Won't you touch me/touch me.

Kummallisesti elämäni on edelleen kovin kiireistä. Tanssin, teen töitä, näen tyttäriäni, joiden hiusten pituus ja väri vaihtelee hämmentävällä tavalla. Kai heidän hiuksensa on heidän omiaan. En ole aivan varma.

Juon kahvia miellyttävässä seurassa, tuijottelen silmiin ja näen niissä kuvajaisia asioista joita haluaisinkin nähdä, ja tunnen suurta epäluuloa. Ehkä hän on jonkinlainen ihmismielitaikurisilmänkääntäjä, joka onkii esiin toiveeni ja heijastelee niitä minulle takaisin ilman varsinaista aietta tai kykyä toteutukseen. Ehkä olen kuitenkin aidosti imarreltu siitä, että noin taitava ihminen jaksaa leikkiä kanssani, kokee ehkä haastuvansa. Olen aina hetken hänen lumoissaan, sitten niskaani tipahtaa puolikas kahvikupillinen jääkylmää toteamusta ja ravistelen itseäni epämieluisasti kuin kissa.

Tämäkin on kai pätkä sitä agilityrataa jota suoritan. Teen oivalluksia, oion solmujani odottaessani. Mutta oikesti minusta tiuntuu, että kuitenkin varsinaisesti odotan jotakin muuta.  

Virtuaalipalaverit ovat haastavia. Hieman masentavia. Niissä on vaikeaa saada kontaktia toiseen ihmiseen, kun aivojen peilisolut eivät pääse toimimaan kunnolla pelkän äänen perusteella. Pohdiskelin, mitkä ovat keinoja saada samanlainen kosketus toiseen ihmiseen ilman näkemättä, sellainen tunne jossa pääsee kehittymään empatiaa kanssaihmistä kohtaan. Juttelin näitä ääneen yksin, pyjamahousuissani, keittiönpöytäni marimekkovahakangasta kynnelläni rapsutellen. Luurit päässä. Puhuin yksikseni varmaan 20, 25 minuuttia. Linjoilla oli hiljaista, mutta ehkä 27 ihmistä kuunteli yksinpuheluani. Kukaan ei sanonut mitään. Se tuntui vähän apealta.

Yön aikana ajatukseni muhivat ja kuplivat aivojeni poimuissa, ja tänään, eri palaverissa huokasin laumalle miehiä ääneen kysymyksen; haluatteko tehdä minusta onnellisen naisen? Epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen kuului mm. "ohhoh" ja sellaista vatsanpohjasta lähtevää pulppuavaa matalaa naurua. Vetosin heihin: Vastatkaa webropol-kyselyyni!  Haluan ISON vastausprosentin! Kyllä, he halusivat tehdä parhaansa. Piirtelin sittten intran etusivulle sydämen.

Tuo nauru tuntui mukavammalta kuin hiljaisuus. Ja sain myös mutkan kautta palautetta, että jonkun mielestä aiempi yksinpuheluni oli ollut ihan jees. Jonkun toisen ei. Minusta se ensimmäinen mielipide oli oikeampi kuin toinen.

Ehkä asiaan liittyen, ehkä sattumalta juttelin yhden kuulijani kanssa tanssimisesta. Hän oli käynyt samalla tanssikurssilla kuin minä, eri aikaan. Tanssikurssilla käyminen on kuulemma turvallinen tapa päästä lähelle naista. Jos käyttäisin näissä teksteissäni hymiöitä, laittaisin tähän sen keltaisen järkyttyneenä tuijottavan pyörylän. Vähän sellaisen Iltalypsy-katseen.

Tanssitunnilla oli tänään vuorossa hidasta lavafoksia. Uskollinen tanssittajani, se kainalokarvamies, haki minua tauolla myös vapaamuotoisesti tanssimaan, mikä oli sangen mukavaa ja ylellistä. Tanssimme ihan sujuvan perusfuskun, jonka jälkeen alkoi soida jive. En ole käynyt yhdelläkään jive-tunnilla, koska olen arvellut lajin perusaskelen tuplapompun kunnolleni liian haastavaksi. Mutta en tietenkään voinut lopettaa tanssimista, kun kerran kainalokarvamies oli ihan kokonaan omassa käytössäni, ja tanssin sitten ihan sujuvaa jiveä, ihan kylmiltään. Hänen kanssaan tanssin näköjään mitä vain.

