torstai 26. joulukuuta 2019

Got fuel to burn, got roads to drive.

Joulunaika on ollut hämmentävää. En joulustressannut. En kyllä erityisesti myöskään muistanut ketään jouluisasti, paitsi ajatuksissani, mutta sen tein kyllä sitten ihan aidosti. Kodissani on kovin vähän siivottavaa, enkä oikeastaan siivonnutkaan yhtään normaalia enempää. Pesin saunan, koska joskushan se on hyvä pestä, miksipä ei juuri joulun alla, kun ei ole muutakaan tehtävää. Muutamat uuniin vuoon perään aseteltava jouluruuat valmistuivat vaivatta, enkä sortunut yrittämään liian montaa lajia. Aattona luonani olivat Kaunomieli ja Poika I, joimme kuohuviintä ja pelasimme lautapeliä.

Diiva ja Poika II saapuvat pohjoisen joulumaasta vasta myöhemmin, ja säästän osan joulutunnelmasta vielä sinne.

Muina päivinä olen ihmetellyt asioita, pelannut Trivial Pursuitia näytösluonteisesti, kuunnellut musiikkia, paljon, kävellyt ulkona, eksynyt saareen. Löytänyt itseni ihmissuhteellisesta tilanteesta, jossa yleensä vääntäisin itseni nöyrästi merimiessolmulle ihan vain koska niin minulla on tapana ja pomppisin sitten hankalasti ja anteeksipyydellen pois. Nyt pidinkin narun päät selkeästi oikoisinaan eri suunnissa, ja vielä oikein selitin, että tämä pää on nyt tässä ja tämä tässä, ja niillä on ollut tapana mennä solmuun, mutta kun nyt en aikoisi. Katsomme tilannetta eteenpäin, rennon solmuttomasti.

Huomenna menen töihin, ja sitten jatkan iltaa taidemuseossa, siitä mahdollisesti vielä jossain. Varokaa - minulla on museokortti, enkä pelkää käyttää sitä! Oulun Taidemuseolla on näyttely Jaetut unet, ja se, miten tuo näyttely on koottu, on minusta tosi kiinnostava lähtökohta.

Olen nyt virallisesti käyttänyt tältä päivältä kaikki tekosyyni, ja minun tulee aloittaman opiskelukokonaisuus, jonka kesällä, jonkinlaisessa ammattillisessa ahdistuksessa tilasin, saadakseni työmotivaatiota, fokusta ja tarkoituksen elämälleni. Sitten tulikin valtava, valkohehkuinen kiire, jonka sivussa nuo muutkin asiat hoituivat suhteellisen kivuttomasti. Hädin tuskin enää edes muistan, mitä nuo opinnot käsittelevät. Kohta, aivan kohta avaan asiaan liittyvän liitetiedoston. Hetki vielä.

Minulla on ollut yhtä aikaa vanha ja nuori ja irtonainen olo. Vähän tällainen.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Only I own me.

Sohvani saapui vihdoin. Se on majesteetillinen, musta, skandinaavinen, hyvällä tahdolla ajatellen vähän funkkis/70-lukuihin tyylillisesti sopeutuva. Se on myös äärettömän pitkä, voin retkottaa siinä ainakin kahteen eri suuntaan venyen, ja todistettavasti siinä voi nukkua myös päiväunet.

Kokosin sitä pienen pienessä hiprakassa keskellä yötä. Osa jaloista sojottaa vähän hassuihin suuntiin, ne pitänee irrottaa ja laittaa takaisin. Se ei haittaa sitä ylellistä mukavuuden tunnetta, jota paraikaa koen.

Minun tulisi varmaankin tarttua jouluaskareisiin hieman tarmokkaammin. Voisin tehdä sen vaikka huomenna. Nyt tarmoni on valunut aivan muihin kohteisiin. Käyn ostamassa valmiita soseita joista pyöräyttelen laatikoita, pilkon lihaa ja teen kaikenlaisia esivalmisteluja. En siivoa, juurikaan, ainakaan normaalia erityisemmin. Selvitän, onko minulla enää joulukuusenjalkaa. En muista.







perjantai 20. joulukuuta 2019

Made her more of woman.

Keskiviikkoinen kesälomani oli jymymenestys. Elvyin huomattavasti, kuten lomalla kuuluukin. Torstaina palasin töihin, loivennellen jo loppuviikkoa kohti. Toimii tämä näinkin joskus.

Keskiviikon kruunasi Diivan tanssiesitys. Hän harrastaa, pienen tauon jälkeen, ja minä ja Poika II menimme yhdessä katsomaan kauden päättäviä oppilasnäytöksiä.

