You've decided to show me.

Nukuin yön yli, toisenkin. Nyt ehkä olen valmis kohtaaman ne tunteet, joita UMK-finaalin aloitusnumero minussa herätti.

Antti Tuiskun ja Erika Wikmanin biisejä yhdistettynä oikeasti aivan kiinnostavalla mukaansatempaavalla tavalla. Kyllä, tuo oli tavallaan ihan kutkuttavaa, rohkeaa, häpeämätöntä, jopa kunnoitusta herättävää.

Antti Tuiskun olemus, tanssi, koreografia ja näkemys siitä mitä teki, tekivät oikeasti vaikutuksen. 

Ja sitten iski kognitiivinen dissonanssi. Huomasin ajattelevani, onko Erika Wikmanin ihan pakko käyttää alusvaatteita. Ja sitten mietin, että tuo on kovin kummallinen asia tunnettavaksi näin suureksi epäkohdaksi tässä maailmassa, ja syyt, miksi koen asian epäkohdaksi eivät ehkä ole ihan niin yksiselitteiset kuin voisi ajatella.

Musiikillisesti näiden artistien tuotantojen yhdistäminen toimi hämmästyttävän hyvin. Mutta siinä missä Tuisku on jotenkin yliluonnollisen viimeistelty, hehkuu mystistä itseluottamusta ja itseironiaa, Erikasta eniten jää mieleen futuristisen esiintymisasun housuosan alta pilkottavat puuterinväriset pikkuhousut.

Erikan rooliksi tanssikoreografiassa oli lähinnä kiemurrella ja konttailla lattialla ja aina välillä levittää haaransa yleisöä kohden provosoivasti. Ymmärrän kyllä provokaatioiden ja häpeämättömyyden tarpeen, ja siitähän tuossa numerossa oli kyse, ja ehkä se, että koin tilanteen jotenkin kiusalliseksi kertoo enemmän omasta estyneisyydestäni kuin mistään muusta.

Mutta silti. Jos pukeutuu tolppakorkoihin, sarviin ja ihonmyötäiseen kimaltelevaan haalariin jossa tirkistysaukkoja siellä täällä, jotenkin olettaisi, että kyseinen hahmo tavoittelee jotain yliluonnollista hipovaa seksin ja emansipaation ilmentymää, täysin tästä maailmasta pois olevaa täydellistä ilmestystä. 

Ne vilahtelevat kalsarinlahkeet todellakin rikkovat ylimaallisuuden illlusion. Tulee mieleen Tokmannin Female Passion -alusvaatesarja. Tulee mieleen, että eikö kukaan puvustuksessa ollut hoksannut, tai kehdannut sanoa artistille, että oikeasti, ei ehkä kannattaisi laittaa alusvaatteita lainkaan tämän asun kanssa. Että Tuiskukin esiintyy ihan kommandona, ettei kalsarinrajat vilku. Vai onko artisti ihan itse vaatimalla vaatinut, että ei, kun minä olen kunnon tyttö ja kunnon tytöt pitävät pikkuhousut jalassa myös silloin, kun levittelevät jalkojaan televisiossa ja julistavat olevansa toosi syntisiä ja elävänsä ihan kuin italialainen pornotähti. 

Tämä ajatuskulku ei ole sellainen, että haluaisin viettää tässä enää kovin montaa hetkeä. Mutta ehkä tämä on vain nerokas tapa, jolla Erika jättää minuunkin, joka olen aika paljon sivuosuma jos mietitään hänen genrensä kuuntelijoita, lähtemättömän muistijäljen. Ehkä hän on medianero, joka tietoisesti varastaa huomion olemalla ärsyttävän epätäydellinen. 

Kukin tavallaan. Arvostan artisteja, se on kovaa työtä, huomioarvon saaminen. 

Tämä alla oleva biisi on taas jotain vain kaunista, tunne johon on hyvä antautua.

Aika tuo niin lohduton.

En ole kutsunut huoltomiestä, naapuria tai kaukolämpömiestä apuun, ja ulkona on edelleen pakkanen, mutta en erityisesti huomaa enää mitään outoa makuuhuoneeni lämpötilassa. Ehkä olen kehittänyt itseeni lisää ruskeaa rasvaa. Aion nyt kuvitella, että se on erityisesti sitä hyvää ruskeaa ihraa, se juttu mikä pullauttaa jatkuvasti H&M-laatuisten jumppatrikoitteni vyötärönauhan alleen.

