämääräisesti aluetta, jossa ennen rehotti villiintynyt perennapenkkini. Tarttui kätevästi käden ulottuvilla olevaan työkaluun (Fiskarsin pistolapion) ja upotti sen muhevaan, hedelmälliseen multaan määrittääkseen tilanteen tarkemmin, että kuinka syvälle pitää kaivaa ennen kuin löytyy hiekkaa, mikä oli kuulemma oleellinen asia. Oli puhetta routaeristyksestä, sepelistä, asennushikasta, tasoitehiekasta, eri kokoisista ja muotoisista laatoista. Hänellä oli pari hyvinkin toteuttamiskelpoista ideaa. Keitimme potut ja grillasimme makkaraa. Se oli mukavaa. 

Kaivoin siivouskomerosta tyhjän lasipurkin hänen tupakannatsoilleen. Olin jemmannut kaappiin muutaman pestyn punajuurisäilykepurkin, alitajuisesti ehkä juuri jonkin tällaisen leppeän kesäillan toivossa.

Hassua, vain muutamaa päivää sitten toivoin elämääni jotain samanlaista mutta kuitenkin erilaista kuin Hämähäkkimies. Nyt en ole oikein varma miten suhtautua, kun hän on tietenkin ihan sama Hämähäkkimies kuin ennenkin, mutta jotenkin kummasti eri ihminen. Pitäisikö minun nyt haluta tätä? Entä jos hän yhtäkkiä muuttuu takaisin? Entä jos hän jää tuollaiseksi?

Kyllä hän muuttuu takaisin ennen pitkää. Se on sen ajan murhe. Kyseessä on nyt vain satunnainen planeettojemme kiertoratojen ajoittain sivuuttaminen, joita näkyy tapahtuvan avaruudessamme.

Mutta kuitenkin, konsultaatiokäynnin jälkeen tilanteet ovat eskaloituneet huimaa vauhtia, ja pelkään, että olen jo alle vuorokaudessa saavuttanut suomalaisen parisuhteellisuuden lakipisteen ilman edes varsinaiseen parisuhteeseen ryhtymistä.

Otteita päivästämme.

-"Läksin nyt töistä, olen ihan paskainen enkä käy suihkussa." -"Ok, laitanko makaroonilaatikon jämät uuniin? Kaatopaikka on auki kasiin."

-"Mitenkä niin nämä ei ole puutarhajätteitä? Eikö nämä nyt nimenomaan ole puutarhajätteitä?" -"Mähän sanoin, että maa-ainesta ei saa viedä puutarhajätteeseen, olisi pitänyt siinä vaa'an päällä kutsua paikalle henkilökuntaa siitä napista, mutta sä vain ajoit eteenpäin."

-"Eikö tässä autossa ole jotain nappia josta saat bluetoothin pois päältä, ei ole mitään järkeä, että tää puhelimen kaiuitin huutaa mun vasempaan korvaan ja sinä oikeaan."

Kahvit Nesteen huoltoasemalla, jonka jälkeen käynti Bauhausissa vertailemassa erilaisia pihalaattoja. Ostin hortensian, jonka väristä hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Oloni on kuitenkin 960 kiloa kevyempi. Se 960 kiloa on entinen perennapenkkini ja pätkä nurmikkoa. En olisi mitenkään pystynyt tuohon ilman hänen apuaan. Hän ihmetteli, enkö muka osaa ajaa autolla kärry perässä (strong independent woman osaa yleensä mitä vain). Osaan toki, mutten osaa peruttaa kärryn kanssa, enkä edes olisi saanut yli tonnin painoista kärryä itse kiinnitettyä autooni. Kerroin hänelle kaikki muutkin kohdat joihin en olisi pystynyt itse, ja sitten tuhahdin, että mitä, luulitko muka että yritän keksiä tekosyitä sinut tavatakseni?

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Pour me a drink and clear my schedule.

Jälkeenpäin ajatellen olin aika kipeä ja väsynyt viime viikon. Oikeastaan tajusin lopulta olevani täysissä ruumiin voimissa vasta tämän viikon tiistaina, ja näin vanhemmalla iällä olen yllätyksekseni tajunnut, että ruumiin voimat kummasti vaikuttavat sielun kapasiteettiin käsitellä asioita. Tai mielen.

Päästyäni taas sopivalla tasolle jaksamiseni suhteen hankin toki lähes välittömästi buggin jälkeisen nestehukan, univajeen ja levottoman olon ja olin aika väsynyt torstain. Torstaina, polkiessani töistä kotiin tajusin, että niin väsynyt, että saatan kohta oksentaa. 400 metriä ennen kotiovea tajusin myös unohtaneeni läppärin töihin, ja pyöräilin siis ylimääräiset n. 4 kilometriä sitä hakien. 

En oksentanut. Olen aikuinen, kokemus tuo varmuutta ja huolellisesti lepäsin torstai-illan, nappasin illalla magnesiumia ja melatoniinia ja tehonukuin 10 tuntia. Näin jaksoin paahtaa vielä perjantaisen työpäivän täysipainoisesti.

Perjantain kello neljän lähestyessä tajusin, että koska nuorisojoukkoni ja minun täytyy säässä ennakoitavissa olevien ennusmerkkien takia siirtää sunnuntaiksi suunnittelemamme leppoisat, musiikin ja grilliruoan tuoksuiset pihatalkoomme lauantaille, minun olisi tekemäni niiden suhteen järjestelyjä. Kuten varattava peräkärry, joka oli erinomaisen tärkeä osa suorituksen tarkoituksenmukaisuutta (ylimääräistä maa-ainesta pitäisi saada siirtymään jäte-asemalle). 

Internet kertoi, että joku muukin aikoo käyttää peräkärryä tänä viikonloppuna. Eikä niitä edes voi varata netin kautta, jos arvioitu käyttö alkaa alle vuorokauden kuluttua. Aloitin tehokkaan soittokierroksen, soitin ensin kolme kertaa Puuiloon josta ei vastattu. Sitten Motonettiin, josta ei vastattu, mutta internetin mukaan he olisivatkin olleet aika epätodennäköinen vaihtoehto. Gorillarentistä vastattiin, mutta kärry löytyisi Kaakkurista asti (20 km. päästä), mikä oli minulle ihan ok koska olin suunnitellut joka tapauksessa käyttäväni sen siirtämiseen henkilöautoa. Varasin kärryn helpottuneena, suljin puhelimen. Siihen oli tullut kaksi puhelua, tuntemattomasta numerosta. Soitin takaisin, kyseessähän voisi olla joku Erittäin Tärkeä Asia.

-Puuilo, Jouko, kuinka voin auttaa?

-No Veela tässä hei, ei tässä siis enää mitään hätää, sain asian jo järjestymään!

-No mutta se hän on tosi hieno juttu! Homma siis hanskassa?

-Joo, niin on, mutta kiva kun soitit!

Suljin puhelimen vähän hämmentyneiden hyvästijättöjen jälkeen, jonka jälkeen tajusin käymäni keskustelun tarkoituksettomuuden Joukon kannalta. Anteeksi Jouko.

Puhelimet eivät ole oikein olleet leipälajini muutenkaan. Viime viikon maanantaina siis tarvitsin ensihoitoyksikön interventiota (täysin väärä hälytys, mutta toimin kuulemma teoriassa oikein). Kesäheinä myönsi olleensa asiasta vähän huolissaan päivän mittaan, asia oli pyörinyt hänen mielessään suorittaessaan opintojensa kannalta tärkeitä esiintymistilanteita, ja olin tästä tietenkin pahoillani. 

Tätä taustaa vasten sattui ikävien sattumusten summa. Soitin Kesäheinän puhelimeen, puhelu kääntyi vastaajaan. Aloin sulkea puhelinta, mutta se meni jumiin. Näyttö jumittui, kosketusnäppäimet olivat mykät, enkä pystynyt myöskään mistään fyysisestä napista sulkemaan puhelua. Henkäisin tomerasti syvään, ja ilmeisesti samalla imaisin sisuksiini jonkinlaisen pienen öttiäisen, ja aloin yskiä, kakoa syljeskellä, yrittäen samalla viestittää Kesäheinälle, että ei tässä mitään hätää: "ährrgg..äit..tsyh, korh- ysk-ysk- eit- oorrgh- phyi-ysk-ysk-eik...." ja niin edelleen, ihan niin pitkään kuin vain puhelinvastaajassa oli tilaa viestin tallentamiseen. Yrityksistäni huolimatta en yksimiseltä, kakomiselta ja korinaltani saanut muodostettua yhtään kokonaista sanaa.

Lähetin toki perään whatsapp-viestin, jossa kerroin, että "kaikki oli fine", joten mitään vahinkoa ei tapahtunut. Paitsi öttiäiselle.

Perjantain päätteeksi tottakai lehahdin kesäiseen kaupunkiin, juomaan proseccoa laiturilla mainiossa seurassa, pyörähdin myös muutamassa ravitsemusliikkeessä ja saatoin veivata musiikkityylejä jos toisiakin tanssilattialla, viimeikseksi ilmeisesti jonkinlaista rumbasta johdettavissa olevaa liikehdintää jonka tanssikumppanini saattoi tulkita jonkinlaiseksi aivan erityyppiseksi tanssiinkutsuksi ja pakenin paikalta mekonkiristysnauhojen hippulat ilmassa vinkuen kuten kaltaiseni 48-vuotias kaino ja siveä impi tottakai noissa tilanteissa toimii, vaivalla ja lopputomien odottelukuukausien jälkeen niihin päädyttyään. Vieläpä vannotettuaan itselleen, että "seuraavan kerran kun tapaan miehiä ihan ihka-elävänä, yritän olla mulkoilematta niiden aloitekykyä hengiltä kivestenkurtistajakatseellani".

Yllätyksekseni päädyin kuitenkin kello kahdelta yöllä viikkaamaan pyykkejä kerrostalon kuivaushuoneeseen ja kuuntelemaan Led Zeppeliniä ja Lynyrd Skynyrdiä. Se tuntui hyvin oikealta medodilta elämäni suorittamiseen juuri sillä hetkellä. 

Kun heräsin, paikassa joka toki on minulle jokseenkin tuttu ja olosuhteiltaan sangen miellyttävä, tajusin lopulta tilanteen tuomat haasteet. Oliko tässä mitään järkeä, mihin tämä kaikki johtaisi, tilannehan on lähtökohtaisesti toivoton! Enkö yhtään ajatellut, että kärryn voisi hakea kymmeneltä, sade alkasi klo 15.13., ja siinä välissä olevissa tunneissa pitäisi ostaa pressuja, ruokaa, etsiä lapioita, siirtyä kymmeniä kilometrejä sinne tänne, lapioida n. 10 kuutiota maa-ainesta ja suorittaa muita eteentulevia tehtäviä pihani suhteen. Aikaa ei olisi yhtään hukattavaksi. Olin neljän hikisen kävelykilometrin päässä autostani, ajokortistani jota tarvitsisin kärryn lunastamiseksi haltuuni, järkevistä kengistä, ja vielä tuntien päässä siitä hetkestä, jolloin tohtisin edes hypätä auton rattiin, seuralaisestani puhumattakaan.

Soitin Kesäheinälle, hän ja Poika 2 suurta diskreettiä harjoittaen noutivat minut maamerkiksi ilmoittamaltani grillikioskilta vetokoukullisella autolla ja yhdessä käytiin asioilla ja haettiin peräkärry, jonka onneksi sainkin ilman henkilöllisyystodistusta. Autossa minulle ensi toimena vieläpä tarjoiltiin miellyttävä valikoima irtokarkkeja, mikä oli hyvä lisäys, koska aamupalani oli muodostunut kahvista ja eskimopuikosta.

Lapioimme, siirsimme, raivasimme, hikoilimme, tunsimme aikataulupainetta, koska en jaksanut tehdä asialle mitään vietin koko lauantaipäivänkin perjantain meikeissäni, joihin päälle kyllä pyörittelin tuhdisti aurinkorasvaa koska Kesäheinä, joka on kovaa vauhtia muuttumassa luonteeltaan suurperheen äidiksi (toistaiseksi vielä ilman fyysistä edellytystä tähän) käski. Illalla tajusin, etten ollut pessyt hampaitani yli vuorokauden mittaiseen toviin. 

Piha kuitenkin aineelliselta olomuodoltaan selkeytyi huomattavasti, samoin kuin suunnitelmamme siihen liittyvien jatkotoimien suhteen. Näyttäisi siltä, että tuosta oikeasti tulee kovastikin entistä ehompi ja käyttökelpoisempi, ja että vieläpä pystymme tähän, ihan itse. Olen koko ajan ollut jotenkin epävarma sen suhteen, osaanko tällaiset hommat, vaikka teoriassa tiedän tietenkin pystyväni mihin vain.

Kun kävelin kukkivien syreenien reunustamaa polkua pihaani, palauttamasta lainavermeitä taloyhtiön varastosta, alkoi lopulta sataa, juuri oikealla minuutilla. Ehdin ihan vähän kastuakin, mikä on varmastikin aivan erinomaisen tehokas ja oikea tapa suorittaa kesää.