Voisin mennä jivetunnille. Ja rumbatunnille. Ja cha-cha-tunnille. Ja afrotanssiin ja joogaan. Niin paljon tanssia, niin vähän aikaa. 

Jos saisin valita, en ehkä muuta tekisi kuin tanssisi hidasta valssia kuitenkaan.

Tämän illan tanssinopettajamme, hän joka silloin neljä vuotta sitten näki varmasti miten Valssimies alkoi tanssahdella elämääni vielä vähän hatarin askelin, ja niputti meidät tämän tästä hieromaan toistemme päitä tai hiomaan kuvioita pitkään ja hartaasti kädet VM:n parran seassa vientiä seuraten (mikä kaikki oli kovin hämmentävää mutta välttämätöntä jään sulattamiseksi), oli taas nokkela. Yhden harjoituksen kohdalla tänään hän nappasi minua kädestä, talutti Valssimiehen ja hänen satunnaisen parinsa luokse, ja kysyi mieheltä "voitko huolehtia hetken kahdesta naisesta?" Eli teimme harjoitusta, jossa VM sitten vuorotteli minun ja toisen naisen välillä, koska jokaiselle ei riittänyt omaa miestä. Harjoituksen lomassa VM totesi, että onneksi Rouva Opettaja ei niputtanut hänelle samaan aikaan huolehdittavaksi eksää ja nyksää, viitaten siis minuun ja Valssimiehen kihlattuun, joka oli myös tunnilla. Totesin, että vaikka hän pystyisikin huolehtimaan kahdesta naisesta yhtä aikaa, sitä ei siinä tilanteessa kannattaisi sanoa ääneen. Nauraa kihersimme.

Tutustuin myös salaliittoteorianaiseen. Jännittäviä paljastuksia kansainvälisistä yritysjäteistä, rokotteista, Bill Gatesista, siitä, miten sairaudet ovat meissä vain koska emme päästä niistä irti.

Lousy lovers pick their prey.

Viikonloppu on ollut pitkä ja ylellinen, eikä se vielä ole edes ohi. Olen saanut pelata Trivial Pursuitia (voitin niukasti, mikä on mieliasetelmani), keskustella niin syviä, että löysin jotain uutta itsestäni. Juoda punaviintä, saada jalkahierontaa ja tulla erinomaisen miellyttävän kissan herättämäksi. Hänen isäntänsä nukkui aivan eri huoneessa, haluan kertoa, koska Jane Austenin aikaiset siveellisyyssäännöt ovat edelleen tatuoituna ihooni vaikka joskus riisuisinkin moraalisen korsettini hetkeksi.

Olin kuulemma jokaisen miehen unelma. Deitti, joka katoaa itsestään aamuun mennessä. Korkokenkäkävelin kotiin Prisman noutokahvi kädessäni ja olin iloinen siitä, että takkivalintani vastasi ulkona vallitsevaa säätä. 

Kotiin päästyäni tajusin, että minullahan oli suunniteltuna ohjelmaa päiväksi. 40 minuutin kuluttua olin jo bussipysäkillä tuoreissa meikeissäni. Join Kaunomielen kanssa kahvia, toistuvasti, ja suoritimme riittejä jotka olivat omiaan pirstaloimaan kohdehenkilön vakaan käsityksen omasta identiteetistä. Partioaitta kaikkine erämerjailuerikoistuotteineen.

Yön keskustelujen lomassa harhauduin miettimään, minkälainen elämäni pitäisi olla, kun täytän 50. Minkälainen sen toivoisin olevan. Ei paljoa erilainen. Mutta on joitain asioista, melkeinpä vain nyansseja, jotka saattavat muuttua synkemmän värisiksi, jos en pidä niistä huolta. En halua kyynistyä jos suinkin voin välttää. 

Kaikki tuollainen ajattelu on niin pientä ja triviaalia jos miettii, mitä kaikkea voi vain tapahtua, kysymättä ja pyytämättä. Olen pitkään elää tasaista ja turvallista elämää. Oikeisiin suruihin verraten vaikkapa minun eroni ovat myrskyjä vesilasissa, asioita joista kyllä selviää.