Röhnisch-merkkisten kanssa lähes pärjäämme, ruskea rasvani ja minä. Käytännössä hintakaan ei ole eri, jos nuo ostaa outletista, jossa hinta näppärästi puolittuu.

Excelini ei juurikaan näinä talven pimeinä kuukausina ja etätyöaikana kehity mihinkään. Käytän samoja trikootunikoita, urheilutrikoita, boyfriend-farkkuja, toppatakkeija ja eskimokenkiä päivästä toiseen. Joskus tuulitakkia ja nastakenkiä. Harmaa keinokuituinen, mutta kovin mukava virheostospyjamani on osoittatunut lähes lempiasukseni. Tulee tunne, että teen jotain asiallista, kun nukkumaan mennessä puen ylleni muodollisen pyjaman, jossa on käännettävät kaulukset ja napit ja kaikki ja housut samaa paria. Tunne säilyy, kunhan en vain katso itseäni peilistä, koska en usko, että omistan epäimartelevampaa asua. 

Näistä johtaen keksin tavan tehdä Youtuben tanssitreenejä. Tai siis tavan, jolla saattaisin koukuttua tekemään niitä. Ne olisivat edes jotain vaihtelevaa liikuntoa sään ollessa kovin epäystävällinen ulkoliikkujaa kohden (Siperiasta tuulee). Jos treenaan olohuoneessani, sälekaihtimet kiinni Youtuben ohjauksella, televisiostani kuuluu musiikkia, ja voin tätä ohjelmanumeroa varten pukeutua Ihan Miten Haluan, ja merkitä sitten exceliin käyttäneeni juuri niitä vaatteita ja kas - excelilläni (luetaan elämälläni) on jälleen etenemä ja tarkoitus.

Eilen tein Queen-workoutin, eli pompin niin pirusti Freddie Mercuryn tahtiin. Se oli lähes kivaa ja kannikkani ovat hieman arat, kuten on tarkoituksenmukaista ollakin.

Blind Channel menee Euroviisuihin. Kerrankin olen sitä mieltä, että valitsivat tarjolla olevista kappaleista sen ratkaisun, joka nolottaa minua vähinten. Tuo ei oikeastaan nolota yhtään. Bändi on tehnyt vastaavaa musiikkia jo vuosikausia, ja tuo biisi ei erityisesti vaikuta siltä, että se olisi tehty euroviisubiisiksi. Tai että porukka olisi koottu kasaan esittämään anarkistista poikabändiä ihan vain tätä tarkoitusta varten. Ja kyllä minä ihan vähän spontaanisti hytkyinkin, kun kuulin tuon ekan kerran.

Kyllä minä niin odotan kesää. Tai jotain.

 

Take the plan, spin it sideways.

Siivosimme, Pertti ja minä. Tai hän siivoaa edelleen. Valssimies, silloin joskus, nimesi robottipölynimurimme Skynetiksi (koska Terminator-elokuvissa se on se järjestelmä, jonka takia robotit valtaavat maailman), mutta minä olen alkanut kutsua häntä tuttavallisemmin Pertiksi. Hänellä on vuohen passiivis-agressiivinen luonne ja keskivertolentopalloilijan älykkyys. Siitä ehkä mielleyhtymänä Pertti.

Joskus haluaisin kirjoittaa ylös Pertin ja minun tarinan, jota ei koskaan tapahtunut, mutta joka nolottaa minua silti niin monella tapaa.

Olin äsken lähdössä kauppaan, ja Pertti piti sammuttaa siksi ajaksi. Hän huomasi aikeeni, luikahti kirjoituspöytäni laatikoston alle, mikä on ehkä hankalin kulma asunnossani, koska liikkumatila rajautuu myös pyöreään, vaikeasti ylitettävään karvalankamattoon, joka on mukava toimistotuolini alla. Siellä hän hinkkasi ja jynssäsi ja väpätti viiksikarvoillaan huolellisesti edestkaisin, ja olen varma, että tuo katseiden tavoittamaton kulma on nyt erinomaisen puhdas.