Eritasoisia tanssiryhmiä oli monta. Itkin heti ensimmäisen ryhmän kohdalla, leualle asti, kun ihmiset taputtivat käsiään. Lava oli täynnä kehitysvammaisia nuoria, ihanasti innoissaan tanssista ja elämästä. Minua itketti, kun tajusin, että maailma on joistain kohti paljon parempi paikka kuin minun lapsuudessani.

Diiva oli kaunis, liikkui kauniisti, niin kuin aina. Ei tarvitse jännittää hänen puolestaan. Ainoa jännityksen paikka taisi olla, kun juontaja ilmoitti, että seuraavaksi näemme +?? leidien burleskiryhmän. Katseemme kohtasivat Pojan kanssa, ja niistä huokui syvä kauhu. On asioita, joita ei halua tehdä Anopin/Vävyn seurassa.

Tuosta selvittiin.

Tänään olen hukannut silmälasini, kerran.

Sohvani saapui, vihdoin. Minulla on vuoden ylivoimaisesti paras hiuspäivä, asuntoni oli siisti (ennen sohvan saapumista), ylläni oli ihana tyttömäinen musta mekko ja hyvää hajuvettä. Olin juuri alkamassa siirtämää mummon vanhaa äärettömän tunnearvokasta ja painavaa sohvaa olohuoneesta isoon kammariin (rumien ja ylimääräisten tavaroiden huone) uuden, pian saapuvan sohvan tieltä, kun ovikello soi. Ovella oli äärettömän paljon aiempaakin parrakkaampi Valssimies, yllättäen, monen, monen viikon tauon jälkeen, palauttamassa pienen pientä omaisuuden palastani, jonka taannoin tajusimme vielä olevan hänen hallussaan. Jos joskus haluaa törmätä eksäänsä yllättäen, ei voisi olla parempaa hetkeä kuin vuoden paras hiuspäivä. Ja hän auttoi siirtämään sohvaa, nosti oven sijoiltaan ja takaisin (mikä oli välttämtöntä sohvan siirtymiseksi). Ja katosi jälleen.

Kunpa loppuiltakin sujuisi yhtä sulavissa virtauksissa.





keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Feeling unknown and you're all alone.

Olen tänään oma henkilökohtainen Jeesukseni ja supernaiseni ja pesin jääkaapin. Nakkelin roskiin elintarvikkeita, joista en muistanut, kuka niitä käyttäisi ja onko hän enää keskuudessamme. Seuraavaksi lähden Alkoon ostamaan luomuista kuohuviintä ja joulukoristelen jääkaappini iloisella kuusenvihreällä pulloivistöllä.

En aio tehdä ruokaa ennen kuin jouluna. Sitten teen kyllä hyvää ruokaa, ja syömme sitä joukolla, ainakin kahdesti. Muuten en suunnittele keittiötoimenpiteitä. Saatan muuttaa suunnitelmaani tarpeen vaatiessa, mutta niinhän minä aina teen.

Ohut yläpilvi, joka on ympäröinyt minua ja viisimetristä auraani niin työssä kuin vapaa-ajalla alkoi hälvetä jokin aika sitten ja siirryin turvallisempiin lentokorkeuksiin. Vähensin kierroksia. Palasin uudellen ja uudelleen sen kysymyksen äärelle; mitä minä tarvitsen? Kun taannoin olin ihan pohjalukemissa jaksamiseni suhteen, ammatillinen henkilö käski minun kysyä tätä itseltäni. En tiennyt vastausta useinkaan, ja alussa vastasin aika usein, että suklaata, kahvia ja netflixiä.

Sittemmin olen siirtynyt käyttämään HBO:ta.

Muutakin edistystä on tapahtunut. Nykyään löydän paljon nokkelampia vastauksia tähän kysymykseen. Joskus tarvitsen yksinoloa, joskus huomiota. Yhtenä iltana tajusin, että minun pitäisi ehdottomasti siivota, tarvitsen siistimmän kodin. Sen sijaan napsautin saunan päälle ja tein pienen kävelylenkin, saunoin ja nukuin. Nyt otin ylellisen rästiinjääneen kesä- tai talvilomapäivän, järjestelen lattioillani vaeltavien vaihtuvien laukkujen sisältöjä oikeisiin paikkoihin, kuuraan keittiötäni ja paimennan robottipölynimuria nuohoamaan hankalampia nurkkia. Sen lisäksi olen tapaamatta ihmisiä, ainakaan näin aamupäivällä. En lue työperäisiä sähköposteja enkä huolehdi aikatauluista. Tämä on ylellistä.