Yritän myös hahmottaa itseni, sellaisena kuin olen, itseisarvona. Otan siluettini ja vaihdan sen takana olevaa taustaa ja mietin, mitkä asiat ovat taustasta riippumatta pysyviä, ehkä siis tosia ja minkä vain toivon olevan tosia. Onko minulla vahva intuitio?  Olenko hyväuskoinen? Olen uskonut röyhkeitä valheita, minua on johdettu harhaan. Mutta johtuiko se siitä, että annoin niin tapahtua, koska halusin uskoa? En haluaisi kokea tai myöntää olevani uhri, mieluummin väitän, että hallitsin kyllä tilanteen, mutta valitsin tietoisesti väärin. Jälkeenpäin olen sanonut itselleni, että tuossa ja tuossa kohtaa näin kaiken selvästi, näin varoitusmerkit, näin todellisuuden. Ja silti jatkoin. Osaanko toimia toisin seuraavalla kerralla?

Ja miksi oletan, että tulee seuraava kerta, että minulle valehdellaan? Johdatanko itse itseni niihin tilanteisiin, teen jatkossakin sellaisia valintoja, nostan vain ne kortit pakasta joihin tuo mahdollisuus liittyy? Ehkä nostan monta korttia, mutta pidän vain ne huonot kädessän.

Intuitioni saa minut juuri nyt hyvin varovaiseksi. Varovaisuus on hyvä asia, mutta haluaisin tietää tarkkaan mitä varon. Sitäkö, että kaikki ehkä ei ole sitä miltä näyttää. Vai sitäkö, että se mikä on, ei vain ole minun juttuni. Ja jos ei ole, johtuuko se vain siitä, että minulla vain ei ole tapana pitää tällaisia kortteja kädessäni. Pitäisikö minun muuttaa tapojani?

Aina en ole varovainen, vaan olen joitakin kertoja, riskit toki tiedostaen hypännyt liikkuvasta junasta. Niistä kerroista muistan, että tunsin eläväni, jokin veti minua puoleensa vahvasti ja halusin ottaa vastaan sylin täydeltä mitä tuleman piti. Ehkä juuri silloin tiesin varmasti, tetä tömähtäisin maahan, kierähtäisin muutaman kerran ja nousisin sitten tomerasti ylös polvet ja kyynärpäät hieman naarmuilla, mutta posket hehkuen selviytymisen riemun tuottamasta endorfiinista.

Jos haluaisin elämääni erilaisia asioita kuin ennen, olisivatko ne asiat, jotka minua vetävät puoleensa erilaisia kuin ennen? Todennäköisesti. Voinko itse päättää mitä haluan? Liittyykö se siihen, mitä luulen ansaitsevani? Haluanko itselleni oikeita asioita, haluanko itselleni hyvää?

Eikö minun pitäisi edes ihan selvästi nähdä, mikä on minulle hyvää, minun mielestäni hyvää?

Ehkä minä olen parhaimmillani yksin, ja siksi minua vetävät puoleensa vain ne asiat, joiden en tiedä kestävän. Näen jo alussa Exit-kyltin himmeän valon, ja vain se tekee oloni riittävän turvalliseksi jatkaa matkaa.

Toivon saavani lisää aikaa tarkkailla tilannetta, itseäni. Helpointa olisi kuitenkin vedota intuitiooni ja kääntyä pois tilanteesta, ja tunnen halua tehdä niin. Toisaalta vain jatkamalla pelaamista saan lisää aikaa, lisää oivalluksia. Ehkä, jos olen riittävän hankala, hän tekee valinnan puolestani. Se on vain yksi tapa laskea kortti pois kädestäni. 

Tämä kaikki saa minut haluamaan selata Tarot-pakkaani.

Kas, Mac-listani arpoi minulle juuri tämän kappaleen. 

  

Pitkä ja hikinen hevari huutaa.

Ulkona on märkää ja minun pitäisi haravoida. Siis kirjoitan. Ehkä kohta on pimeää, enkä enää voi haravoida.

Eilen olin tavoitteellisempi. Olimme. Tavoitteemme oli selviytyä kolmessta litrasa erinomaista punaviintä sekä kasasta juustoa. Tavallaan koen, että tilanteet kehittyivät siten, että minusta tuli selviytyjä. Punaviintä jäi tonkaansa jonkin verran, mutta heräsin kuudelta aamuyöllä, ja koin, että se mitä minä tein, oli lähinnä selviytymistä.