Odotin minuutin, toisenkin, ehkä neljä. Toppatakki päällä, kassi kädessä. Sitten huomasin karjaisevani "Voi vittu Pertti nyt ulos sieltä!". Siitä huomasin, että kutsun häntä Pertiksi.

Pertti liukui nyreästi karvalankamaton päälle, yskähti ja sammui.Tunnen jotenkin vaarallisesti muuttuvani krooniseksi yksineläjäksi, kun huomaan harjoittavani mentaalista symbioosia elektroniikan kanssa. 

Toinen asia, josta huomasin olevani muuttuvani yksineläjäksi tapahtui heti sen jälkeen. Kaivoin hattuhyllyltä hanskojani. Tönäisin hyllylle juuri nostamaani suksivoidepurkkia (Kesäheinän ja Pojan harrastus, jonka harrastusvälineet sijaitsevat luonani), ja se tipahti n. 1,8 metrin korkeudelta oikean pikkuvarpaani päälle kulma edellä. Se kävi kipeää, pirun kipeää, mutta en edes inahtanut. Ei ollut ketään kuulemassa, ja se refleksi, jolla hakisin hoivaa ja myötätuntoa tuommoisessa tilanteessa on siis surkastumassa tarpeettomana.

Muuten on ihan mukavaa. Pakotin itseni lenkille, kohta saunaan. Tyttäret tulevat tänne illaksi, ja yksi Pojista. Katsomme UMK:n, teen flammkücheneita (en tiedä osaanko, mutta en ole varma voiko niissä mennä vikaan), ja ajattelin myös juoda muutaman lasillisen päärynäistä pirskahtelevaa Proseccoa. 

And did me wrong, and it serves me right.

Muraalimies oli perin mukava. Mutta elämäni saattaa olla liian lyhyt ihan vain mukavaan. Ilmeisesti jonkinlainen akuutti ristiriitaisuus, tarve liiallisen vaativille kompromisseille, mahdottomuutta hipovan haasteelliset asetelmat ja aivan naurettavan hankalat luonteenpiirteet ovat enemmän minun juttuni. 

Kuuntelin hänen tarinointiaan latteani litkien. Kyllä, hän oli varoittanut olevansa kova puhumaan, ja hänellä oli varmaan ihan hyvä itsetuntemus. Erityisesti hänen tarinoistaan mieleeni painui, miten henkilö (ja koira) toisensa jälkeen kuoli. Jostain syystä lähes kaikki, joista hän puhui, kuolivat. Osa oikeasti aika traagisen äkillisesti. Vääntelin kasvojani kerta toisensa jälkeen asentoihin, joiden oletan viestivän empatiaa ja myötäelämistä, vaikka semmoinen on minulle hyvin vaikeaa, etenkin kun olen muutenkin haastavassa sosiaalisessa tilanteessa. Mutta yritin olla normaali.

Eihän se hänen vikansa tietenkään ollut, että kaikki sattuivat kuolemaan (tai näin oletan raskauttavien todisteiden puuttuessa). Mutta joko siitä, tai muusta syystä, olin hyvin pian hyvin paljon uupunut, en jaksanut keksiä mitään tekosyytä vaan kaivoin kännykkäni käteen, sanoin katsovani kelloa (jonka seurauksena hän tarinoi pitkän, pitkän anekdootin rannekellosta, joka hänellä oli 80-luvulla), ja sitten kerroin, että minulla on ollut pitkä päivä ja haluan lähteä kotiin. 

Kotona lysähdin sohvaan, en jaksanut laittaa tiskejä tiskikoneeseen. Valitin Hämähäkkimiehelle taas jostain elämäni epäkohdasta, kuten olen viime aikoina tehnyt, ja ihmettelin, miksi juuri hänelle on niin mukava valittaa. Arvelin hänestä huokuvan jonkinlaista vastentahtoista empatiaa, joka tuntuu minusta erityisen hyvältä. Usein hän sanoo, että ongelmani ovat aivan liian pieniä ja naurettavia, ne tekevät hänet vain ärtyneeksi. Joskus hän ei sano mitään. Joskus hän sanoo ok. Joskus hän vaihtaa puheenaihetta, mutta minusta tuntuu, että hän yrittää keksiä jotain sellaisat, joka saisi minut innostumaan. Kerran hän on sanonut, että olet vissiin kuitenkin ihan ok (vaikka noin kävi).