Eilen join kahvia, liikaa, liian myöhään, koska olin sopinut meneväni kahville. Olisin voinut varmaan juoda teetäkin, mutta kriittisesti, valintahetkellä huomioni kiinnittyi aivan muihin asioihin. Tai olin aivan liian keskittynyt esittämään itsevarmaa, huoletonta ja hurmaavaa, että olisin pystynyt käyttämään loogista ajattelukykyäni mihinkään järkevämpään. Luulen, että olin aivan riittävän hurmaava. Muistan hymyilleeni, ihan oikeasti, koska minulla oli mukavaa.

Viikonloppuna koin kulttuurielämyksiä Kaunomielen kanssa. Ja löysin itselleni uuden sakramentin.

Singahdimme Helsinkiin, ihan vain pariksi päiväksi, ihan vain koska ihana Helene Schjerfbeck ja ihanat renesanssiböönat. Ja ihan vain koska elämä, ja ihan vain koska me voimme.

Ateneum oli ihana, kuten aina. Pyörimme siellä kauniiden lattioiden ja kattojen välissä ja tunsimme syvää ja ylevää kuulumisen tunnetta. Helenen (käytän hänestä nyt etunimeä, en tuttavallisuuttani, vaan siksi, että tuo sukunimi on pirun vaikea kirjoittaa oikein) värit imeytyivät suoraan synesteettiseen aivokuoreeni, sain kylmiä väreitä aina kuvotukseen asti. Tuntuu, että pääsin käymään sillä oudolla ulottuvuudella jossa hän oli tai on väriensä kanssa.

Sinebrykoffin taide- ja kotimuseo olivat hieno yllätys. En ollut ennen käynyt. Kallista, vanhaa runsasta ylellistä aarteistoa, jotenkin intiimisti ja lämpöisesti tarjoiltuna. Renesanssin naiskuva vähän järkytti. Että kaikki ne naiset, olivat ne sitten muotokuvia aikansa prinsessoista, antiikin myyttejä tai raamatun henkilöitä, olivat ihan samannäköisiä keskenään, koska kauneusihanne. Taikinanaamainen, kapeasilmäinen vaalea impi pyöreine pystytisseineen, rusottavine pakaroineen ja valjuine persoonallisuuksineen, leikkimässä tikareilla dramaattisesti tai ahneena vikittelemässä vanhoja miehiä.

Yksi teos oli vähän erilainen; siinä Venus poseeraa poikansa Amorin kanssa puun äärellä; ampiaiset pistävät poikaa, mutta Venus, (vähät välittäen poikansa ahdingosta, koska muhkurainen, 70-vuotiaalta näyttävä pojanpallero on selvästi maalattu kuvaan ihan eri kerralla), hän vain viekistelevästi tiirailee kuvaajaansa, jalat kiemuraisesti toistensa ympäri moneen kertaan kietoutuneina. Siitä taulusta tuli tunne, että maalari on ikuistanut kuvaan oikean naisen ja ihmisen joka on vanginnut hänen mielenkiintonsa, ei jotain standardiemäntää tilaustyönä.

Tässä maalauksessa, museon seinällä olevan tekstin mukaan, Eeva pitelee oksaa peittonaan keimailevasti.



Kuva löytyi täältä.

Uusi sakramenttini on viini. Lasi punaviintä, ihan yksin, ihmisten keskellä, uudessa paikassa, vieraassa kaupungissa. Siihen on hyvä pysähtyä hetkeksi. Nyt istuin Clarionin Skybarissa ja katselin Helsinkiä korkealta, kuin se olisi ollut suurkaupunki. Siinä oli jotain mellevää. Edellisen vastaavan lasillisen join Kuopiossa, pienessä ruokapaikassa.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Ei asu sisälläni rauha eikä maistu mulle vesi.

Kävin kirkossa. Palvomisen, nöyrtymisen, antautumisen, yhteisen hurmion kokemuksen paikassa jossa totuudet paljastetaan lyhyeksi kirkkaaksi hetkeksi, ihminen puhdistuu taas jaksaakseen elämän kuluttavuutta.