Grillasimme makkaroita ja Poika 1 ja Kaunomieli tekivät mainioita, syntisiä perunanyyttejä. Minulla ei enää ole omaa perunanistutukseen soveltuvaa kasvulaatikkoa pihassani, koska olen vihdoin huomannut, että geeniperimästäni huolimatta en ole sellainen nainen, joka saa aivan erityistä mielihyvää kasvattaessaan ruokansa itse.

En ole varma, toimivatko oikeat aikuiset näin, mutta luulen siis, että kaikki on loppujen lopuksi ihan ok.

Paitsi että aamulla heräsin ja muistin, että olen unohtanut lukita pihallani olevan vuokrakärryn. Lukko ja avain jäivät Pojan ja Kesäheinän autoon.


keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Suotta me enää ootellaan.

"Oih, tämän pidemmälle en pysty", voihkaisin KK-miehelle, ja hän katsoi minua jäänsinisillä silmillään hieman murtuneen näköisenä, jopa huolissaan, kumartuessaan ylleni hikisenä, kaartuneiden vartaloidemme väristessä sopusointuisassa lihasjännityksessä. Oliko hän innokkuudessaan sittenkin määritetoisesti puskenut yli sen rajan jota emme olisi saaneet ylittää? Olisiko välilevyissäni nyt jotain lopullisesti toisin? Hidas valssimme, joka päättyi mahtipontiseen taivutukseen, oli siis lähes liikaa viime viikolla krampanneelle selälleni. 

Muilta osin, paitsi noiden kahden ylenpalttisesti liihottavan, suurieleisen, monimutkaisen valssin kohdalta, tämän päivän tanssitunnit olivatkin vähemmän euforiset. Erityisesti ensimmäisen aikana vain purin hammasta.

Buggia. Aiemmin, joskus ehkä jopa 5 vuotta aiemmin, julistin buggin lajiksi, jota en tule harjoittamaan, KOSKA:

- Naisen idioottimainen perusaskel, jonka päätarkoitus lienee saada peppu keikkumaan hempukkamaisesti
- Miehen perusaskel, jota ei ole, vaan miehet saattavat joko tepata edestakaisin jotain sekavaa, tai sitten lenkottavat reteästi jalat harallaan musiikin tahdissa sillä lailla cowboy-tyyliin, ja se on jotenkin vain liian kornia katsottavaa
-Käsittämätön pumppaava kämmenillä tapahtuva miesten levy-koukku-käsivienti, jota muka pitäisi seurata, että jos mies pukkaa sinun kättäsi taaksepäin, sinun pitäisi silloin tietää astua askel taaksepäin, ja jos mies vetää sormiaan koukistaen eteenpäin, askelen pitäisi viedä eteenpäin. Ottaen huomioon keskivertomiesten käsien motoriikan jos he samalla yrittävät liikuttaa jalkojaan ja katsoa edessään hytkyvää naista silmiin, on kuin yrittäisi tanssia morsettavan mustekalan kanssa. Täysin epärealistinen skenaario.
- Iloiset, ruotsalaistyyliset musiikit. Missä on kaiho, itseironia, ja tietoisuus, että koirasi on syönyt elämän valttikorttisi ja sen jälkeen kuollut suolitukokseen.

Tänään kuitenkin menin bugg-tunnille, ihan alkeis-alkeis-alkeis-sellaiselle, ja ajattelin, että perkele, tämän pedon minä taltutan ihan sinnillä. Monia tansseja pystyn tanssimaan ihan vain sillä, että katson ensin vierestä mitä siinä tapahtuu, mutta buggissa on jotain erityisen vaikeaa ja mystistä. Joskus harvoin se on tuurilla onnistunut, mutta koko ajan olen tajunnut, että en nyt hiffaa jotain erityisen oleellista, tämä ei vain toimi minulla konseptitasolla.

Tänään minulle selvisi mikä minua on vaivannut; Buggissa todellakin on ominaisuus, joka selittää koko sen vaikeuden, hankaluuden ja turhautumisen jota olen tuntenut. Buggissa, toisin kuin kaikissa muissa perinteisissä seuratansseissa, nainen EI seuraa miestä. Kaikissa muissa lajeissa naisen pitää odottaa, kuunnella vientiä, vartaloa, hartioiden linjaa, olla valmiina seuraamaan minne vain, seisomaan nöyränä hiljaa, korjaamaan omat jalkansa miehen jalkojen mukaisiksi, sipsuttamaan ylivauhtia saadakseen kiinni, myötäilemaan. 

Mutta buggissa nainen tamppaa omaa, keikkuvaa perusrytmiään tyytyväisenä, oman mielensä mukaan, kas kun minä tanssin nyt, ja sinä et tätä sotke. Mies sitten siinä liepeillä vain ehdottelee, että hei lady, halusisitkos pyörähtää tänne suuntaan? Tai kiepsahtaa tänne? Miehen tehtävä on olla jäämättä alle ja ajoittaa nämä ehdotukset siten, että ne sopivat naisen askeleihin. Tiettyä pyörähdystä ei voi ehdottaa kuin taka-askeleella, toiseen pitää ensin ehdottaa vauhdin hakemista hieman kallistamalla jne. Ja kas, se on naisen rytmin ja askelten kannalta ihan se ja sama mitä mies tekee käsillään ja jaloillaan, jos se ei sattumalta tee jotain oikein, niin paljon oikein, että sitä tekisi mieli seurata johonkin kivaan saakka. 

Bugg on oikeastaan ihan mainio tanssi. Paitsi ne leuhkanoloiset cowboy-posetukset. Ne vieläkin vähän puistattaa.

Nyt kun joku vielä kertoisi niille miehille, että sillä käsien pumppauksella ei oikeastaan ole se tanssia ohjaava merkitys, niillä käsillä, joiden tarttumapinta vaihtelee itse asiassa sen mukaan että nainen astuu lähemmäs tai kauemmas vain pidetään yllä jonkinasteinen kontakti siihen heiluvaan pariin. Että ottaisivat vain ihan rennosti ja vähän pitäisivät kiinni. Mutta ehkä heille pitää jättää jonkinlainen illusio autoritäärisestä hallinnointiroolistaan.

Tämä lienee hieno bugg-biisi.

.

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Kaikki oli fine.

Kyllä, minä olen se ihminen, joka tästä lähtien harjoittaa joogaa kerran viikossa. Maksan siitä mahdollisuudesta ainakin hieman enemmän kuin koen kohtuulliseksi, koska samalla hinnalla voisin käyttää myös hyvinvarusteltua kuntosalia, mutta en halua. Tai siis periaatteessa mikä ettei, miksen muka haluaisi, mutta aina kun minulla on edessäni se vaihtoehto, että menisinkö kuntosalille tai X, X on aina se vaihtoehto jonka haluan. Loogismatemaatillisesti päätellen tämä tarkoittaa sitä että kuntosali ei ole se asia, jota haluan. Mutta noissa kuntosalikortin puitteissa on tarjolla myös joogaa, miellyttävästi, lähellä, jopa pyöräilymatkan päässä, helposti.

Joogatahan voisi myös kotona virtuaalisesti, mutta minä en ole se ihminen jolta löytyisi mielenlujuutta tarttua asiaan vapaasti valisemassani ajankohdassa kotini miellyttävässä yksityisyydessä. Tai siis olen minä kai muutaman kerran tarttunutkin, mutta valvovan silmän puuttuessa asioiden luonnollinen etenemä on epätyydyttävä. Virtuaalisen ohjaajan ehdottama liike toisensa jälkeen tuntuu ikävältä, ja teen mieluummin jonkin korvaavan version. Oikeastaan voisin tehdä vaikka vähän pidemmän loppurentoutuksen. Oikeastaan voisin tässä loppurentoutuksessa samalla vaikka vähän selata kännykkääni. Ihan vähän vain. Mitä, pitääkö pyykit laittaa kuivumaan, paras kun teen sen heti ennen kuin unohdan.

En liene ainoa lajiani. 

Minulla on siis salikortti, kolme settiä soveliaita trikoisia asuja (siltä varalta, että käyn kolmasti viikossa ja pesen pyykkiä vain kerran viikossa, koska suunnitelmallisuus puhkeaa minussa välillä kukkaan oudoissa ja valikoivissa muodoissa), kohtalaisen vapaasti järjestettävissä oleva aikataulullinen elämä eikä mitään sen kummempia tavoitteita. Vain se, että kerran viikossa venyn, jonkun toisen määräämässä tahdissa. Ihan sama miten huonosti, laiskasti tai kömpelösti se sujuu, saan mielenrauhaa siitä, että suoritettuani asian voin jälleen 6 päivää olla huokailematta "voi että kun pitäisi kyllä venytellä joskus näitä jalkojakin".

Nukuin viime yönä huonosti. Tuskin lainkaan. Oli kuuma, ja ajatuksia päässä, ja väärin syöty/juotu, ja elämä. Työpäivä meni silti hyvin, ainakin mielestäni suoritin kaiken tarpeellisen ihan riittävän hyvin. Kotiin päästyäni olin kuitenkin poikkeuksellisen väsynyt. Väänsin silti itseni trikoo-asuun, vaikka tunsinkin vellovaa epätoivoa kun tajusin, että ulkona on kuuma ja en voisi pukea laajan mutta mielikuvituksettomasti muotoillun persukseni suojaksi jättikokoista hupparia tai anorakkia, eivätkä aivoni ensin olleet kovin neuvokkaalla päällä. Huokasin syvään, hain pääni sisäisestä casting-osastosta Kim Kardashian -alter egoni, puin ihonmyötäisen jooga-asuni päälle mustan melko lyhyen pellavajakun, valtavat silmälasit ja flip-flopit. Jos minä pystyn uskottelemaan itselleni olevani Kim Kardashian, ja että tosiasiallinen perseeni on siksi tärkein asia mitä maailmalla on tänään nähtävänä, minulle on ihan sama mitä muut asiasta ajattelevat, sen verran iso urotyö se on.

Universumi oli kuitenkin joustava. Jooga-vetäjämme, mukava ja todella vähän ärsyttävä, mikä on harvinainen ominaisuus lajissaan, oli estynyt tulemaan paikalla, ja korvaava virtuaalijooga oli vain puolet vastaavan livevedon kestosta. Olin helpottunut, kunnes tajusin miten rankkaa settiä säälimätön virtulaalisimputtaja screenillä kiskoi. Epärealistista eikä vaivan arvoista totesin. Venyin sitten ihan oman makuni mukaan, pullautin itseni maan tasoon ja tein kaikenlaista kivaa välevyjeni kanssa mitä fysioterapeuttini on neuvonut minun harjoittamaan. Tein edes jotain, puolen tunnin ajan. Ottaen huomioon, että viikko sitten maanantain työviikko alkoi tuokiolla, jolloin ambulanssitädit mittailivat kiinnostuneena elintoimintojani ja myöhemmin samana päivänä en päässyt hoitopöydältä edes istuvaan asentoon kivutta, pidän oikeutenani olla valikoiva kaikenlaisen vaikean ja rasittavan suhteen ainakin vielä tänään. Vaikka en tänään enää muistanut vaivaani oikeastaan ennen tuota. Mutta väittäisin, että minulla oli tuo kortti vielä käyttämättä.

En siis ole millään tapaa sairas, päinvastoin, jopa verenpaineeni olivat kohtuulliset ja vieläpä tilanteessa, jossa kaksi asiallista ventovierasta naista marssii sisään asuntooni, näkee tiskikoneeseen laittamattomat tiskini, kuolleen pelargonin ikkunalla sekä pinon kesken luettuja kirjoja (28, laskin juuri, ja tällä kertaa en liioittele), ja tunnen tarvetta selittää, että minä vai siivoan kirjahyllyäni. Viikko sitten olin ilmeisesti vain niin jumissa ja väsynyt, että hetkellisesti oireet täsmäsivät jonkinasteiseen sairauskohtaukseen. Asialla saattaa tai ei saata olla tekemistä kansallisesti jaossa olevien lääkevalmisteiden kanssa. Monien sattumien tiivistynyt keskittymä, erityisesti rintalastani ja kitalakeni välisellä alueella.

Luulen, että olen kuitenkin hyväksymässä joogan osaksi rituaalejani. Sillä lailla erityisesti yrittämättä tai rimpuilematta vastaan, nyt se vain soljuu elämääni sisäänhengityksen mukana maanantai-iltaisin, ja sitten taas pois, kunnes hengitän uudestaan seuraavana maananataina. Sinne se solahtaa, elävän musiikin, saunan, punaviinilasillisten, juhannuskokon, tarot-korttien selaamisen, lihakeiton keittämisen ja road-trippien joukkoon. Se olisi ihan hyvä lisäys.

Ehkä, jonain hassuna tylsänä hetkenä kun tanssimiselta ehdin, voisin myös teetättää (tai keksiä omasta päästäni) jonkinlaisen saliohjelman tyyppisen. Semmoisen, missä käytetään kivoja naruilla toimivia juttuja, joissa liikkeet ovat sulavia ja jatkuvia. En osaa oikein päättää, haluanko vain kivan ohjelman, vai semmoisen, jossa voisi saada jotain tuloksia aikaiseksi. Jotenkin epäilen, että ne eivät olisi sama asia.

lauantai 5. kesäkuuta 2021

Kukaan ei tuu sanomaan mulle.