Puhuimme paljon. Elämästä, elämämme miehistä, lapsistamme, työstä, siitä minkälaista on olla tämän ikäinen. Olemme tunteneet 28 vuotta, siitä kaksi ensimmäistä yhdessä asuen. Entinen opiskelu- ja kämppäkaverini siis.

Minua vähän hävetti spotify-soittolistani. Ennen minulla oli kolme hienoa soittolistaa eri tilanteisiin; se, jossa on paljon Fleetwood Macia, Tom Pettyä, rauhallista grungea, ihanaa vintage-tyyppistä tunnelmointia ja muutamia uudempiakin pehmoisia sunnuntaiaamubiisejä. Hozieria, koska sen kuunteleminen saa ihmisen tuntemaan itsensä älykkääksi ja sivistyneeksi. Sitten on "men in black"-lista, jossa agressiivisempaa örinäheviä ja muita klassikoita, lähinnä mustiinpukeutuvien miesten esittämänä. Erinomaista siivousmusaa, vaikkapa. Kolmas on paraatilista, johon kokosin kaikenlaisia helmiä eri puolelta musiikkimakuani, ajatuksena, että kun minulla on vaikkapa vieraita, voin soittaa tuota listaa ja kaikki ihastelevat sitä miten laaja ja pikantti ja yllätyksellisen mausteinen mutta ah niin tyylikäs, linjakas, hienovireinen ja laadukas musiikimakuni onkaan. 

Sitten olen ilmeisesti yrittänyt poistaa jonkin minua ärsyttämään alkaneen Carole Kingin biisin sieltä Mac-listalta. Poistin vahingossa koko listan. Tajuttuani tekoni myöhemmin, hätääntyneenä, olen vain lisännyt heti kaikki muistamani ihanuudet Paraatilistaan. Ja siitä lähtien kuunnellut vain sitä, sekaisin. Olen heittänyt tuohon listaan mukaan kaikenlaista muutakin mikä on minua sattunut milloinkin hupaisuttamaan Sabatonia, Ruoskaa, Turmion Kätilöitä.

Sitä listaa ei ehkä enää voi käyttää siihen tarkoitukseen, mitä ennen.

Kun korona alkoi, tein ahdistuksenpoistonettiostoksia. En kovin paljoa, mutta muutamia. En yleensä ihan älyttömästi nettishoppaile, tykkään mieluummin nähdä tavarat ihan itse, punniskella niitä käsissäni, tunnustella materiaalia, sovittaa. Keväällä tilasin Zalando Loungen hullunhyvästä tarjouksesta itselleni järjettömän kalliin nahkaisen käsilaukun. Kuvan perusteella se näytti sopivan rouhealta ja käytännölliseltä. Ajattelin, että tuota käyttäisin loppuikäni.

Sitten laukku saapui, todella monimutkaisine palautusohjeineen. Se oli musta ja nahkainen, mutta jotenkin ryhditön, painava ja monimutkainen. Pitkän olkahihnan lisäksi siinä oli reippaanmittaiset käsilenkit, jotka periaatteessa voisi kai pujottaa kainaloon asti, mutta kroonisesti kainalolihavana ihmisenä olen aina kokenut moiset kovin mahdottomiksi. Eli käytän olkahihnaa, ja painavat käsilkenkit kiskovat laukkua lysyyn, takertuvat ovenkahvoihin, näyttävät monimutkaiselta sotkuiselta kasalta.

Poika 2 ratkoi nuo siististi irti, ja tilalle jäi vain neljä himmeän metallinväristä pyöreää lenkkiä. Todella rock ratkaisu, laukku on nyt paljon linjakkaampi, helppokäyttöisempi ja kevyempi. Se näyttää vähän kuin joltain työkalulaukulta, joka on suunniteltu juuri tietylle instrumentille, mtuta sitten otettu uusiokäyttöön vähän keskeneräisessä muodossaan. Pidän tuosta nyt, ja olen helpottunut, ettei sijoituksen mennyt hukkaan.

 

 

Let the one you hold be the one you want.