Ylipappini oli Ismo Alanko. Hän se useimmiten on. Keikka oli valtavan hyvä, pitkä, taitavasti toteutettu. Kovin paljon uutta materiaalia, joka oli hyvää. Paljon Ismoa. Oli mukava nähdä hänet tässä elementissä, helpossa tilanteessa. Näytti siltä, että hän oli oikeasti kotonaan, irti, painoton, juuri siinä hetkessä, kun valot vaihtuvat purppurasta vihreään ja takaisin, ja ääni lähtee kehosta yllättävän puhtaana (nykyään ymmärrän, että hän on taitava laulaja, ennen en sitä tajunnut). Myös kanssamuusikot olivat hämmentävän laadukkaita. Luulen, että yhdessä kohtaa Ismo, arvioni mukaan korkeintaan keskinkertainen kitaristi, laittoi käden selkäpuolelleen paidan alle ja tyynesti napsautti vahvistimen johdon irti omasta skitastaan, ja rämpytti mukana sekopäisesti ihan vain showmiehenä. Ei haitannut minua yhtään.

Jopa valaistus oli huomiotaherättävän hyvä, vaikka tyylikkään pienieleinen. Jotkin valot siirsivät Ismon 80-luvulle, laihaksi kettunaamaiseksi punkkariksi, jotkut taas toivat hänet tähän päivään elinvoimaiseksi, selvästikin onnelliseksi keski-ikäiseksi mieheksi. Ehkä ihan rakastuneeksi.

Nautiskelin. Tämän keiken tarina oli erilainen kuin kerran Koitelissa, kun itkin ja hetken ymmärsin koko maailman kerralla, mikä oli vähän liian iso asia pieneen päähän ja osa siis valui ulos silmistä ja vähän nenästä, ja erilainen, kuin sinfoniaorkesterin kanssa, ja erilainen kuin vuosia sitten, tai 80-luvulla. Koko ajan hän löytää uutta, yhdistelee sanoja sanoituksiksi, biisejä kokemuksiksi. Siinä on jotain toivoa herättävää.

Minusta tuntuu, että olen ollut viime viikkoina oman elämäni Ismo Alanko enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Haluan olla myös oman elämäni Pam Grier, Tilda Swinton, Mato Valtonen, Dave Lindholm, Sophia Loren ja Elina Knihtilä. Vaikka vuoronperään tai sitten yhtä aikaa, parhaita paloja yhdistellen. En halua Daven hampaita.

Kello siirtyi yli puolenyön ja seurueemme päivänsankaritar heitti vähän kuin vitsillä - Hei lähetään Nelivitoseen joraamaan - ja me kaikki oltiin ihan että Joo!

Torstai-perjantain siirtymätilassa ei ollut jonoa, portsari oli tuttu ja ystävällinen, sisustus entisensä, musiikki ylitti siedettävyyden rajan ja ajoittain poukkoili loistavuuden tasolle. Tanssilattia lainehti nuoria miehiä joista oli hienoa nauttia rytmimusiikin ilmentymistä yhdessä äitiensä ikäisten naisten kanssa. Michael Jacksonin Billy Jean sai aivan uuden merkityksen: "The kid is not my son." Yksi heistä kurkotteli peräämme kädet ojolla rautaristikoiden läpi surkeasti elehtien kuin vauva pinnasängystä. Nykäisin parin lattiaa valaisevan lampun johdot irti, nuorruimme hetkessä miellyttävät 10-15 vuotta, eikä ollut myöskään niin kuuma.

En nyt vain löydä mitään hauskaa youtubesta, joka jotenkin aksentoisi mielialaani tai lähettäisi alitajunnalle viestin, jota mietin koko päivän ja ymmärrän vasta seuraavana yönä. Koitetaan pärjätä ilman.


tiistai 3. joulukuuta 2019

Enkä oo päässy siitä yli viel.

Minä haluan elää niin kuin tanssisin salsaa. Siis toki oletetaan siten, että osaisin salsaa todella hyvin, ja viejä olisi taitava. Että vaikka en koskaan tiedä, mikä kuvio, pausa, huisku, kädenalitus, korkkiruuvi, paikanvaihto tai vienti tai italialainen hiplaus tulee seuraavaksi, ei hätää, tiedän mikä on rytmi, voin levätä siinä, en kiirehdi askeleitani, luotan siihen, että riittävän ajoissa saan merkin siitä mitä on tuleva, mihin suuntaan mennä ja sievästi tikutan oikealle paikalleni viejän kylkeen tai ohi tai pyörähdän käden ali, kietoudun käsivarsiin, ja ennen pitkää tulee se turvallinen taka-askel joka kertoo, että tämä kuvio oli tässä ja seuraava tulee ihan heti, ja niin pitääkin. Vaikka eteen tulee uusia kuvioita, joita en ole ikinä ennen kokenut, olen vain rauhassa ja odotan, että ymmärrän milloin tarttua ojentuvaan käteen, milloin irrottaa, milloin pyörähtää vapaasti mutta en liian kauas.