Ravistelen itseäni harteista henkisesti - ryhdistäydy nainen, nyt on kesä! Tätä kestää aina vain vähän aikaa, jokaisesta hetkestä pitää puristaa irti ihanaa nektaria tasan niin paljon kuin vain käsivoimilla lähtee.

Jotenkin en osaa oikein luikahtaa samaan moodiin, jossa fiilistelin viime kesän vaikka yritän. Kuuntelen samaa musiikkia, kaivan mustan, reunoista jo rispaantuvan lempimekkoni ja sandaalit kaapista, totean tyytyväisenä hiusteni kasvaneen n. 10 senttiä aiemmasta, leikkaamisesta huolimatta. Aurinkolasini, aika lailla samanmalliset kuin viimekesäiset ovat päivittyneet laadukkaammiksi. Tuntuu, etten oikeastaan tiedä haluanko palata viime kesään vai uudistua.

Viime kesä oli ihana, olin utelias, sinkkukesä, olin vapaa, monestakin asiasta. Hämähäkkimiehen muistan erityisesti. "Tästä vuodesta muistan kaikkein eniten sinut" sanoimme toisillemme jonain niistä kerroista kun erosimme. Minusta se oli kauniisti sanottu, erityisesti vuonna 2020. Onhan hän edelleenkin olemassa, mutta eri tavalla. 

Tuossakin on se sama ongelma, haluan jotain juuri sellaista, mutta aivan erilaista.

Tuntuu kerettiläiseltä haluta jotain - aivan kuin ansaitsisin jotain. Ehkä ansaitsen, ehkä en, ehkä ei olemassa mitään asiaa puntaroivaa tahoa. Se, mitä voin tehdä, on muuttaa käytöstäni siten, etten itse, teoriassa potentiaalisen parisuhdekumppanin ilmaantuessa vaikutuspiirini, totea "tämä tässä on liian kunnollinen/mukava/kiltti/fiksu/tavallinen/yrittää ihan liikaa". Aivoni askartelevat tämän asian parissa joka tapauksessa, joten olen ottanut tämän kesän projektikseni olla vähän vähemmän töykeä ja mahdoton.

En tiedä onnistuuko se. Toivottavasti saan edes tilaisuuksia harjoitella.

Tanssitunnilla  tilaisuuksia toisinaan on. Ne alkoivat taas. Psyykkasin itseäni oikein vuorokausia etukäteen, marssin paikalle ystävällinen hymy valmiiksi leivottuna kasvoilleni ankean perusmulkoiluni sijaan, juttelin auliisti vuodenajan vaihtumisesta (vastailin ihan enemmän kuin yhden sanan lauseilla). Tulokset olivat alkuun  lupaavia, pääsin hankaluuksitta haluamani (mukavan, ystävällisen, hyväntuoksuisen, tietojeni mukaan hyvää elämänhallintaa ja vastuullisia elämäntapoja harjoittavan) kavaljeerin käsivarsille, missä tanssikuvioiden harjoittelun ja niistä keskustelun lomaan yritin harjoittaa myös silmiin katsomisen jaloa taitoa (todella hc-laji minulle, tuskallista, edelleen, mutta yritin). Tämän jälkeen satunnaisessa kanssasisaressani heräsi kilpailuvietti ja hän kaappasi miehen omaan huostaansa. Kissatappeluun en taida jaksaa alkaa tuossa tai missään tilanteessa. Mutta se oli oikein hyvä harjoitus.

Eilen istuin pöydässä pienen ryhmän kanssa kanssa, he kaikki kuuluvat paikkakunnalla suosittuun sinkkuyhteisöön. Minua houkuteltiin liittymään samaan some-ryhmään, mutta jotenkin se tuntuu kovin vieraalta ajatukselta. Miksi en yleensä koskaan koe kuuluvani mihinkään joukkoon? Minulla on sama olo lähes kaikissa yhteisöissä, joiden liepeillä vietän aikaani. Menee vuosia ennen kuin alan tuntea oloni joksikin muuksi kuin ylimääräiseksi, poikkeukseksi säännöstä. Ehkä se johtuu lapsuudestani, jossa ikäiseni ihmiskontaktit olivat satunnaisia.

Seurueessamme joku sanoi jotain suurinpiirtein näin: "Mitenkä niin, eikö me kaikki haluta naimisiin?" Välittömästi nostin käteni pystyyn ja ilmoitin, että minä en. En todellakaan, kaikki semmoinen tuntuu jotenkin erityisen varmalta mahdollisuudelta epäonnistua. Ihmissuhteen haluaisin kyllä. Ehkä. Semmoisen itselleni sopivan. Tietynlaisen. Tilanne on haasteellinen - kaasu pohjassa, käsijarru päällä. 

Tämän takia uskallan viehättyä vain kaikesta lähtökohtaisesti mahdottomasta. Ehkä myös liian kiltti/mukava/tavallinen/ystävällinen ihminen olisi minulle lähtökohtaisesti mahdoton. Haluan jonkun, joka arvostaa sitä miten älykkäästi vittuilen hänelle, jotta osaan ja uskallan pitää puoleni ja pelaan täysillä.

No, minulla on siis projekti. Lisäksi haluan nauttia omasta ajastani, oikeasti. Tämmöisistä päivistä ja illoista, jolloin saan ihan itse valita aikatauluni. Luonteeni tuntien luulen, että toissijaisilla projekteillani on usein paremmat mahdollisuudet onnistua kuin ensimmäisillä prioriteeteilla.

Olimme Kaunomielen kanssa sopineet viettävämme aikaa tänään. Hän kysyi aamulla mitä haluaisin. Vastasin "kynsilakkaa". Kurvasimme kaupunnille, missä kuvittelimme olevamme jossain aivan muualla, eksoottisella kaupunkilomalla, vaikkapa Jyväskylässä. Eksyimme lähes.

Ostin kynsilakan. Sitten sisäinen ostostonttuni ilmoitti, että kerrosta ylempänä, tietyssä kulmassa S-ketjun naistenvaatetusosastoa olisi jotain minkä haluaisin nähdä. Erityisen tarkka ohjaus. 

Nousimme portaat, ja kas, siellä minua odotti leninki. Olen koko talven ja kevään katsellut kaihoisasti naisia tea dress -mittaisine leninkeineen, joita he käyttävät kukkaketojen, käyskentelykävelyjen ja teekutsujen lisäksi myös vaikkapa työelämässä, johtaessaan maata politiikan keinoin ja näyttävät vallan päteviltä vaikka eivät ole pukeutuneet miesten pukukoodia mukaileviin jakkupukuihin. 

Leningin vaatteekseen valinnut nainen viestittää kai minulle, että hän on ihan rauhallisesti oman paikkansa maailmassa täyttävä ihminen, sattumalta nainen, kulttuurillisesti naiselle tyypillisessä vaatteessa joka kauniisti myötäilee vartaloa mutta ei erityisesti tyrkytä siitä mitään yksityiskohtaa markkinointimielessä. Lupa olla nainen, ja ihan rauhassa.

Arjessani on päiviä, jolloin mielelläni olisin tuo nainen. Vartalomallini ei ole tähän asti ollut ihan samaa mieltä, mutta kas, nyt löytyi musta, juuri minua ajatellen optimaalisesti leikattu vaate, jossa hämmentävää kyllä on viitteitä vyötäröstä, ihan vyötärön kohdalla, ja silti tämä vaate onnistui jotenkin luomaan minusta miellyttävän, tasapainotetun ja mukavasti omissa nahoissani olevan vaikutelman. 

Excelini nikottelee hieman, vaikka vaatteen hinnan puoliintumisaikaa hieman lieventääkin mobiilikupongilla saamani 20% alennus.

Kaunomieli sovitteli kesävaatteita. Pitkän, salsamallisen, poltetun oranssivärisen puolihameen lisäksi hänellä oli samaa kangasta oleva mahan paljaaksi jättävä yläosa. Sovituskopista kurkatessaan hän näytti aivan Regina Linnanheimolta elokuvassa, jonka nimi voisi olla "Esmeralda ja seitsemän tukkijätkää". Kaunomielen mielestä se kuullosti aikuisviihteeltä. Hän ei ostanut asua.

Jotain vaatetta katsoessamme Kaunomieli sanoi "minä 14-vuotiaana olisin pitänyt tuosta". Totesin, että niin minäkin, 14-vuotiaana, vaikka silloin 80-luvulla ei vielä tunnettu lainkaan käsitettä emo-teini. Tunsin olleeni suorastaan tyylillinen edelläkävijä, "kaikkien emoteinien äiti". Kaunomieltä teininä muistellessani se tuntui hyvinkin konkreettiselta asialta.

Oli kiva kaupunkiloma. 

lauantai 29. toukokuuta 2021

So much that I wanna do, when I dream I'm alone with you.

Minun pitäisi kuulemma kirjoittaa ylös asioita, joita tapahtuu, kun ostan arpalipun elämän onnenpyörään ja päädyn tapaamaan henkilön X paikassa Y sovittuun aikaan Z, vajailla ennakkotiedoilla ja täysin tietoisena siitä, etten tiedä onko toisessa se jokin itseä kiinnostava komponetti Å vai eikö, koska se on asia joka ei selviä kyselylomakkeilla tai deal breaker -listauksilla. Kyseessä on siis Tinder-lotto.

Eiliseen tilanteeseen päädyin kai ihan vain laiskuuttani. Hänellä oli ihan kiva instagram. Hän kysyi minulta, minkälaisesta musasta tykkään, ja kerroin hänelle, että ihan tavallisesta, mutta olen allerginen kalalle ja kaikenlaisille tuoreille asioille. Tajusin vastaukseni epäloogisuuden n. kaksi päivää myöhemmin, ja tulkitsin hänen sujuvan suhtautumisensa asiaan kiltteydeksi ja sosiaaliseksi älykkyydeksi, vaikka näin jälkikäteen ajatellen ehkä se oli enimmäkseen epätoivon muovaamaa näkemystä omista vaihtoehdoista. Tämän lisäksi en tiennyt oikeastaan muuta. Jotenkin hänestä välittyi semmoinen boheemin rento elämänasenne ja heittäytymisen taito, mitä arvostan ihmisessä. Ja ylipäänsäkin olen ihan avoin sille, että ihmisissä on pikkuvikoja, kun niitä löytyy itsestänikin.

Sovimme ajan ja paikan. Viime hetkillä ilmoitin olevani vähän myöhässä, mutta hänelle se oli ihan ok. Sitten ilmoitin, että olen kohta perillä. Hänestä ei kuulunut mitään. 45 minuutin kuluttua, hän kysyi "missä perillä". Minä kerroin, että täällä, aiemmin sopimassamme paikassa. Hän ilmoitti olevansa jossain ihan muualla. Kysyi pitäisikö hänen tulla sinne? Koska olin jo kyllästynyt istumaan samassa paikassa 45 minuuttia, heitin vastaehdotuksen - voin minäkin tulla sinne sinun paikkaasi. Tässä kohtaa oikeastaan jo aloin hahmottaa sanat "ei voittoa" hieman hinkkaamani hopeoidun arpalipukkeen pinnan alta. 

Kävelin kuitenkin uuteen lokaatioon. Miestä ei näkynyt, tunsin jo lähes helpostusta ja olin lähdössä kotiin. Mutta kas, siinä hän olikin, ja Anu tai Sirpa myös (nimi keksitty, mutta saattaa osua oikeaankin, koska en enää kuollaksenikaan muista tämän kanssaihmisen nimeä). He olivat vanhoja tuttuja ja tavanneet hetki aiemmin, ja siksi herra X ei ollut hoksannut olevansa myöhässä. Mutta miten tehtäisiin, haluammeko lähteä jonnekin muualle kahdestaan vai liittyisimmekö Anun seuraan? Koska olen jonkinlainen kiusallisten sosiaalisten tilanteiden masokisti, ilmaisin heti haluni tutustua heihin molempiin, hain pienen, helposti alas menevän sitruunaisen oluen ja istuin suorittamaan kansalaisvelvollisuuttani, tutustumaan kahteen ihmiseen joihin kumpaankaan en tässä vaiheessa oikeastaan halunnut tutustua tai kertoa heille itsestäni mitään. Rupattelimme iloisesti n. 30 minuuttia, herra X mm. kertoi, ettei sitten voi parisuhteeseen tarjota "muuta kuin persoonansa", ja seksiäkin häneltä saisin vasta huomattavan paljon myöhemmin kuin tutustumisvaiheessa, jos silloinkaan. Tässä kohtaa saatoin hieman joutua jännittämään kasvolihaksiani jotta luontainen ilmeikkyyteni ei saisi minusta yliotetta ja näin tulisin paljastaneeksi todelliset tunteeni tilanteessa. Joita on kyllä näin jälkeenpäinkin vähän vaikea kuvailla.

Anu/Sirpa oli kyllä vallan mukava ihminen. En kuitenkaan halunnut lähteä heidän seurakseen alakerran karaokeen, vaikka Anu aikoi laulaa bravuurinsa, joka on Jaakko Tepon "Onni ja Hilima". Luulen oikeasti, että hänen läsnäolonsa jotenkin kevensi tunnelmaa.