Impulsiivisuuteni johdatti minut treffeille. Luulen, että lähdin vain, koska olin kotona puutarhatöiden jälkeisessä habituksessa, ja kutsun saadessani tajusin, että minulla on 18 minuuttia seuraavan bussin lähtöön. Haastuin välittömästi - I can do this! Vai voinko? Tottakai voin. Harjasin hampaani ja hiukseni yhtäaikaisesti, koska motoriikkani on keskivertoa kehittyneempi.

Kuivashampoo on keksitty näitä hetkiä varten. Kävin kyllä suihkussa. Laitoin jalkana matalat kengät, koska en tiennyt seuralaiseni strategisia mittoja ja puolijuoksin bussille. Bussikorttini on ilmeisesti hukkunut, mutta onnistuin vielä pysäkillä lataamaan ensimmäistä kertaa mobiililipun puhelimeeni. Tunsin olevani kovanluokan ninja.

Yhden sinkkumiehen sijaan vastassani olikin kolme, mikä selvisi minulle ihan viime metreillä. Hetken mietin, minkälainen ihminen ottaa kaverinsa mukaan tindertreffeille. Sitten lakkasin miettimästä. I can do this! Enkä lopulta nähnyt tilanteessa erityisesti valittamista. Olen ollut paljon, paljon kiusallisimmilla ja tylsimmilllä treffeillä. Usein. Ja ihan vain kauheillakin. Niin kauheilla, että olen salaa käsilaukustani näppäillyt Kesäheinälle häläripuheluita.

Keskustelu soljui, oli musiikkia, juomia. Lähdimme yhdessä kebabillekin. Siinä syödessämme kuuntelin onnellisena miten miehet puhuvat keskenään työasioitaan. Ehkä minulla on vain ikävä työkavereitani, näin kotitoimistolla kun vietän päivät yksin. Ei siinä sen kummempaa.

Ilmoitin kuitenkin myöhemmin viralliselle treffikumppanilleni, että meissä ei ole juuri nyt riittävästi ainesta tyttö-poika-tyyppiseen tapailuun. Mutta tulisin tietysti mielelläni uudestaankin tulla heidän kaikkien kanssa pubiin muutamalle. En ole ollenkaan varma, saanko kutsua, vaikka hän auliisti väitti näin tapahtuvan.

On mukavaa kun tietää mitä haluaa. Ja mitä ei halua. 

Tanssinutkin olen. Salsatunnilla oli mies, joka ei osannut tanssia, lainkaan. Ja se oli aika edistynyt tunti. Mutta hän oli hyvin iloinen ja kohtelias. Suorastaan näin päässäni sen, miten synapsit solmuuntuivat hänen päässään kun hän yritti liikuttaa kaikkia raajojaan kerrallaan, eri- tai samanaikaisesti, eteen tai taakse, ylös tai alas. Mietin, että joku aiempi minä olisi kokenut tilanteen kaoottiseksi, noloksi. Nykyinen minä vain hymyili, liikutti jalkojaan täysin ilman rytmiä tarvittaviin suuntiin jotta emme kaadu, antoi kiskoa käsiään ylös ja alas ja luikahdin aina käsien muodostaman sillan ali jos sellainen eteeni muodostui, oli suunta sitten mihin tahansa. Mutta salsa oli mukavaa, jälleen. Jotenkin sitä on nyt tullut koko ajan lisää, aina jossain on joku tunti, vaikka yleensä nuo lajit vaihtelevat hieman tiheämmin. 

Tänään tanssin fuskua. Tunti oli ihan vaativimmasta päästä, mutta en malttanut olla tanssimatta sitä viimeistä vaikeintakin. Heti alkuun tunnelma oli kuin juoksisin kujaa jossa minua lyödään kepeillä joka puolelta. Viejä toisensa jälkeen heitti NIIN vaikeita ja omituisia kuvioita, että olin hätää kärsimässä. Nauroin, sekoilin askeleissa mutta koitin vispata ja vemputtaa mukana ja potkia jaloillani lystikkäästi teemaa mukaellen ja kävellä takaperin pitkiä matkoja maskinaamaista kaksimetristä seuralaistani intensiivisesti silmiin tuijottaen, mikä ilmeisesti kuului kuvioon. Sitten alkoi opetus, ja huomasin, että joillakin viejilläkin oli vaikeaa. Pääsin kärryille, selvisin ihan kunnialla tunnin loppuun. 