Eilen hän sanoi olevansa oikeastaan perin välinpitämätän valitusteni suhteen. Ilmoitin jatkavani silti kuvitteluani siitä, että hän huokuu vastentahtoista empatiaa. Sieluni lepää tilassa josta puuttuu teeskentely.

Unessa palasin elämäni siihen kohtaan, jossa avioerosin. Nyt unessa tein erilaisen ratkaisun, otin lapseni ja muutin vuokralle, väliaikaiseen asuntoon, mahdollisiman pian, sen sijaan että olisin jäänyt unelmataloomme jossa kitkutimme erotilanteessa vielä loputtoman pitkän ajan. Olen joskus vähän varovasti miettinyt, mitkä asiat olisivat olleet toisin, jos olisin toiminut noin, mutta en kovin paljoa uskaltanut analysoida.  Entä jos tein virheen taannoin? Olisivatko jotkin asiat olleet tytöille helpompia? Ehkä tarina jatkuu seuraavassa unessa ja pääsen elämään tuonkin rinnakkaistodellisuuden. Ehkä vanhemmuus on asia, josta ei vain millään selviä yli kuivin jaloin.

See, mama, when your heart is in its place.

Olen kovasti yrittänyt pitää sydänchakrani auki ja ottaa kaiken vastaan siinä järjestyksessä kuin se tulee. Luulen, että se on ollut tavoitteeni koko ajan, tavalla tai toisella.

Kummallisesti vastaan tulee kiitollisuuden, innostuksen, itsesäälin, turhautumisen, vitutuksen ja muiden värikkäämpien tunteiden lisäksi aika paljon sellaisia hetkiä, joissa huomaan, että kas, ei tunnukaan paljon miltään - minulla ei ole tunnereaktiota tämän tilanteen varalle.

Eilen oikein mässäilin, huolellisen itsesäälillä itseäni sivelyn ja epäonnistumisen tunteen marinadissa kierähtelyn lisäksi katsomalla putkeen kaikki "laulu rakkaudelle" taltioinnit internetin syöverereistä. Siinä siis julkisuudesta tuttuja tai melkein tuttuja henkilöitä yllätettiin heidän ystäviensa tai muiden heitä arvostavien tai sielunkumppanuutta tuntevien tahojen johdosta musiikkiesityksillä. Pidin konseptista siksi, että ainakin osa kohteista näytti tulevan kohtuullisen yllätetyiksi. Pidin myös siksi, että moni oli ihan oma itsensä, eikä teeskennellyt sen suurempaa tunnetta kuin tunsi. Jotkin estitykset selvästi osuivat paremmin kuin toiset.

Itse itkin ryyskien ja ulvahdellen kahden esityksen kohdalla, ja mietin kovasti, mitä se minusta itsestäni kertoo, että ne ovat juuri nämä. Ehkä en yllättynyt siitä, että ne olivat juuri nuo kaksi, mutta se, että niin moni muu jätti kylmäksi, antaa aavistaa, että elämän agility-ratani ei ole vielä erityisen loppusuoralla. Paljon oppimista vielä.

Eilen oli hauska päivä. Melkein pystyin kuvittelemaan, että oli asioita ilman koronaa. Että en muka koko ajan käyttänyt kasvomaskia, tai pidättäytynyt tekemästä asioita, joita olisin halunnut tehdä. Näin ystäviä. Join viintä. Tein tarot-tulkintoja. 

Päivällä Kaunomieli auttoi minua etsimään muraalin, jota vasten henkilö, jota en ole tavannut, nojaa kuvassa, ja kuvan perusteella arvioin, varmaankin kohtuullisen kokoisen virhemarginaalin kera, ko. henkilön todennäköiset mittasuhteet, ja sen, olisiko hän kovin paljon minua lyhyempi, ja sen seurauksena, mikä minulle oleellisempaa, niin hentorakenteinen, että omaisi vain noin puolet elopainostani. Saatan olla hyvin pinnallinen ihminen, sekä tekopyhä, kun en uskalla kysyä asiaa kohdehenkilöltä suoraan. Mutta asialla olisi merkitystä potentiaalisen tapaamisen tarkoitusperiin nähden. 