Minulla on traumoja siitä, miten ala-asteen opettajani pakotti meidät kuuntelemaan Jaakko Teppoa, useita musiikintunteja putkeen, hiljaa istuen. Kyllä, tämä tarina on tosi.

Mutta kas loppuihan se olut lyhyeen kun oikein reippaasti hörpin, ja ihan vain hyvin pintapuolisesti pahoitellen ilmoitin, että ystäväni jo odottelevat minua tuolla toisessa pubissa. Missä he eivät tietenkään enää olleet. 

Nämä eivät edes olleet toistaiseksi kamalimmat treffini ikinä. Mitähän jännittävää elämä minulle vielä tarjoileekaan, kun vain maltan pitää sydämeni avoinna ja tarttua tilaisuuksiin!


lauantai 22. toukokuuta 2021

Where have you spent your Winter?

Aina välillä mieleeni on pälkähtänyt ajatuksia, että haa, tästä olisi kiva kirjoittaa blogiin. Sitten on seuranntu ajatus nääh...ei jaksa. Jos pyrkii elämään flow-tilassa, pitää hyväksyä se, että flow ei ole tasainen asia.

Nyt niitä ajatuksia alkaa tungeksia siinä määrin, että pitää avata venttiiliä vähän, ja päästää mahla virtaamaan tästä keväisen koivun runkoon poratusta mahlaputkesta.

Ei sillä, että nämä ajatukset taaskaan mitään tajuntaaräjäyttäviä olisivat. Mutta haluan kirjata jotain elämästäni ylös tähän exhibitionistiseen päiväkirjaani.

Taskuperuuttaminen. Autokatokseni on suunniteltu 70-luvulla, autoni 2010-luvulla. Asiassa on epäsuhta. Olen pyytänyt tähän apua suomalaisilta muinaisjumaluuksilta ja todennut ratkaisun toimivaksi. Tänäänkin peruutin katokseen, siis seinän, teräspalkin ja naapurin auton väliin taakseni katsomatta, lähestulkoon ilman peilejäkin, niiden peittyessä sakeaan huuruun ja pisaroihin sään takia. Kerralla sisään.

Sisäinen ääneni. Katsoin Yle Areenasta kaikki vanhat Hittimittarit, ja tajusin, että pääni sisäinen ääni monissa asioissa on Mikko Alatalo. Epäilen, että tämä saattaa olla yleinen ilmiö ikäpolvessani. 

Hittimittari oli 80-luvulla niitä ainoita medioita, jota kautta pääsi käsiksi suuren maailman musiikki-ilmiöihin visuaalisessa muodossa. Siis musiikkivideoita! Artisteja, bändejä, henkilöbrändejä tarjoiltuna provosoivasti, eri tavalla kuin mitä vanhempieni sukupolvi oli tottunut makustelemaan! Olin aivan hekumoissani tuon ohjelman kanssa, ja vieläkin vähän vihaan Eppu Normaalia sen takia, että Pimeyden Tango keikkui suosikkina niin pitkään ja toistui siis formaatin ontuvuuden takia joka ohjelmassa vieden tilaa uusilta elämyksiltä. Tuo tosin tapahtui "suomenkielisen rytmimusiikin" kategoriassa, ja taisi olla vielä Timo T. A. Mikkosen aikana. Ah, katsokaa nuo jaksot itse ja nauttikaa. Itse mm. kiemurtelin kauhusta, kun tajusin Timo T. A.:n haastatelleen Ronnie James Dioa lentokentällä. Ja kun sitten vielä tämä.

Mikko Alatalosta vielä. Hänhän on itsekin ansiotunut musiikintekijä ja ui syvällä Suomen musiikkipiireissä. 80-luvulla pidin häntä lievästi ärsyttävänä setänä sisäaurinkolaiseineen, mutta nyt huomaan silti nielleeni mukisematta hänen asenteitaan ja tapojaan suhtautua asioihin. Nyt moni asia tuntuu hyvin ristiriitaiselta. Tietty lähdekritiikki ja kriittisyys on minusta edelleenkin hyvä, kiitos Mikolle siitä, mutta jotenkin nyt havaitsen, että hän hyvin helposti omavaltaisesti vähätteli ja lyttäsi kaikkea kaupallista, kepeää ja kiiltävää. Ja leimasi asioita heppoisiksi. Tähän kategoriaan kummallisesti osui kovin monia naisartisteja sen kummemmin musiikillisia ansioita arvioimatta. Jos nyt oikein muistan, Susanne Vegan esittelyn yhteydessä mainittiin sanat "lauleskeleva rippikoulutyttö". Tina Turner - joka ikinen kerta, kun joku hänen videonsa esitettiin, piti mainita jossain muodossa, että hän on ikääntynyt hyvin. Koska ilmeisesti Tina Turnerissa ei ihmisenä, artistina tai ilmiönä ole mitään muuta kiinnostavaa kuin hänen ikänsä. Jos ja kun katsotte, kiinnittäkää huomoita miten 80-luvulla puhuttiin miehistä, miten naisista.

(Tässä kohtaa muistan Kaunomielen kommentit tämän vuoden Viisukuplaa katsoessamme. Marco Bjurströmillä oli kovin, kovin paljon mielipiteitä siitä, miten naisten pitäisi olla, ja miten ei olla, ja miten on hienoa, että tuonkin ikäiset naiset, ja tuokaan ei ole enää mikään nuori tyttö, ja tuo mimmi tuossa tietää mitä tekee! Miksei setämiehet vaan anna naisten olla ja tehdä? Miksi naisten tekemiä asioita pitää arvioida niin usein vasten ko. naisen ikää/kokoa? Miksi naiset tässä yhteydessä ovat ensisijaisesti mimmejä ja gimmoja ja tyttöjä, eivät muusikoita, laulajia, esiintyjiä, artisteja, edustajia?)

Myös kotimaisia artisteja ja bändejä Mikko hyvin omavaltaisesti ja lupia kyselemättä lajitteli kategorioihin hyvä ja huonot. Suorastaan ilkeili. Omia kavereitaan hän kyllä kehui, esim. Hectorin biisi, joka oli oikeasti melko huono hänen biisikseen, eikä sitä ole koskaan missään kukaan tuon jälkeen kuullut koska asialle ei ole ollut tarvetta, sai osakseen ylistyssanoja.

Luutuneiden, seksististen asenteiden lisäksi huomaan perineeni Mikolta myös valtavan himon plagioiden tunnistamiseen. Se, miten Bonnie Tylerin If you were a woman ja Bon Jovin You give love a bad name rimmasivat yhteen, räjäytti tajuntani lopullisesti tuon osalta.

Ah, sitä mannaa saa tänään taas harjoittaa mahan täydeltä, kun illalla kokoonnumme viisuvalvojaisiin. 

Mutta kyllä, oli vähän järkyttävää tajuta olevansa oman elämänsä mikkoalatalo.

Mitähän muita osa-alueita elämässäni on. 

Työ. Se on, yritän saada sen pysymään omalla tontillaan elämäni kiikkulaidan toisessa päässä. Ja kasata paljon asioita sinne toiseen päähän myös. Korona-aikana se toinen pää kun on päässyt kevenemään huolestuttavasti.

Excel. Kiristelen hampaitani, pidättelen itseäni, kohta, joidenkin epäonnisten sattumien (luetaan korona) aiheuttamien takapakkien jälkeen aivan kohta olen siinä kohdassa, missä käyttöindeksilukemani on alle 9%, ja saan alkaa poistaa kotikonttoriloitumisen aikana hiutuneita nyhjävaatteitani (joiden jatkuva ympärivuorokautinen käyttäminen ei vaikuta excelini toimintaan juuri mitenkään edistävästi) ja korvata niitä harkituilla, oikeutetuilla uusilla hankinnoilla. Tämän jälkeen tuo taulukko pöhisee ja muhii kuin hyvin käyvä komposti. Sitä odottelen, melkein enemmän kuin kesää.

Miehet. Oletan, että niitä on edelleen olemassa. Toivon pääseväni pian toteamaan asian ihan itse henkilökohtaisesti jossain muodossa. Tällä välin, kotisohvallani istuen, voin havainnoida naapurini tuijottavan minua toistaiseksi vielä harvan pensasaitalehvästön läpi. Ja ilmeisesti joku kotitonttu on vaihtanut salaa polkupyöräni hissukseen mutta tasaisesti vuotavan etukumin vuotamattomaan versioon. Toivottavasti asialle olisi joku vaikka joku luonnotonkin selitys, kunhan se ei vain liittyisi naapuriini. Ystäväni neuvoivat, että eihän siinäkään olisi mitään pahaa, jos hän ei sentään ala ehdottelemaan vastapalveluksia. Kyllähän hän ehdotti, että alkaisin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi. Kieltäydyin moisesta. Nyt mietin, että olihan tuo kuitenkin ihan viaton ehdotus, olihan. Roolileikiksi tuo olisi melkoisen tylsä asetelma, mutta eihän sitä koskaan tiedä mistä kukin innostuu.

Selkeästi tarvitsen jotain muita virikkeitä, välittömän pihapiirini ulkopuolelta tai vainoharha iskee.

Perhe. Pyysin ja sain äitienpäivälahjaksi säkillisen haravointijätettä, pihaltani. Oikeastaan pyysin kaksi säkkiä, mutta sitä riitti vain yhteen. Sain myös lahjakortin paikkaan, jossa suoritetaan mm. hierontaa ja akupunktiota. Mietin, että jos menen sinne, ja pyydän joltain kivalta hierojasedältä, että voisinko istua tässä vähän kuin sohvassa, ja sä hieroisit jalkojani ja katsottaisiinko samalla vaikka jakso Downton Abbeyta?

Tämä on suosikkini illalla.

  

Toki minä toivoin myös, että omat pojatkin pärjää.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

And you're startin' to bore me, baby.

Aamuisin työhuoneessani ehti hetken olla (entinen rumien ja ylimääräisten tavaroiden huone) ehti olla niin aurinkoista, että päivisin huomasin, etten ollut sytyttänyt skandinaavista muotoilua ihan mukiinmenevästi edustavaa mutta melko tehotonta kattolamppuani. Mitään kunnollista työpöytävalaistusta minulla ei olekaan, onhan työpöytäni vain ihan väliaikainen ratkaisu, Kesäheinän jykevä koulupöytä joka on luonani säilytyksessä toistaiseksi, heidän asuntonsa rajallisten ominaisuuksien vuoksi.

Nyt sitten tuli kesäaika, harmaana ja kelmeänä, ja se aamuaurinkojen keltainen energia katosi jonnekin.

Ihan vain väliaikaistahan tämä viime vuosi on ollut. Olen kyllä pikkuhiljaa skarpannut kotitoimistoilun suhteen; pukeudun aamuisin sen sijaan että notkuisin pyjamahousuissa ja bändipaidassa iltapäivään asti. Tosin yleensä trikoisiin tai edes pitkiin kalsareihin ja johonkin teams-palavereihin soveltuvaan yläosakaapuun. Pidän kameraa päällä aiempaa enemmän. Olen tottunut katselemaan kaksoisleukani sivuprofiilia ja siihen, että hiukseni näyttävät valaistuksesta riippuen oudon kelmeiltä, silmäni katoavat näyttöpäätelasien heijastuksen taakse. Se olen minä, tuollainen olin aiemminkin, en vain tiennyt sitä. 

Ehkä se oli jotenkin armollisempaa aikaa, ja todistettavasti olin nuorempi tuolloin.

Minulla ei oikein ole tarmoa etsiä elämästäni virikkeitä, elähdytyksen lähteitä, uusia innostuksen aiheita. Olen siinä pisteessä, että musiikki usein kyllästyttää minua. Ja toisaalta, kun satunnaisesti päädyn tilanteisiin, joissa on ihmisiä, joiden kanssa pitäisi keskustella, kasvokkain, ihan vaikka miten kepeistä ja mitäänsanomattomista aiheista, ja katsoa suoraan silmiin kun sanoo jotain mitäänsanomatonta, tilanteet tuntuvat yllättäen hälyttävän vaarallisilta ja häivytän itseni poissaolevuuden sumuun pelastuakseni. Myöhemmin sitten mietin, miten olen rapautunut sosiaalisesti, ja tuleekohan elämästäni enää mitään, vaikka tilanteet normalisoituvat.

Ennen ehkä oli vähemmän aikaa analysoida, vaikka muistankin sosiaalisen vainoharhakrapulan olleen my constant companion tämän tästä, sosiaalistten pyrskähdysten jälkeen. Mutta ne pyrskähdykset olivat huomattavan paljon intensiivisempia ja pitkäkestoisempia kuin nykyoloissa, vainoharhan määrän pysyessä samana.'

Olen siis vähän tuskastunut asioiden nykytilaan. Moni meistä on.