Huomaan pitäväni sitä kohteliaisuutena, että tekevät (tai yrittävät tehdä) kanssani omituisia kuvioita. 

Tämä on kornia, mutta niin olen minäkin joskus. 

I am a traveler of both time and space.

Nyt kun olen elänyt vapaarouvan elämää jo yli vuoden, alkaa erottua asioita, joita en ehkä itsestäni tiennyt. Olen aika impulsiivinen. En tiennyt olevani ihan näin impulsiivinen. Ennen, siis silloin kun olin kunnon kansalainen ja perheenäiti ja -pää ja takakireä suorittaja, kun tein jotain sosiaalisesti rohkeaa ja seikkailuhenkistä ja heittäydyin hieman, taputin itseäni selkään henkisesti epäergonomisessa asennossa ja olin ihan vain ylpeä itsestäni. Että nyt olen tehnyt enkä jättänyt tekemättä, onnistujaolo. 

Nykyisin tuleekin aina välillä sellainen olo, että oliko ihan pakko, ja kuka/mikä ulkoinen taho tai voima valtasi fyysiset ulottuvuuteni ja ilmiintyi minussa tuolla tavalla.

Toisaalta tämä on ollut ihan tehokas tapa raksia asioita siitä kirjastani, johon olen kirjoittanut asioita joita haluan tehdä/kokea/olla/tuntea. Eilen olin Jenni Vartiainen joka ei epäröinyt hetkeäkään. Tänään olen hitusen varautuneempi.

Olen alkanut myös uumoilla, että tämä poikkeusaika tekee minulle jotain. Elämä ON erilaista, meille kaikille. Itse huomaan, että tämä rapauttaa sosiaalisia taitojani harjoituksen puutteessa. Virikkeitä on vähemmän, en spontaanisti törmää niin helposti minua herätteleviin elämyksiin ja sohvallani huomaan katsovani keskivertoa huonompia sarjoja Netflixistä vain niiden hassunhauskan äänimaailman takia, joissa jopa metsässä käydyt keskustelut kuulostavat kaikuvan kaakeloiduista seinistä. Samalla pelaan älypään värisudokua tehottomalla systeemillä, ja uskottelen sen olevan meditatiivista lepoa aivoilleni. Tarmokkuuteni ja aloitekykyni ovat ehkä huonompia yleensä, kun erilaiset, yksiulotteisemmat ja siksi huonolaatuisemmat tavat toimia ihmisten kanssa kuormittavat minua. Toisaalta tämä antaa aikaa reflektoida asioita kotona omassa rauhassa pitkään ja hartaasti. Tuijotella puiden latvoja, kuunnella musiikkia ja ihastella hengistyilmaa, joka on vain omaani. Ja sitten tulee sellaisia paniikinomaisia hetkiä, jolloin koen olevani sellisti Titanicin kannella laivan kallistuessa vääjäämättä pystyasentoon.

Tanssituntieni rumba-pappa on tämän puolen vuoden tauon aikana vanhentunut moninkertaisen määrän. Tai ehkä ikä on vasta nyt saanut hänet kiinni. Eilen ensimmäisen kerran säikähdin, että entä jos jokin minussa muttuu pysyvästi ihan kokonaan. Siis että vaurioidun jotenkin tämän koronan takia, että vaikka asiat jossain vaiheessa palaisivat normaaleimmiksi, minä en.

Ehkä tämä ei edes liity koronaan, vaan on vain ihan vanhenemisen pelkoa. Ei entisenlaista ikäkriiseilyä, vaan oman rajallisuuden tajuamista. Kehon rapistuminen on ilmeistä, niin tapahtuu ja asiaan voi laimeasti yrittää vaikuttaa. Mutta entä mieleni, entä jos jotenkin kangistun, väsyn, hidastun. En enää osaakaan kokea asioita samoin kuin ennen. 

Ehkä lähden pyörälenkille, hengitän viileää kosteaa ilmaa ja nämä ajatukset haihtuvat taas pois.

Toisaalta teen kai jotain aivain oikein koska eilen törmäsin tähänkin: 

You'll wear me out like a pair of shoes.