Joka tapauksessa muraalin etsiminen oli hauska ajanviete ja lisäsimme jännitystä alkamalla täysin loogisesti mutta oma-aloitteisesti, uskoa skenaarioon, jossa se, että en kohtuullisen aikarajan puitteissa vastaisi kohdehenkilön viimeiseen viestiin, johtaisi siihen, että hän poistaisi kommunikaatioyhteytemme mobiililaitteestaan turhautuneena sinnikkääseen varautuneisuuteeni ja välinpitämättömyyteeni. Ja enhän minä tietenkään vastaisi, jos en haluaisi viritellä turhaa toivoa tulevasta tapaamisesta, mitä en tekisi, jos näkisin vaivannäön turhaksi. Tai vastaisin luontaisen nuivasti, kaverizonettaen uskomattomalla tehokkuudellani, joka on taas ryöpsähtänyt valloilleen suorastaan rikkaruohoksi sosiaalisten taitojeni kasvulaatikkoon ja kuristaa hengiltä kaikki hennot, orastavat ja paljon kiinnostavammat eksoottiset kasvit, kuten romantiikan ja vetovoiman.

Näin ei käynyt, mutta epäilen realistisesti ja kokemukseeni nojaten, että käykö tässä mitenkään muutenkaan. Ehkä tällaiset ajoittaiset prospektit ovat agility-radassani sellaisia ylhäältä roikkuvia renkaita, joihin tartun yksi kerrallaan, heilautan itseäni eteenpäin kuin laiska oranki, ja selvitän tieni seuraavanlaiselle esteelle henkisiin käsivoimiini turvautuen.

Jälkeenpäin mietin, että jos minä olisin kohdehenkilö, jolla on tuollainen muraalikuva itsestäni, asettaisin kadun toiselle puolelle riistakameran taltioimaan kaikkia niitä naisia, jotka käyvät tekemässä arvioivia mittauksia kyseistä muraalia apunakäyttäen.

Tänään on päivä ihan itselleni. Menen lenkille, kunhan saan irroitettua takamukseni sohvasta. Sitä odottellessa paikkaan aukkoa sivistyksessäni ja katson uudehkon televiosioni hämmentävän kätevän Youtube-liitännäisominaisuuden kautta Greta van Fleetin musiikkivideoita. Nuoria poikia ovat.

Nämä yöt päivää kauniimmat.

Minulla on käytössäni semmoinen taukojumppasovellus, Cuckoo-workout. Olen useasti kirjoittanut tuon työpaikallani vahingossa väärin, cockoo-workout. Olen varmasti tehnyt pahempiakin asioita, ja jättänyt tekemättä asioita joiden tekemättä jättäminen on pahempaa kuin mikään tekemäni, joten en ole tuosta oikeinkirjoituksen puutteesta, ja siitä, mistä se voi kieliä, kovin huolissani. 

Tai ehkä olen ajoittain ihan vähän huolissani siitä, mistä se voi kieliä.

No, siinä sovelluksessa, jos tekee jonkin tehtävän, kuten juo litran vettä, kävelee portaita, vaihtaa työskenelyasentoa, käy happihypyllä, seisoo päällään tai ratkaisee maailman liikakansoittumisongelman, tienaa kookospähkinöitä. "Onneksi olkoon, vaihdoit asentoa, tunnet olosi virkistyneeksi ja ansaitset 15 kookospähkinää!", kertoo tämä sovellus silloin vaikkapa.

Eilen kävin työpaikalla. Olin Innoissani, jo ihan ajatuksesta. Mietin, että nyt ihan varmasti laitan mekon tai hameen, koska on Erityinen Tilaisuus pukeutua kuten Aikuinen Ihminen jonka elämällä on Tarkoitus, ja joka ei käytä joka päivä (talosta poistuessaan) ensimmäisiä käteensä osuneita farkkuja ja satunnaisesti valittua mustaa paitaa. 