Excelini ei juurikaan kehity ja olen toden totta hankkinut hyvin vähän uusia vaatteita vuoden mittaan. Miksi suotta, ja tämähän on vallan hyvä ominaisuus ihmisessä, vähempi kuluttaminen. Tiedostan kuitenkin ostostelun tuottavan minulle mielihyvää, niin väärää ja harhautunutta kuin se saattaa ollakin. Luulen käyväni ruokakaupassa aivan liian suurella kiihkolla nykyisin, mutta tuollaiselta paheelta voin helposti ummistaa silmänsä. On mahdottomuus olla käymättä ruokakaupassa, ja vaatisi erityistä tarkkaavaisuutta laskea, kuinka usein noin tapahtuu, ja käykö siellä läpi useamman hyllyvälin kuin tarpeellista, uusia elähdyttäviä asioita nähdäkseen. Tuorejuustomaku-uutuuksia, myslejä, kukkaruukkuja, siivousvälineitä.

Järjestelin kylpyhuoneeni kaappia, ja löysin 14 täyttä tai vajaata purkkia shampoota ja hoitoainetta. Ruokakauppaostoksia, ihan vain vierasvaraksi suuri osa hankittuja. Hautautuneena hyllyn takaosaan, unohdettuina heti ostostelun huuman haihduttua.

14 pulloa on aika paljon henkilölle, jolla on taloudessaan yksi kylpyhuone ja yksi pää. Väitän, että suurin osa ostokerroista on ollut puhdasta kulutuksellista hurmosta johon olen antautunut Prisman loputtomilla hyllyvälikäytävillä, lainkaan kiinnittämättä huomiota siihen riskiin, että hyllyn takana joku aivastaa ja mikrohiukkaset leijailevat metrien päähän, laskeutuen huonosti istuvan maskini raoista limakalvoilleni.

Luulen, että elämänlaatuni kohentuu, kunhan pyöräilykelit oikeasti alkavat. 

Luulen, että mummopyöräni eturenkaaseen pitäisi vaihtaa taas sisäkumi. Tuo tuntuu kovin suurelta ja vaativalta operaatiolta. En edelleenkään omista hylsysarjaa, mutta olen kyllä sellaisia Lidlin satunnaistavarahyllyssä himoiten hivellyt.


torstai 11. maaliskuuta 2021

Stumbling on my feet.

Olen jo iso tyttö. Joskus tuntuu, että joistain kohdin turhankin iso. Keskivartolosta lähinnä. 

Osaan tehdä kaikki tarvittavat asiat, tiedän mitä haluan, ja jos se on kohtuuden rajoissa, osaan ja uskallan hankkia sen itselleni. Pystyn nostamaan isoja laatikoita jos ne eivät ole painavia, ja sovittelemaan niitä autoni tavaratilaan, ja kun ne eivät mahdu sinne, nitkuttamaan ryttääntyneen aaltopahvilaatikon irti ja siirtämään sen autoon sivuoven kautta. Katso äiti, ei miestä! Pipopäinen varastomies seisoi kyllä vieressä kädet avuliaasti ojossa kun suoritin toimenpiteen michelinukkotakissani, kynähameessani ja liukkaissa mutta käytännöllisen ja vähäeleisen näköisissä nilkkureissani. 

Nyt minulla on hieno, tukeva kenkäpenkki, johon voin ankkuroida ahterini kun navon kenkiä jalkaani. Ja siinä voi myös säilyttää kenkiä, joista ison määrän voin nyt siis siirtää pois ahtaasta tuulikaapistani. Tämä on hyvä. Elämäni on sujuvoitunut, ja penkki myös siirtää sisustuksen laatua tyylillään haluamaani suuntaan. 

Kas. Kuvaan fotobombaa heijastuksena peilin kautta myös ystäväni Pertti. Huomionkipeä otus, kuten olen kertonut, tämäkin sen todistaa.

En oikein osaa kuvailla mikä se suunta on, mutta tunnistan sen mielenrauhana.

En minä tuollaiseen suoritukseen tarvise ketään. En laittanut viestiä, että tuletko kaveriksi hakureissulle, vaikka asia kävi mielessäni 36 kertaa. Päivä olisi ollut huonosti valittu tuohon. Ehkä ei, jos sen olisi sopinut etukäteen. Emme ehkä koskaan saa tietää. 

Ihan yksin hain. Peruutin auton talliin, kitkuttelin pitkän laatikon pois sivuovesta osumatta naapurin autoon, napsauttelin takapenkit takaisin pystyyn, oikoen turvavyöt pinteistään, konttasin (kynähameessani) takapenkkiä myöten auton toiselle puolelle hakemaan läppärireppuni, ruokaostokset, pakkasin repun selkään ja yritin sitten, valtava laatiko sylissä, ostoskassin sanka kipeästi ranteeni nahkaan uppoutuen, ilman näkyvyyttä eteeni kävellä ulos autokatoksesta kahden auton ahtaasta välistä. En muistanut, että autojemme välissä on myös vakaa, metallinen pylväs, joka ei siis näkynyt sen laatikon takaa.

Mutta ihan hyvin minä pärjään, ei tarvi auttaa! Ratkaistuani pirunnyrkkiä muistuttavan henkilökohtaisen pulmapelini kävelin rivitalojonon viimeisimpänä olevaan asuntooni kannatellen puolitoistametristä pahvilaatikkoa pääni päällä taidokkaasti kuin vesikannua.

Kyllä minä oikeasti opin jotain. Minäkin saan tarvita apua. Tai jonkun. Ja mikä tärkeintä, tajusin miksi en ole sitä ennen tajunnut. Ja on ehkä mahdollista sekin, että joku muu saattaa tarvita juuri sen, että joku tarvitsee juuri hänet.

 

maanantai 1. maaliskuuta 2021

I have to celebrate you, baby.

Viikonlopusta muistan lähinnä kolme tuotantokautta Tanskan Ensitreffit alttarilla -sarjaa. Tokihan minä olin nuo kaikki kaudet jo nähnyt aiemmin, mutta silti, jos kerran tunsin suurta mielihyvää uppoutuessani eri ihmisten sielunelämien koukeroihin ja siihen, miten heidän olemuksensa muuttuu parisuhteen edetessä hiprakkaisesta odotuksesta kohti ahdistavaa epämääräistä syyllisyyttä siitä, ettei pysty vastaamaan toisen läheisriippuvuuteen samalla mitalla, tai ei vain kestä sitä teennäistä ja alentuvaa lehmäkettä joka puolisoksi on osunut, niin mikäs siinä. Jos jokin asia tuottaa minulle mielihyvää näinä rajoitusten ja kieltolakien aikoina, en nyt ole juuri nyt niin kamalan ronkeli kriteereissäni.

Tein minä myös poronkäristystä ja katselin, miten lapset syövät. Käristykseen olisi ehkä saanut laittaa ihan himpun enemmän suolaa. Mutta maistuihan se.

Ja kävelin läpi, turvavälejä noudattaen, Oulun relevantit kalusteliikkeet. Olen hahmottanut tarvitsevani kenkäpenkin. Siis penkin, jolla istua kun laittaa kengät jalkaan, mielellään sellaisen, jossa voi myös säilyttää jonkin osan kengistäni, ja semmoisen kapeanmallisen. Ja kas, niitähän myydään, semmoisenkin näköisinä, jollaisia voisi olettaa olleen myynnissä jo asuntoni valmistumisaikoihin.

Saan penkin viikon kuluttua, se pitää toimittaa keskusvarastolta. Minulla on siis jälleen jotain, mitä odottaa elämältä. Ehkä penkki myöhästyy, ja saan odottaa sitä kaksi viikkoa? Se ei ehkä haittaisi, vallitsevissa olosuhteissa. 

Kävelin muutenkin, ulkona, itseni niin kipeäksi, että yöllä piti ottaa särkylääke nivelteni juilimisen takia.

Kyllä, tämä on vähän raskasta. Talvi on vaihtunut auringoksi ja tippuviksi räystäiksi, vielä ei voi pyöräillä ympäriinsä huumaantuneena kevään tuoksusta, mutta minun elämäni on jotenkin ihan vain, tyhjää, odottamista. Sen odottamista, että jotain taas tapahtuisi, mutta rakenteet, joissa jotain mielenkiintoista voisi odottaa tapahtuvan, ovat kovin hataria juuri tällä hetkellä. Ei oikein ole paikkaa mistä lähteä etsimään sitä elämää. Jotenkin tämä tapahtumattomuus tuntuu näin jälkikäteen helpommalta yhdistettynä talven pimeyteen ja kylmyyteen. 

Vihaan vaatteitani enkä ole oikein vaikuttunut habituksestanikaan juuri nyt. Olisipa tällä viikolla edes yksi päivä, että olisi syytä laittaa hiukset muuten kuin kuulokkeiden kanssa näppärälle nutturakampaukselle.

Ei minulla ole sen suurempia valittamisen aiheita, mutta olen armoitettu valittaja.


tiistai 23. helmikuuta 2021

You've decided to show me.

Nukuin yön yli, toisenkin. Nyt ehkä olen valmis kohtaaman ne tunteet, joita UMK-finaalin aloitusnumero minussa herätti.

Antti Tuiskun ja Erika Wikmanin biisejä yhdistettynä oikeasti aivan kiinnostavalla mukaansatempaavalla tavalla. Kyllä, tuo oli tavallaan ihan kutkuttavaa, rohkeaa, häpeämätöntä, jopa kunnoitusta herättävää.

Antti Tuiskun olemus, tanssi, koreografia ja näkemys siitä mitä teki, tekivät oikeasti vaikutuksen. 

Ja sitten iski kognitiivinen dissonanssi. Huomasin ajattelevani, onko Erika Wikmanin ihan pakko käyttää alusvaatteita. Ja sitten mietin, että tuo on kovin kummallinen asia tunnettavaksi näin suureksi epäkohdaksi tässä maailmassa, ja syyt, miksi koen asian epäkohdaksi eivät ehkä ole ihan niin yksiselitteiset kuin voisi ajatella.

Musiikillisesti näiden artistien tuotantojen yhdistäminen toimi hämmästyttävän hyvin. Mutta siinä missä Tuisku on jotenkin yliluonnollisen viimeistelty, hehkuu mystistä itseluottamusta ja itseironiaa, Erikasta eniten jää mieleen futuristisen esiintymisasun housuosan alta pilkottavat puuterinväriset pikkuhousut.

Erikan rooliksi tanssikoreografiassa oli lähinnä kiemurrella ja konttailla lattialla ja aina välillä levittää haaransa yleisöä kohden provosoivasti. Ymmärrän kyllä provokaatioiden ja häpeämättömyyden tarpeen, ja siitähän tuossa numerossa oli kyse, ja ehkä se, että koin tilanteen jotenkin kiusalliseksi kertoo enemmän omasta estyneisyydestäni kuin mistään muusta.

Mutta silti. Jos pukeutuu tolppakorkoihin, sarviin ja ihonmyötäiseen kimaltelevaan haalariin jossa tirkistysaukkoja siellä täällä, jotenkin olettaisi, että kyseinen hahmo tavoittelee jotain yliluonnollista hipovaa seksin ja emansipaation ilmentymää, täysin tästä maailmasta pois olevaa täydellistä ilmestystä. 

Ne vilahtelevat kalsarinlahkeet todellakin rikkovat ylimaallisuuden illlusion. Tulee mieleen Tokmannin Female Passion -alusvaatesarja. Tulee mieleen, että eikö kukaan puvustuksessa ollut hoksannut, tai kehdannut sanoa artistille, että oikeasti, ei ehkä kannattaisi laittaa alusvaatteita lainkaan tämän asun kanssa. Että Tuiskukin esiintyy ihan kommandona, ettei kalsarinrajat vilku. Vai onko artisti ihan itse vaatimalla vaatinut, että ei, kun minä olen kunnon tyttö ja kunnon tytöt pitävät pikkuhousut jalassa myös silloin, kun levittelevät jalkojaan televisiossa ja julistavat olevansa toosi syntisiä ja elävänsä ihan kuin italialainen pornotähti. 

Tämä ajatuskulku ei ole sellainen, että haluaisin viettää tässä enää kovin montaa hetkeä. Mutta ehkä tämä on vain nerokas tapa, jolla Erika jättää minuunkin, joka olen aika paljon sivuosuma jos mietitään hänen genrensä kuuntelijoita, lähtemättömän muistijäljen. Ehkä hän on medianero, joka tietoisesti varastaa huomion olemalla ärsyttävän epätäydellinen. 

Kukin tavallaan. Arvostan artisteja, se on kovaa työtä, huomioarvon saaminen. 

Tämä alla oleva biisi on taas jotain vain kaunista, tunne johon on hyvä antautua.


maanantai 22. helmikuuta 2021

Aika tuo niin lohduton.

En ole kutsunut huoltomiestä, naapuria tai kaukolämpömiestä apuun, ja ulkona on edelleen pakkanen, mutta en erityisesti huomaa enää mitään outoa makuuhuoneeni lämpötilassa. Ehkä olen kehittänyt itseeni lisää ruskeaa rasvaa. Aion nyt kuvitella, että se on erityisesti sitä hyvää ruskeaa ihraa, se juttu mikä pullauttaa jatkuvasti H&M-laatuisten jumppatrikoitteni vyötärönauhan alleen.