Tanssi on saanut elämässäni vääristyneet mittasuhteet. Ehkä se on hetkellistä, ja kohta harrastukseni on jälleen rikolliseksi katsottavaa toimintaa, jonka harjoituspaikat suljetaan. Sitten tanssin vähemmän.

Ja tottahan se on, että turvavälit eivät toteudu. Kunkin tanssiparin kanssa kyllä tanssitaan vain minutti-kaksi kerrallaan. Nyt tiistaina ensimmäistä kertaa yhdellä nuorella miehellä oli maski. Sellainen, jossa suun kohdalla on suuri virnistävä hymy. Hän puhkui ja puhisi maskiinsa täydet kaksi tuntia salsaa paahtaen.

Viikko sitten näin oikeaa salsaa, monia pareja tanssimassa ilman keskeytyksiä, ihan ravintolassa, ilman oppimistarkoitusta. En itse uskaltanut lattialle (kävin kyllä asiasta muutamia keskusteluja), eikä minulla ollut oikeanlaisia kenkiäkään, ja oikeastihan olin paikassa ihan muilla asioilla, mutta katsoin sitä tikutusta ja venkoilua täysin lumoutuneena. Kun sitten itse muutaman päivän päästä pääsin omalle, paljon jäyhemmälle ja skandinaavisemmalle salsa-alustalleni, hyrähti minussa käyntiin jokin pelottava moottori. Aivan nolosti en osaa olla enää liikkumatta kun kuulen musiikkia. 

Sama jatkuin seuraavallakin salsatunnilla. Sain ihan kehuja el Maestrolta askelluksestani, siitä kontaktista ja sitkosta joka löytyy minun ja lattian väliltä. Vaikka sanoi hän kyllä myöskin, että voisin kyllä rauhoittaa. Nolosti myönnän, että ymmärrän mitä hän tarkoittaa. Tanssin taas koko kaksi tuntia raivoisasti. Samalla raivolla, kuin millä suhtaudun aamukahvini saatavuuteen. Jos kohdalleni osui epäröivämpi pari, joka ei ehkä ihan vielä ollut hahmottanut haettua kuviota, tai jonka vienti oli olematon tai epäselvä, otin tilanteen haltuun ja kehonkieleni kertoi, että perkele, sinä et tule minun ja salsani väliin, tanssin tämän kuvion loppuun vaikka väkisin, ja kipitin pyörähdyksestä toiseen parini retkottavia mustekalakäsiä nostellen ja puikahdin tanssiotteeseen kainaloon, ja sieltä jälleen uuteen kiepsahdukseen.

Eihän niin saa tehdä, myönnän. Toisaalta sitten niinä kertoina, kun kohdalleni osui mies joka tiesi mitä teki, seurasin kiltisti. Tai ainakin yritin seurata kiltisti.

Muutenkin on ollut kiire ja olen koittanut juosta askelteni edellä, toisinaan kompastellen. Tänään myös löin pääni seinään, ihan itse. Töissä on kiire. Iltaisin on kiire. Tanssin epäterveitä määriä, elimistöni on sekaisin ja minulla taitaa olla limapussin tulehdus oikeassa lonkassa. Pitäisi rauhoittaa hieman. 

Olin lähdössä jännittäville termospullokahveille. Huomasin, että minuahan oikeasti ihan fyysisesti jännitti. Huomasin sen siitä, että nokkani alkoi vuotaa. Joskus pelkkä jännitys aiheuttaa minulle allergista nuhaa. Siihen auttaa antihistamiini. Nappasin tabletin foliokuorestaan, ja juuri kun olin nielaisemassa sitä, jokin vaisto kehotti minua kuitenkin sylkäisemään sen takaisin kämmenelleni.

Vaistoni oli oikeassa, lähinäköni ei. Olin ottamassa lihasrelaksanttia, en antihistamiinia.

Kahviseurani oli mukavaa, todella mukavaa. Viihdyin, oloni oli rauhallinen jopa ilman relaksoivaa kolmiolääkettä. Mutta ei. Vaistoni sanoo että ei. Niin toivoisin sen olevan eri mieltä, mutta jotain olen oppinut näistä jutuista sentään. En intä vastaan intuitiolleni. Nyt minulla on paha mieli hänen puolestaan.