Ja sitten se ajatus mekosta tuntui kuitenkin ylimitoitetulta, ja puin sen ihanan pörröisen villapaitani, sen vaalean rahkasammaleenvihreän, koska excelini mukaan sitä pitäisi käyttää vähän useammin, kun olen kerran sellaisen ostanut. Vaihdoin sen kanssa kuusi eri alaosaa, enkä pitänyt yhdestäkään yhdistelmästä. Vaihdoin paidan, ja sovitin kaikki kuusi alaosaa uudelleen, enkä pitänyt niistäkään. Kokeilin kahta mekkoa, sekä vielä yhtä hame-paita-yhdistelmää. Puin näissä yhteyksissä sukkahousut kolmasti, ja riisuin ne kolmasti. Lopulta päädyin mustaan neulepaitaan ja tummanharmaisiin farkkuihin.

"Onneksi olkoon, menit innoissasi toimistolle viikkojen tauon jälkeen, suoritit 18 asunvaihtoa ennen lähtöä ja ansaitsit hikisen otsanrajan sekä 15 kookospähkinää!" sanoo ylipirteä papukaija.

Kävin töissä, tulin kotiin ja jatkoin töitä kotona. Lopetettuani päässäni suorastaan hyrähti. Semmoinen pyörre, kuin huimaus, mutta ei fyysistä huimausta, vaan tasapainottumuuden tuntua aivojeni järkiosissa. Kihisin innosta johonkin. En tiennyt mihin. Kun mitään kivaahan ei nyt vain saa tai voi tehdä. Luulen, että tuo tunne oli kai jonkinlainen mania-tyyppinen elämys. Olen kokenut niitä ennenkin, mutta jotenkin, kun elämäni on ollut paljon tempoilevampaa ennen tätä keski-ikää ja koronaa, tuollaiset kohdat ovat sulautuneet arkeeni melko saumattomasti, ja olen tulkinnut ne lähinnä Pave Maijasen kuvailemaksi akuutiksi elämännäläksi.

Nyt tunsin kuitenkin tarvitsevani apua. Soitin Kaunomielelle, ja hän lähti tukihenkilökseni Prismaan, josta ostin loput tarvikkeet laskiaistiistainviettoani varten. Olin jo aiemmin ostanut 500 gramman pussin herneitä. 

Kaunomieli oli kärsivällinen, hoki minulle uudestaan ja uudestaan unohtamaani kauppalistaa ja talutti minua hyllyväliltä toiselle, edestakaisin suurta Prismaa, kun aina tajusin tarvitsevani jotain, joka oli juuri eri puolella kauppaa, kuin minne olimme vasta paarustaneet. Tämän jälkeen hukkasimme automme parkkipaikalle, mutta siitäkin selvittiin. Tai siis minä hukkasin. Kaunomieli ei edes yritä tunnistaa autoani muiden joukosta, tai muista kummasta päästä rakennusta kävelimme sisään. Hänellä on muita kykyjä, ja kaikki ei vain mahdu samaan pakettiin.

Kotona laitoin meille ruokaa, herneet likoamaan, ja pullataikinan hitaasti nousemaan jääkaappiin. Valmisteluja tätä päivää varten.

Aamulla huomasin, että eihän hiiva ollut lainkaan herännyt ennen jääkaappin joutumistaan. Eli pullataikina, johon olisi yön aikana pitänyt muodostua hiljalleen hieno sitko, oli kasa hapertuvaa, rasvaista tahnaa.

Herättelin hiivan kuuman vesihauteen ja taikavoimieni avulla ja lykkäsin sen takaisin jääkaappiin. Napsautin herneet kiehumaan hiljalleen jo kahdelta iltapäivällä (etätoimiston etuja), ja kun työpäivä päättyi, singahdin sukkana maustamaan, maistamaan, pyörittämään pullia ja aivan älyttömän helposti oli tarjolla toistaiseksi parasta tekemääni hernekeittoa (pororouheella) sekä laskiaispullia.

Tässä vaiheessa minulle selvisi, ettei ole laskiaistiistai, eikä edes tiistai.

En ole varma, miten tilanteet eskaloituivat tähän pisteeseen, mutta keitto oli hyvää, ja pullatkin kelpasivat. Pelasimme myös lautapeliä ja suunnittelimme kesää. Viime kesä oli hyvä. Tämä oli oikein hyvä päivä vaikka ei laskiainen. En usko, että jaksan oikein kiinnostua siitä oikeasta laskiaisesta, sitten kun se tulee.

-Here am I floating 'round my tin can.