Röhnisch-merkkisten kanssa lähes pärjäämme, ruskea rasvani ja minä. Käytännössä hintakaan ei ole eri, jos nuo ostaa outletista, jossa hinta näppärästi puolittuu.

Excelini ei juurikaan näinä talven pimeinä kuukausina ja etätyöaikana kehity mihinkään. Käytän samoja trikootunikoita, urheilutrikoita, boyfriend-farkkuja, toppatakkeija ja eskimokenkiä päivästä toiseen. Joskus tuulitakkia ja nastakenkiä. Harmaa keinokuituinen, mutta kovin mukava virheostospyjamani on osoittatunut lähes lempiasukseni. Tulee tunne, että teen jotain asiallista, kun nukkumaan mennessä puen ylleni muodollisen pyjaman, jossa on käännettävät kaulukset ja napit ja kaikki ja housut samaa paria. Tunne säilyy, kunhan en vain katso itseäni peilistä, koska en usko, että omistan epäimartelevampaa asua. 

Näistä johtaen keksin tavan tehdä Youtuben tanssitreenejä. Tai siis tavan, jolla saattaisin koukuttua tekemään niitä. Ne olisivat edes jotain vaihtelevaa liikuntoa sään ollessa kovin epäystävällinen ulkoliikkujaa kohden (Siperiasta tuulee). Jos treenaan olohuoneessani, sälekaihtimet kiinni Youtuben ohjauksella, televisiostani kuuluu musiikkia, ja voin tätä ohjelmanumeroa varten pukeutua Ihan Miten Haluan, ja merkitä sitten exceliin käyttäneeni juuri niitä vaatteita ja kas - excelilläni (luetaan elämälläni) on jälleen etenemä ja tarkoitus.

Eilen tein Queen-workoutin, eli pompin niin pirusti Freddie Mercuryn tahtiin. Se oli lähes kivaa ja kannikkani ovat hieman arat, kuten on tarkoituksenmukaista ollakin.

Blind Channel menee Euroviisuihin. Kerrankin olen sitä mieltä, että valitsivat tarjolla olevista kappaleista sen ratkaisun, joka nolottaa minua vähinten. Tuo ei oikeastaan nolota yhtään. Bändi on tehnyt vastaavaa musiikkia jo vuosikausia, ja tuo biisi ei erityisesti vaikuta siltä, että se olisi tehty euroviisubiisiksi. Tai että porukka olisi koottu kasaan esittämään anarkistista poikabändiä ihan vain tätä tarkoitusta varten. Ja kyllä minä ihan vähän spontaanisti hytkyinkin, kun kuulin tuon ekan kerran.

Kyllä minä niin odotan kesää. Tai jotain.

 

lauantai 20. helmikuuta 2021

Take the plan, spin it sideways.

Siivosimme, Pertti ja minä. Tai hän siivoaa edelleen. Valssimies, silloin joskus, nimesi robottipölynimurimme Skynetiksi (koska Terminator-elokuvissa se on se järjestelmä, jonka takia robotit valtaavat maailman), mutta minä olen alkanut kutsua häntä tuttavallisemmin Pertiksi. Hänellä on vuohen passiivis-agressiivinen luonne ja keskivertolentopalloilijan älykkyys. Siitä ehkä mielleyhtymänä Pertti.

Joskus haluaisin kirjoittaa ylös Pertin ja minun tarinan, jota ei koskaan tapahtunut, mutta joka nolottaa minua silti niin monella tapaa.

Olin äsken lähdössä kauppaan, ja Pertti piti sammuttaa siksi ajaksi. Hän huomasi aikeeni, luikahti kirjoituspöytäni laatikoston alle, mikä on ehkä hankalin kulma asunnossani, koska liikkumatila rajautuu myös pyöreään, vaikeasti ylitettävään karvalankamattoon, joka on mukava toimistotuolini alla. Siellä hän hinkkasi ja jynssäsi ja väpätti viiksikarvoillaan huolellisesti edestkaisin, ja olen varma, että tuo katseiden tavoittamaton kulma on nyt erinomaisen puhdas.

Odotin minuutin, toisenkin, ehkä neljä. Toppatakki päällä, kassi kädessä. Sitten huomasin karjaisevani "Voi vittu Pertti nyt ulos sieltä!". Siitä huomasin, että kutsun häntä Pertiksi.

Pertti liukui nyreästi karvalankamaton päälle, yskähti ja sammui.Tunnen jotenkin vaarallisesti muuttuvani krooniseksi yksineläjäksi, kun huomaan harjoittavani mentaalista symbioosia elektroniikan kanssa. 

Toinen asia, josta huomasin olevani muuttuvani yksineläjäksi tapahtui heti sen jälkeen. Kaivoin hattuhyllyltä hanskojani. Tönäisin hyllylle juuri nostamaani suksivoidepurkkia (Kesäheinän ja Pojan harrastus, jonka harrastusvälineet sijaitsevat luonani), ja se tipahti n. 1,8 metrin korkeudelta oikean pikkuvarpaani päälle kulma edellä. Se kävi kipeää, pirun kipeää, mutta en edes inahtanut. Ei ollut ketään kuulemassa, ja se refleksi, jolla hakisin hoivaa ja myötätuntoa tuommoisessa tilanteessa on siis surkastumassa tarpeettomana.

Muuten on ihan mukavaa. Pakotin itseni lenkille, kohta saunaan. Tyttäret tulevat tänne illaksi, ja yksi Pojista. Katsomme UMK:n, teen flammkücheneita (en tiedä osaanko, mutta en ole varma voiko niissä mennä vikaan), ja ajattelin myös juoda muutaman lasillisen päärynäistä pirskahtelevaa Proseccoa. 

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

And did me wrong, and it serves me right.

Muraalimies oli perin mukava. Mutta elämäni saattaa olla liian lyhyt ihan vain mukavaan. Ilmeisesti jonkinlainen akuutti ristiriitaisuus, tarve liiallisen vaativille kompromisseille, mahdottomuutta hipovan haasteelliset asetelmat ja aivan naurettavan hankalat luonteenpiirteet ovat enemmän minun juttuni. 

Kuuntelin hänen tarinointiaan latteani litkien. Kyllä, hän oli varoittanut olevansa kova puhumaan, ja hänellä oli varmaan ihan hyvä itsetuntemus. Erityisesti hänen tarinoistaan mieleeni painui, miten henkilö (ja koira) toisensa jälkeen kuoli. Jostain syystä lähes kaikki, joista hän puhui, kuolivat. Osa oikeasti aika traagisen äkillisesti. Vääntelin kasvojani kerta toisensa jälkeen asentoihin, joiden oletan viestivän empatiaa ja myötäelämistä, vaikka semmoinen on minulle hyvin vaikeaa, etenkin kun olen muutenkin haastavassa sosiaalisessa tilanteessa. Mutta yritin olla normaali.

Eihän se hänen vikansa tietenkään ollut, että kaikki sattuivat kuolemaan (tai näin oletan raskauttavien todisteiden puuttuessa). Mutta joko siitä, tai muusta syystä, olin hyvin pian hyvin paljon uupunut, en jaksanut keksiä mitään tekosyytä vaan kaivoin kännykkäni käteen, sanoin katsovani kelloa (jonka seurauksena hän tarinoi pitkän, pitkän anekdootin rannekellosta, joka hänellä oli 80-luvulla), ja sitten kerroin, että minulla on ollut pitkä päivä ja haluan lähteä kotiin. 

Kotona lysähdin sohvaan, en jaksanut laittaa tiskejä tiskikoneeseen. Valitin Hämähäkkimiehelle taas jostain elämäni epäkohdasta, kuten olen viime aikoina tehnyt, ja ihmettelin, miksi juuri hänelle on niin mukava valittaa. Arvelin hänestä huokuvan jonkinlaista vastentahtoista empatiaa, joka tuntuu minusta erityisen hyvältä. Usein hän sanoo, että ongelmani ovat aivan liian pieniä ja naurettavia, ne tekevät hänet vain ärtyneeksi. Joskus hän ei sano mitään. Joskus hän sanoo ok. Joskus hän vaihtaa puheenaihetta, mutta minusta tuntuu, että hän yrittää keksiä jotain sellaisat, joka saisi minut innostumaan. Kerran hän on sanonut, että olet vissiin kuitenkin ihan ok (vaikka noin kävi).

Eilen hän sanoi olevansa oikeastaan perin välinpitämätän valitusteni suhteen. Ilmoitin jatkavani silti kuvitteluani siitä, että hän huokuu vastentahtoista empatiaa. Sieluni lepää tilassa josta puuttuu teeskentely.

Unessa palasin elämäni siihen kohtaan, jossa avioerosin. Nyt unessa tein erilaisen ratkaisun, otin lapseni ja muutin vuokralle, väliaikaiseen asuntoon, mahdollisiman pian, sen sijaan että olisin jäänyt unelmataloomme jossa kitkutimme erotilanteessa vielä loputtoman pitkän ajan. Olen joskus vähän varovasti miettinyt, mitkä asiat olisivat olleet toisin, jos olisin toiminut noin, mutta en kovin paljoa uskaltanut analysoida.  Entä jos tein virheen taannoin? Olisivatko jotkin asiat olleet tytöille helpompia? Ehkä tarina jatkuu seuraavassa unessa ja pääsen elämään tuonkin rinnakkaistodellisuuden. Ehkä vanhemmuus on asia, josta ei vain millään selviä yli kuivin jaloin.

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

See, mama, when your heart is in its place.

Olen kovasti yrittänyt pitää sydänchakrani auki ja ottaa kaiken vastaan siinä järjestyksessä kuin se tulee. Luulen, että se on ollut tavoitteeni koko ajan, tavalla tai toisella.

Kummallisesti vastaan tulee kiitollisuuden, innostuksen, itsesäälin, turhautumisen, vitutuksen ja muiden värikkäämpien tunteiden lisäksi aika paljon sellaisia hetkiä, joissa huomaan, että kas, ei tunnukaan paljon miltään - minulla ei ole tunnereaktiota tämän tilanteen varalle.

Eilen oikein mässäilin, huolellisen itsesäälillä itseäni sivelyn ja epäonnistumisen tunteen marinadissa kierähtelyn lisäksi katsomalla putkeen kaikki "laulu rakkaudelle" taltioinnit internetin syöverereistä. Siinä siis julkisuudesta tuttuja tai melkein tuttuja henkilöitä yllätettiin heidän ystäviensa tai muiden heitä arvostavien tai sielunkumppanuutta tuntevien tahojen johdosta musiikkiesityksillä. Pidin konseptista siksi, että ainakin osa kohteista näytti tulevan kohtuullisen yllätetyiksi. Pidin myös siksi, että moni oli ihan oma itsensä, eikä teeskennellyt sen suurempaa tunnetta kuin tunsi. Jotkin estitykset selvästi osuivat paremmin kuin toiset.

Itse itkin ryyskien ja ulvahdellen kahden esityksen kohdalla, ja mietin kovasti, mitä se minusta itsestäni kertoo, että ne ovat juuri nämä. Ehkä en yllättynyt siitä, että ne olivat juuri nuo kaksi, mutta se, että niin moni muu jätti kylmäksi, antaa aavistaa, että elämän agility-ratani ei ole vielä erityisen loppusuoralla. Paljon oppimista vielä.

Eilen oli hauska päivä. Melkein pystyin kuvittelemaan, että oli asioita ilman koronaa. Että en muka koko ajan käyttänyt kasvomaskia, tai pidättäytynyt tekemästä asioita, joita olisin halunnut tehdä. Näin ystäviä. Join viintä. Tein tarot-tulkintoja. 

Päivällä Kaunomieli auttoi minua etsimään muraalin, jota vasten henkilö, jota en ole tavannut, nojaa kuvassa, ja kuvan perusteella arvioin, varmaankin kohtuullisen kokoisen virhemarginaalin kera, ko. henkilön todennäköiset mittasuhteet, ja sen, olisiko hän kovin paljon minua lyhyempi, ja sen seurauksena, mikä minulle oleellisempaa, niin hentorakenteinen, että omaisi vain noin puolet elopainostani. Saatan olla hyvin pinnallinen ihminen, sekä tekopyhä, kun en uskalla kysyä asiaa kohdehenkilöltä suoraan. Mutta asialla olisi merkitystä potentiaalisen tapaamisen tarkoitusperiin nähden. 

Joka tapauksessa muraalin etsiminen oli hauska ajanviete ja lisäsimme jännitystä alkamalla täysin loogisesti mutta oma-aloitteisesti, uskoa skenaarioon, jossa se, että en kohtuullisen aikarajan puitteissa vastaisi kohdehenkilön viimeiseen viestiin, johtaisi siihen, että hän poistaisi kommunikaatioyhteytemme mobiililaitteestaan turhautuneena sinnikkääseen varautuneisuuteeni ja välinpitämättömyyteeni. Ja enhän minä tietenkään vastaisi, jos en haluaisi viritellä turhaa toivoa tulevasta tapaamisesta, mitä en tekisi, jos näkisin vaivannäön turhaksi. Tai vastaisin luontaisen nuivasti, kaverizonettaen uskomattomalla tehokkuudellani, joka on taas ryöpsähtänyt valloilleen suorastaan rikkaruohoksi sosiaalisten taitojeni kasvulaatikkoon ja kuristaa hengiltä kaikki hennot, orastavat ja paljon kiinnostavammat eksoottiset kasvit, kuten romantiikan ja vetovoiman.