Ja samalla soisi koko ajan ihana, pehmeä musiikki joka saa ajan pysähtymään ja kyljet liikkeelle.

Ai että se oli taas mukavaa. Aloitin rohkeasti illan toiselta tunnilta, eli vähän kuin hyppäsin keskisyvään päähän ja tikkasin kuitenkin kuvioita alkuhirvityksen jälkeen melko mallikelpoisesti, aina viejästä riippuen. Aina kun saatoin rentoutua, keskityin siihen, että yritin saada kehooni sopivaa pyörivää pehmeyttä. Kyllä se löytyy, pikku hiljaa, pala kerrallaan, ei ole kiirettä.

Nyt lonkkiani vähän särkee, kaipaan venyttelyä. Oikeastaan kaipaan hierontaa, koska olen liian laiska venymään itse.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Skidisti neuroottinen, dramaattinen ja charmikas.

Minulla on sporttikello. Sellainen kello ja rannesykemittari yhdessä. Suunto. Olen hyvin hidas hankkimaan itselleni elektroniikkaa (tässäkin on latausjohto), mutta ajatuksena oli, että nyt, jälleen eronneena, kun yksin vietän päiviäni nunnankammiossani, toistan yksinäistä tasaista arkeani, käyn töissä, ostan 1,5 litraa maitoa viikossa, syön järkevästi ja säänöllisesti, voin sitten piristää viikkojani lisäämällä iltoihin mukavia liikunnallisia pyrähdyksiä tanssikoulun ja kuntosalin ohjelmistojen ja säiden mukaan, ja sitten vielä se Suunto toisi kivan lisätwistin muokkaantuvine harjoitteluohjelmineen. Niinkuin silloin ennen joskus maalla asuessani, lapsiperhearkea viettäessäni. Ranteeni sanoi, että kuulepas, tänään voisit kuntoilla 20 minuuttia kevyesti. Nöyrästi nyöritin lenkkarit jalkaan ja vilahdin takaovesta metsäpolulle, jossa vietin yleensä vähintään 40 minuuttia kerrallaan, ja pidin asiasta kovin.

No, minulla on sporttikello, tanssikoulun sarjakortti, kuntosalijäsenyys, muokkautuva harjoitteluohjelma eikä mitään käsitystä mihin aikani menee. Romahdan päivästä toiseen ja yritän hengästykseltäni saada öisin unta. Juoksen riennosta toiseen, joskus kello on kädessäni, joskus se unohtuu. Tanssin tangoa sydän pamppaillen, eksyn kaupunkeihin jään väärillä pysäkeillä pois, kipitän edestakaisin erinäisistä syistä. Salille en ole vielä ehtinyt kertaakaan. Oikeasti. Se kohta jo vähän nolottaa.

Eilen sain kuin sainkin robottipölynimuroitua asuntoni. Tai Skynethan sen teki. Itse otin kolmet, kauan kaivatut päivälevot. En nukkunut, koska olen liian levoton sielu, mutta kehoni pitää vaakatasossa retkottamista kovin hyödyllisenä toimintona. Sitten ryhdistäydyin, saunoin, katsoin vielä 4 taiteen historiasta kertovaa dokumenttia Areenasta, pelasin lukemattomia sudokuja, vääntelin hiuksiini kiharuutta muistuttavia muotoja, koristauduin sukkahousuin, pitsein ja joulukoristein ja siirsin itseni bussilla keskustaan. Ihan kivat firman pikkujoulut. Jossain vaiheessa, tanssilattian suuntaan siirtyessäni, olin napauttanut Suunnostani harjoitusohjelman päälle ajatellen, että otetaan tästä nyt hyödyt irti, koska epäilin, että minusta ei olisi seuraavana päivänä(=tänään)lähtemään salille. Olen suorastaan selvänäköinen.

Olin kyllä ylittänyt jo vikkotavoitteeni tiistain Tangotunnilla, mutta aivan sama. Makeaa mahan täydeltä. Se voisi olla mottoni.

Äsken löysin ranteestani irroittamani Suunnon tyynyni alta. Lopetin harjoituksen. Se oli kestänyt 15 tuntia 48 minuuttia. Askeleita otettu 8494 eilen, 9030 tänään. Kaloreita kulutettu 5933. Sydämentykytyksiä lukuisia, eri syistä. Tavoite ylitetty, kertoo Suunto iloisesti.