Suosikki-ihmiselläni Rick Gervaisilla on Instagram-tili, johon hän postaa kuvia kissastaan. Myös karvaisesta navastaan, sekä saamistaan palkinnoista. 

Sen jälkeen, kun Kesäheinä poistui Instagramista, olen ollut vähän kahden vaiheilla Instagramin suhteen. Poistuako, kun en mitään sinne postaa, kun otan todella huonoja valokuvia kännykällä. Ne postaukset, joista olen kiinnostunut itse, löytyvät facebookistanikin, jota käytän melko lailla yhtä vähän.

Ehkä nyt ainakin hetken jaksan katsella Rick Gervaisin napaa.

Olisipa David Bowie vielä elossa. Seuraisin häntäkin. Rick ja David olivat kavereita. En ollut aiemmin tajunnut, että David Bowie on niin hauska, karismaattinen ja yksinkertaisen upea. Hänen musiikkinsa ei aivan täysin aina välitä tätä mielikuvaa hänestä, hän on ehkä enemmänkin persoona kuin muusikko, tai sitten en ole vain ihan vielä uppoutunut riittävästi tuohon genreen.

Ehkä teenkin sen seuraavaksi. Ei tässä paljon muutakaan ole tekemistä.

Talvi on varmaankin siinä hankalassa vaiheessa, jossa yleensä valitan sitä, että kaikki on jäässä, autonovet eivät pysy kiinni, talvitakkini on masentava ja ihoni hilseilevä. Nyt en ole käytännössä poistunut kotoani viikkoon, joten olen ehkä ajankohtaan nähden keskivertoa tyytyväisempi elämään. Talven selkä, härkäviikot jne.

Naamastani näkee kyllä, että on talvi. Ihan kuin ihoni olisi jotenkin turvoksissa, pöhöttynyt kaikesta tästä kylmyydestä, olen jotenkin henkisen kohmeinen, ja se ilmentyy fyysisinä oireina, kuten silmieni katoamisena jonnekin ryppyjeni taakse. 

Silläkin voi olla vaikutusta, että makuuhuoneessani on n. 13 astetta. Patteri ei jotenkin reagoi komentoihini. En jaksaisi kommunikoida henkilöiden kanssa, joiden oletan olevan tekemisissä patterieni toimivuuden kanssa. Huolehtivaisen naapurini. LVI-asioita osaavien ihmisten, äärimmäisenä vaihtoehtona kaukolämpöasiantuntijuutta omaavat miehet. En jaksaisi keskustella näistä jutuista, enkä etenkään haluaisi keskustella kenenkään heidän kanssaan mistään asioista makuuhuoneeni hyytävässä ilmapiirissä.

Mutta nukun oikein poikkeuksellisen hyvin ja sikeästi. Oikein innolla iltaisin menen nukkumaan, viileä ilma on ihana nukkua. Lapsena nukuin teltassa tai muussa ulkomajoituksessa suurimman osan kevättä, kesää ja syksyä.

Näen unia. Vihdoinkin on Firman Bileet, musiikki soi, ihmiset halailevat toisiaan ja puhuvat mitäänsanomattomia asioita. Jostain paikalle raahautuu hidas lauma zombeja. Siirrymme bilettämään vähän kauemmas, tajuamme toki, että kyllä, koko maailma on zombiapokalypsin kourissa, eikä asialle enää mitään voi, mutta biletetään nyt kun vielä on mahdollista. Yksi kerrallaan joukkomme laitimmaiset päätyvät erittäin hitaiden mutta tehokkaiden zombien hampaisiin.

Olen viimeisimpiä eloonjääneitä. Kaunis nainen, persikanvärisessä mekossaan pyytää minua tanssimaan kanssaan salsaa. Eloonjääneissä olisi toki pari miestäkin jäjellä, mutta he eivät osaa salsaa. Terästäydyn, toki, osaan salsaa, ja voin ihan koettaa toimia viejänä tässä tanssissa. Tanssin, kuin se olisi viimeinen tekoni, mikä se tietysti tuossa skenaariossa onkin.

Ah, kohta Kesäheinä ja Poika 2 saapuvat ja tuovat minulle ruokaa. Miten ilahduttavaa. Tänäänkään en poistu kotoa.