Näin ei käynyt, mutta epäilen realistisesti ja kokemukseeni nojaten, että käykö tässä mitenkään muutenkaan. Ehkä tällaiset ajoittaiset prospektit ovat agility-radassani sellaisia ylhäältä roikkuvia renkaita, joihin tartun yksi kerrallaan, heilautan itseäni eteenpäin kuin laiska oranki, ja selvitän tieni seuraavanlaiselle esteelle henkisiin käsivoimiini turvautuen.

Jälkeenpäin mietin, että jos minä olisin kohdehenkilö, jolla on tuollainen muraalikuva itsestäni, asettaisin kadun toiselle puolelle riistakameran taltioimaan kaikkia niitä naisia, jotka käyvät tekemässä arvioivia mittauksia kyseistä muraalia apunakäyttäen.

Tänään on päivä ihan itselleni. Menen lenkille, kunhan saan irroitettua takamukseni sohvasta. Sitä odottellessa paikkaan aukkoa sivistyksessäni ja katson uudehkon televiosioni hämmentävän kätevän Youtube-liitännäisominaisuuden kautta Greta van Fleetin musiikkivideoita. Nuoria poikia ovat.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Nämä yöt päivää kauniimmat.

Minulla on käytössäni semmoinen taukojumppasovellus, Cuckoo-workout. Olen useasti kirjoittanut tuon työpaikallani vahingossa väärin, cockoo-workout. Olen varmasti tehnyt pahempiakin asioita, ja jättänyt tekemättä asioita joiden tekemättä jättäminen on pahempaa kuin mikään tekemäni, joten en ole tuosta oikeinkirjoituksen puutteesta, ja siitä, mistä se voi kieliä, kovin huolissani. 

Tai ehkä olen ajoittain ihan vähän huolissani siitä, mistä se voi kieliä.

No, siinä sovelluksessa, jos tekee jonkin tehtävän, kuten juo litran vettä, kävelee portaita, vaihtaa työskenelyasentoa, käy happihypyllä, seisoo päällään tai ratkaisee maailman liikakansoittumisongelman, tienaa kookospähkinöitä. "Onneksi olkoon, vaihdoit asentoa, tunnet olosi virkistyneeksi ja ansaitset 15 kookospähkinää!", kertoo tämä sovellus silloin vaikkapa.

Eilen kävin työpaikalla. Olin Innoissani, jo ihan ajatuksesta. Mietin, että nyt ihan varmasti laitan mekon tai hameen, koska on Erityinen Tilaisuus pukeutua kuten Aikuinen Ihminen jonka elämällä on Tarkoitus, ja joka ei käytä joka päivä (talosta poistuessaan) ensimmäisiä käteensä osuneita farkkuja ja satunnaisesti valittua mustaa paitaa. 

Ja sitten se ajatus mekosta tuntui kuitenkin ylimitoitetulta, ja puin sen ihanan pörröisen villapaitani, sen vaalean rahkasammaleenvihreän, koska excelini mukaan sitä pitäisi käyttää vähän useammin, kun olen kerran sellaisen ostanut. Vaihdoin sen kanssa kuusi eri alaosaa, enkä pitänyt yhdestäkään yhdistelmästä. Vaihdoin paidan, ja sovitin kaikki kuusi alaosaa uudelleen, enkä pitänyt niistäkään. Kokeilin kahta mekkoa, sekä vielä yhtä hame-paita-yhdistelmää. Puin näissä yhteyksissä sukkahousut kolmasti, ja riisuin ne kolmasti. Lopulta päädyin mustaan neulepaitaan ja tummanharmaisiin farkkuihin.

"Onneksi olkoon, menit innoissasi toimistolle viikkojen tauon jälkeen, suoritit 18 asunvaihtoa ennen lähtöä ja ansaitsit hikisen otsanrajan sekä 15 kookospähkinää!" sanoo ylipirteä papukaija.

Kävin töissä, tulin kotiin ja jatkoin töitä kotona. Lopetettuani päässäni suorastaan hyrähti. Semmoinen pyörre, kuin huimaus, mutta ei fyysistä huimausta, vaan tasapainottumuuden tuntua aivojeni järkiosissa. Kihisin innosta johonkin. En tiennyt mihin. Kun mitään kivaahan ei nyt vain saa tai voi tehdä. Luulen, että tuo tunne oli kai jonkinlainen mania-tyyppinen elämys. Olen kokenut niitä ennenkin, mutta jotenkin, kun elämäni on ollut paljon tempoilevampaa ennen tätä keski-ikää ja koronaa, tuollaiset kohdat ovat sulautuneet arkeeni melko saumattomasti, ja olen tulkinnut ne lähinnä Pave Maijasen kuvailemaksi akuutiksi elämännäläksi.

Nyt tunsin kuitenkin tarvitsevani apua. Soitin Kaunomielelle, ja hän lähti tukihenkilökseni Prismaan, josta ostin loput tarvikkeet laskiaistiistainviettoani varten. Olin jo aiemmin ostanut 500 gramman pussin herneitä. 

Kaunomieli oli kärsivällinen, hoki minulle uudestaan ja uudestaan unohtamaani kauppalistaa ja talutti minua hyllyväliltä toiselle, edestakaisin suurta Prismaa, kun aina tajusin tarvitsevani jotain, joka oli juuri eri puolella kauppaa, kuin minne olimme vasta paarustaneet. Tämän jälkeen hukkasimme automme parkkipaikalle, mutta siitäkin selvittiin. Tai siis minä hukkasin. Kaunomieli ei edes yritä tunnistaa autoani muiden joukosta, tai muista kummasta päästä rakennusta kävelimme sisään. Hänellä on muita kykyjä, ja kaikki ei vain mahdu samaan pakettiin.

Kotona laitoin meille ruokaa, herneet likoamaan, ja pullataikinan hitaasti nousemaan jääkaappiin. Valmisteluja tätä päivää varten.

Aamulla huomasin, että eihän hiiva ollut lainkaan herännyt ennen jääkaappin joutumistaan. Eli pullataikina, johon olisi yön aikana pitänyt muodostua hiljalleen hieno sitko, oli kasa hapertuvaa, rasvaista tahnaa.

Herättelin hiivan kuuman vesihauteen ja taikavoimieni avulla ja lykkäsin sen takaisin jääkaappiin. Napsautin herneet kiehumaan hiljalleen jo kahdelta iltapäivällä (etätoimiston etuja), ja kun työpäivä päättyi, singahdin sukkana maustamaan, maistamaan, pyörittämään pullia ja aivan älyttömän helposti oli tarjolla toistaiseksi parasta tekemääni hernekeittoa (pororouheella) sekä laskiaispullia.

Tässä vaiheessa minulle selvisi, ettei ole laskiaistiistai, eikä edes tiistai.

En ole varma, miten tilanteet eskaloituivat tähän pisteeseen, mutta keitto oli hyvää, ja pullatkin kelpasivat. Pelasimme myös lautapeliä ja suunnittelimme kesää. Viime kesä oli hyvä. Tämä oli oikein hyvä päivä vaikka ei laskiainen. En usko, että jaksan oikein kiinnostua siitä oikeasta laskiaisesta, sitten kun se tulee.


torstai 4. helmikuuta 2021

-Here am I floating 'round my tin can.

Suosikki-ihmiselläni Rick Gervaisilla on Instagram-tili, johon hän postaa kuvia kissastaan. Myös karvaisesta navastaan, sekä saamistaan palkinnoista. 

Sen jälkeen, kun Kesäheinä poistui Instagramista, olen ollut vähän kahden vaiheilla Instagramin suhteen. Poistuako, kun en mitään sinne postaa, kun otan todella huonoja valokuvia kännykällä. Ne postaukset, joista olen kiinnostunut itse, löytyvät facebookistanikin, jota käytän melko lailla yhtä vähän.

Ehkä nyt ainakin hetken jaksan katsella Rick Gervaisin napaa.

Olisipa David Bowie vielä elossa. Seuraisin häntäkin. Rick ja David olivat kavereita. En ollut aiemmin tajunnut, että David Bowie on niin hauska, karismaattinen ja yksinkertaisen upea. Hänen musiikkinsa ei aivan täysin aina välitä tätä mielikuvaa hänestä, hän on ehkä enemmänkin persoona kuin muusikko, tai sitten en ole vain ihan vielä uppoutunut riittävästi tuohon genreen.

Ehkä teenkin sen seuraavaksi. Ei tässä paljon muutakaan ole tekemistä.

Talvi on varmaankin siinä hankalassa vaiheessa, jossa yleensä valitan sitä, että kaikki on jäässä, autonovet eivät pysy kiinni, talvitakkini on masentava ja ihoni hilseilevä. Nyt en ole käytännössä poistunut kotoani viikkoon, joten olen ehkä ajankohtaan nähden keskivertoa tyytyväisempi elämään. Talven selkä, härkäviikot jne.

Naamastani näkee kyllä, että on talvi. Ihan kuin ihoni olisi jotenkin turvoksissa, pöhöttynyt kaikesta tästä kylmyydestä, olen jotenkin henkisen kohmeinen, ja se ilmentyy fyysisinä oireina, kuten silmieni katoamisena jonnekin ryppyjeni taakse. 

Silläkin voi olla vaikutusta, että makuuhuoneessani on n. 13 astetta. Patteri ei jotenkin reagoi komentoihini. En jaksaisi kommunikoida henkilöiden kanssa, joiden oletan olevan tekemisissä patterieni toimivuuden kanssa. Huolehtivaisen naapurini. LVI-asioita osaavien ihmisten, äärimmäisenä vaihtoehtona kaukolämpöasiantuntijuutta omaavat miehet. En jaksaisi keskustella näistä jutuista, enkä etenkään haluaisi keskustella kenenkään heidän kanssaan mistään asioista makuuhuoneeni hyytävässä ilmapiirissä.

Mutta nukun oikein poikkeuksellisen hyvin ja sikeästi. Oikein innolla iltaisin menen nukkumaan, viileä ilma on ihana nukkua. Lapsena nukuin teltassa tai muussa ulkomajoituksessa suurimman osan kevättä, kesää ja syksyä.

Näen unia. Vihdoinkin on Firman Bileet, musiikki soi, ihmiset halailevat toisiaan ja puhuvat mitäänsanomattomia asioita. Jostain paikalle raahautuu hidas lauma zombeja. Siirrymme bilettämään vähän kauemmas, tajuamme toki, että kyllä, koko maailma on zombiapokalypsin kourissa, eikä asialle enää mitään voi, mutta biletetään nyt kun vielä on mahdollista. Yksi kerrallaan joukkomme laitimmaiset päätyvät erittäin hitaiden mutta tehokkaiden zombien hampaisiin.

Olen viimeisimpiä eloonjääneitä. Kaunis nainen, persikanvärisessä mekossaan pyytää minua tanssimaan kanssaan salsaa. Eloonjääneissä olisi toki pari miestäkin jäjellä, mutta he eivät osaa salsaa. Terästäydyn, toki, osaan salsaa, ja voin ihan koettaa toimia viejänä tässä tanssissa. Tanssin, kuin se olisi viimeinen tekoni, mikä se tietysti tuossa skenaariossa onkin.

Ah, kohta Kesäheinä ja Poika 2 saapuvat ja tuovat minulle ruokaa. Miten ilahduttavaa. Tänäänkään en poistu kotoa.

tiistai 26. tammikuuta 2021

Alalalala alalalala.

Jollain tapaa olen vihdoin asettunut etätyöntekijäksi. Työn tekeminen kotoa ei enää erityisesti ahdista. Eihän tässä sopeutumisessa mennyt kuin reilut 10 kuukautta. Olen tällainen joustava mieli, selviytyjäluonne, solahdan helpostu uusiin tilanteisiin koska osaan niin helposti keskittyä positiivisiin puoliin.

Ehkä hitusen ahdistaa se, että nyt tartunnan uhka tuolla ulkona, ihmisten ilmoilla, siellä minne halajan, on selkeästi ilmeisempi kuin ennen. Oulussa oli pitkään aika rauhallista tartuntojen osalta. Aktiviteetteja tulee nyt harkittua ja karsittua entisestään. Olen kovin, kovin kovin kyllästynyt esimerkiksi ulkona reippailuun, vaikka olen satsannut siihen, että minulla on sekä nastakengät, että helposti jalkaan sujahtavat kitkaiset metsäjuoksulenkkarit, ohuemmat ja paksummat ulkohousut, ihan ok pipo, ja viimeisenä hankintana tuulitakki, joka ei kahise niin pahasti kuin se entinen, eikä myöskään aivan niin paljoa muistuta elisabethinaikaista korsetttia (Elisabeth I on tässä kyseessä). Aiempi tuulitakkini, tai siis on se edelleenkin tuulitakkini, on sellainen, että sujautettuani vetoketjun kiinni oloni on timmi ja tiivis kuin nuorella varsalla, ja tunnen hyvin suurta ihmetystä siitä, miten ihmeessä sain sujautettua sen vetoketjun ylipäänsä kiinni. 

Ehkä tuo nuori varsa ei oikein toimi tuossa kohtaa. Takki on tiivistunnelmainen, se kai sentään välittyi. Vähentää urheiluliivien tarvetta, vaikka välillä juoksupyrähtäisinkin. Pelkään usein herättäväni siinä vääränlaista huomiota.

Toisaalta minua ylipäänsä epäilyttää tuulitakin käyttö julkisella paikalla.

Kuuntelin Hallituksen koronatiedonannon toissapäivänä. Äänensävystä päätellen Marin oli lähellä itkupotkuraivaria. Minäkin olen.

Satunnaisesti pidän yhteyttä Triplatreffimieheen, joka tutustuttaa minua itselleni uuteen musiikkiin, jankuttaa asioista joista en jaksaisi kuulla enää kovin montaa kertaa ja on monella tapaa kovin epäilyttävä. Olen tyytyväinen epäluulostani, luulen, että se on vaivalla opittu taito. Toisaalta hän on perinjuurin ja liiallisen miellyttävä, kiinnostavakin. Hän on tuonut elämääni kaivattua vaihtelua, mistä on syytä olla kiitollinen.

Satunnaisesti Hämähäkkimies puhuu minulle autojen polttimoiden vaihtamisesta, juureksista ja vihanneksista, ja jos oikein hennolle päälle päätyy viskinjuonnin tyyppisen aktiviteetin päätteeksi, hukuttaa hän minut musiikkiin josta arvelee minun pitävän, ja kertoo, miksi arvelee minun siitä pitävän. Ja sitten lähettää perään hädissään disclaimerin "älä kuuntele sen biisin sanoja ne on vain jotain paskaa poplyriikkaa niissä ei ole mitään erityistä sanomaa." 

Enkä minä edes osaa italiaa.

Minä lähetän hänelle takaisin nerokkaasti valitsemiani biisejä, jotka kertovat säälimättömällä tarkkuudella sen mitä on tapahtunut ja mikä hänessä on vikana ja olen sitten viileän ymmärtämätön hänen puolustusreaktioilleen. Sehän on vain musiikkia, vain paskaa poplyriikkaa.

Sitten puhumme taas lumesta, Netflix-sarjoista ja 80-luvusta, ala-asteista 80-luvulla. Kissoista, kieliopista, autoista, loputtomasti autoista. Tietämykseni autoista on korkeintaan keskinkertainen.

Kesäheinä ja Poika 2 menivät hiihtämään. Olin niin pitkästynyt, että lähdin mukaan, vaikka se tuntui kovin, kovin oudolta toimenpiteeltä. Kaivaa varastosta ne sukset, jotka todennäköisesti ovat minut, jotka olen jo kahdessa muutossa siirtänyt paikasta toiseen melko välinpitämättömästi. Napoa jalkaani kömpelöt monot ja jännittää sitten automatkan päätteeksi, sopisivatko niiden mekanismit suksien siteisiin. 

Eksyin. Eksyminen taitaa olla minun juttuni ylipäänsä. Koen asioiden selvittämisen etukäteen, karttojen tutkimisen ja sen sellaisen kovin turhauttavaksi, kun juuri olisi jonkin konkreettisemman äärellä. 

Singahdin siis suksillani kärsimättömästi heti ladulle, väärään suuntaan. Kysyin neuvoa kerran, käännyin mielestäni oikeasta kohdasta, jotta vuosiin ensimmäinen hiihtolenkkini olisi vain minimalistisen lyhyt, herättelisi uinuvat selkälihakseni ihan vain horteen rajamaille jättäen välilevynpullistumani lähes rauhaan. Nautiskelisin vain lumisista puista, raikkaasta ilmasta ja siitä, että tein jotain sellaista, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. 

Sitten tuli epäselvä kohta ladussa, mietin hetken jos toisenkin, ja tein mielestäni ainoan järkevän ratkaisun. Hiihdin ajatuksissani tovin. Muistelin, olenko ollut täällä koskaan ennen, silloin kahdesti kesällä kun eksyin tänne, kävellen. Katsoin ohittaessani pitkään ja pistävästi ladun viereen pysähtynyttä miestä, jolla oli työnantajani logo pipossaan. Hiihdin lisää, unohdin miehen. Sitten tajusin, että alittaisin jälleen voimalinjan, ja se ei tuntunut loogiselta ajatukselta, ottaen huomioon mistä olin lähtenyt ja sen, että yritin päästä piakkoin sinne takaisin. Pysäytin takaa rynnistävän hiihtäjän kysyäkseni neuvoa. Hän oli tietenkin tämä Firman Mies, työkaverini, jonka kasvot nyt tunnistin mutta niihin ei ole vielä yhdistynyt mitään nimeä. Varmaan joku Jari, Mika tai Aki. Kyllä, olin menossa väärään suuntaan, mutta ei hätää, hänhän voi kääntyä ympäri ja saattaa minut turvallisesti oikeaan suuntaan. 

Olin jo muutenkin läkähtyä oudosta urheilusuorituksesta, mutta tokihan minun piti sitten yrittää pysyä seuralaiseni vauhdissa. Hän jutteli minulle iloisesti muistellen menneitä yhteisiä yhteisöllisyyden kokemuksiamme ja kertoi myös äärettömän tärkeää sisäpiirintietoa kaltaiselleni hiihtoa aloittelevalle henkilölle; hiihtäminen, kuten muutkin uudet urheilulajit, kannattaisi aloittaa pikkuhiljaa, ettei selkä, taikka jalat kipeydy. Vaikka joka toinen päivä, ja vain pieni lenkki aluksi kerrallaan. Ehdottomasti kannattaisi illalla myös venytellä rauhallisesti. 

Puuskutin, muutuin koko ajan punakammaksi ja hiljaisemmaksi matkan edetessä. Olin jo alussa kertonut, mielestäni ihan kohteliaisuuden rajoissa, että hän voi toki hiihtää ihan omaan vauhtiinsakin.  Yritin kyllä vaivalloisesti olla seurallinen ja kiitollinen pelastajalleni mutta en ehkä oikein osaa arvioida sosiaalisia taitojani näinä päivinä. Lopulta parkaisin, että minun on pakko niistää nenä ja pysähdyin kaivamaan nenäliinaa taskustani. Tässä vaiheessa hän jatkoi matkaa, n. kolme kertaa vauhtiani.

Jännittävä sosiaalinen kohtaaminen. Ehkä mitään noin jännittävää ei nyt tapahdu viikkoihin. Kuukausiin. Ehkä ei ennen marraskuuta. Tai katsotaan nyt ensin, milloin rokotteiden tehosta voidaan olla yhtä mieltä.

Paitsi ai niin, aamulla olin unessa, jossa juttelin Aleksi Laihon kanssa. Hän oli jotenkin helpottuneen ja toiveikkaan oloinen. Uusia juttuja oli tiedossa. Kun heräsin, päässäni soi tämä aika lujaa.

 

lauantai 16. tammikuuta 2021

Time to play B-sides.

Hetkellisesti elämäni ei ole ollut koko ajan tylsää. Vähän aikaa sitten se oli todella tylsää. Ja aika suuren osan ajasta se tietenkin on tylsää, koska korona, etätyö, talvi, keski-ikä. Tällaisten muutosten havainnointi, ja niihin suhtutuminen rauhallisesti, kuin vuodenaikoihin, että siinä se nyt on, tylsyys, ja kohta se varmaan vaihtuu joksikin muuksi, on minulle kuin uusi löytämäni lihas, jota tekisi mieli harjoittaa enemmänkin nyt kun olen jollain uudenlaisella liikeradalla onnistunut saamaan sen hieman kipeäksi, ja siksi tietoisuuteeni. 

Kankussani, siis ihan fyysisesti, oli muutama päivä sitten joko juuri tuollainen uusi lihas (joka kerta kun siihen sattuu liikkuesssani, näen mielessäni alastoman ja öljytyn Sylvester Stallonen muhinoimassa Sharon Stonen kanssa jossain keskivertoa huonommassa elokuvassa jonka nimeä en enää muista, mutta muistan, että Sylvesterillä oli siinä ihan kummallisia muhkutoita ylhäällä ulkoreidessään.)

On muitakin uusia henkisiä lihaksia joita olen harjoittanut. Impulssikontrollia. Mutta sitä ei saa tehdä liikaa. Vastapainoksi olen kuunnellut Sibeliuksen Finlandia flash mobeja ja itkenyt, oppinut uutta musiikkia, kuunnellut paljon. 

Sitten olen ottanut vastaan hallitsemattomia tunnereaktioita, ja sanonut ääneen, että kiitos, arvostan sitä, että kerrot tämän minulle. 

Kummallisesti olen tilanteessa, jossa tuntuu ainoalta mahdollisuudelta olla mahdollisimman paljon oma itsensä ja sanoa kaikki ääneen. Toisaalta olla sanomatta liikaa, turhia asioita. Sekin on taito, joka on pitänyt opetella.

Tänä aamuna heräsin, ja mietin, että miten ihana tylsä aamu. Ylellisesti aikaa, jonka saan täyttää haluamallani tavalla. Olin hetken neuvoton. Mitä minä tarvitsen? Mitä minä nyt kaikkein eniten haluan, ja onko se jotain syötävää? Jotain vaihtelua, piristystä, herkkua, jotain uutta, vanhanlaista kivaa hemmottelua, mielihyvää. Sitä minä haluan. Hienosti tunnistettu tunne, jonka loppulemana olin vähän pateettinen ja matalamielinen, ja päädyin ensimmäistä kertaa viikkoihin tai kuukausiin raahustamaan Oulun Ideaparkin käytävän päästä päähän. Paikan mainoslause on "Ideapark - siellä on käytävä." No, siellä on pitkä, masentava käytävä, jonka varrella liikkeitä rivissä, mielikuvituksettomasti. Käytävän keskellä on penkkejä, joilla miehet istuvat leveissä manspreadeissaan, lukevat kännyköitään naistensa vaellellessa käytävää edestakaisin maanisesti.

Mietin, että on oikeastaan ihan kivaa, että voi käydä ostoksilla ihan yksin. Ei tarvitse jättää miestä parkkiin.

Ostostonttuni vimmaantui. En ole pitkään aikaan käynyt vapaapudotusshoppailemassa, ja oloni oli kuin transsiin vaipuvalla meediolla, mikä oli ihan käytännöllistä, koska normaalit ostosrutiinini ovat pikkuhiljaa käytön puutteessa keränneet ruostetta. Ostostonttu tietää puolestani, mihin kauppaan pitää mennä, minne kiinnittää huomio. Joskus vaatteet suorastaaan heittäytyvät rekeistä langetakseen eteeni huomiotani hakien, henkarit ripustautuvat käsilaukkuuni tai sovituskopissa, johon menen, odottaa minua vaate jota en ikimaailmassa itse olisi tajunnut sinne viedä. Ostostontulle voi antaa toimeksiantoja (toimii erityisesti kirpputoreilla), mutta antoisinta on nimenomaan luovuttaa itsensä hänen valaistuneen tietoisuutensa ohjattavaksi aivan ilman mitään ennakko-odotuksia.

Nyt jalat veivät minut hyvin määrätietoisesti suoraan ulko-ovelta liikkeeseen, jossa en yleensä oikein viihdy, ja käteni paiskautuivat kokoani edustavaan mielenkiintoisen muotoiseen mustaan toppatakkiin, joka osoittautui kassalla vielä kymmeniä euroja oletettua lisäalehintaansa halvemmaksi. Käytännössä ilmainen, ja aiempi, makuupussia miellyttävällä tavalla muistuttava toppatakkini on alkanut osoittaa elämäänsä kyllästymisen merkkejä hankauduttuaan liian usein volvoni rapaisiin kylkiin ahtautuessani pois siitä minimalistisesta uomasta, joka jää autokatokseni seinän ja autoni väliin parkkeerattuani.

Maleksin kärsimättömästi mutta tarttumattomasti muutaman muun liikkeen läpi, kunnes taas tunsin magnetismia ilmassa. 8 eurolla ylleni sujahti vähäeleinen, istuvat glitterpaita, joka sai kumpareisen torsoni vaikuttamaan leikkisältä vesiputoukselta kimalluksineen ja kiiltoineen. Päässäni soi Maija Vilkkumaan "sul on hopeapaita, viis kitaraa", ja olin myyty. Tai siis paita oli myyty. Mietin myös, että on basistitkin ihan viileitä.

Tämän jälkeen tiesin, ettei Ideaparkilla olisi minulle enää mitään annettavaa, tunsin kyllääntyneisyyttä. Olen nyt suorittanut vuoden alun alennusmyynnit.

Excelissäni oli paikka takille, kahdellekin. Paidalle ei, mutta luulen, että se luterilainen syyllisyys, jota tästä ostoksesta tunnen, kuittaantuu moninkerroin jonain ihanana koronavapaana iltana, jolloin kimaltelen tanssilattialla minkä tahansa tarjolla olevan musiikin säestämänä.  Kyllä sekin aika tulee.