Maailma saa ohi virrata.

Hämähäkkimies antoi minulle traakkipuun pistokkaan. Epäilen, että se jossain kulttuureissa tarkoittaa jonkinlaista siirtymäriittiä. Ainakin traakkipuun ympärille on kietoutunut pitkähkö vyyhti rituaalinomaisia keskusteluja, jotka johtavat ehdotuksiin käydä hakemassa traakkipuu, tai ainakin istuttamassa se uuteen multaan, strategisia unohtamisia jotka johtavat uusiin ehdotuksiin ja niin edelleen. Nyt traakkipuu on vihdoin olohuoneessani ja se aiheuttaa minulle mietteliään olon.

Ajoittain oloni on hyvin hilpeäkin. Eilen se oli hilpeä kun kolusimme asujaimistoni pusikkoja ja polkuja etsien rantaa jossa voisi kalastaa ja pyöritin häntä lasten leikkipaikalla sellaisessa väkkärässä josta selvästikin tuli huono olo.

Oli selvästikin hänen vuoronsa kokea moista, väittäisin.

Kotonani komensin hänet tiukasti mukaani makuuhuoneeseen. Olin aikaillut asian kanssa jo aivan riittävän kauan ja kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa. Hän ymmärsi olla esittämättä hankalaa ja seurasi nöyrästi.

Seurasi solmimista, sommittelua, teippaamista, mallaamista, kurottelua, yritystä ja erehdystä. Yhteistyömme oli melko sujuvaa muttei saumatonta. Virittelimme tauluja sängynpäätyseinälle. Olen asunut tässä jo yli vuoden, eikä seinillä ole juuri yhtään taulua. Huoneessa on psykedeeliset peuratapetit, ja se kaipaa kiintopisteitä, jotta ei tuntuisi siltä että sadat, jopa tuhannet peuransilmät tuijottavat minua taukoamatta kolmelta seinältä. Yksi seinä on täynnä kaapinovia. Sängynpäädyn yläpuolelle päätyi siis kuusi erilaista, eri kokoista taulua.

Kolme maisemaa. Yksi niistä on kulkukauppiaan äidilleni 50-luvulla antama taulu, jolla kauppias maksoi yösijastaan. Tai sitten sai myös maksun taulustaan, en ole enää varma miten tarina meni. Taulussa on kaunista sinistä sävyä, mikä oli harvinaista herkkua lapsuuteni 70/80-lukuisessa oravanpeässä, joka oli sisustuksellisesti vuorattu ruskean, vihreä ja poltetun oranssin kaikin eri sävyin. Minua ahdisti ne liian maanläheiset värit.

Toinen on kelta-vihreäsävyinen vesivärityö, Kaunomielen maalaama. Tunnistin, että siinä on tienvieri kotipaikkani läheltä, iso kivi ja paljon rehevää pusikkoa. Olen kotoisin pusikkoisesta paikasta. Tuossa taulussa näkyy se tunnelma jossa aurinko lämmittää niin kovaa että maisema sirisee, ja silti koko ajan kuulen miten lehtipuut kohisevat jossain kaukana.

Kolmas maisema on suuripiireisin maalitäplin kuvattu tie keskellä jänkää lapissa, taustalla siintää tunturi. Kesäheinän tuotos tältä kesältä. värit ovat raikkaat, Tummaa kylmää ruskeaa, valkoista, petroolinsinistä. Täplä keltaista. Jotenkin Kesäheinä on perinyt isänsä lappilaisuuden.

Sitten on Kate Bushin levynkansi. Useampikin mies on sitä katsoessaan kysynyt, miksi Katen hameen alta tulee musiikkia. Minä en ole tulkinnut, että nuotit tulevat hameen alta, vaan musiikki on osa sitä taikaa, joka syntyy kun tuuli heilauttaa hameen helmaa.

Sitten on grafiikkavedos, lumpeenkukka, lootus tai muu hieman utuinen valkea kukka ihanan petroolinsinisessä härdellissä. Työystäväni tekele, jonka sain kiitokseksi kun autoin häntä saamaan näkyvyyttä teoksilleen. Ihana kun ihmiset ovat luovia.

Kuudes kuva (koska en edelleenään ole hyvä parittomien numeroiden kanssa) on joulukortti. Keltaista ja ihanaa nukkumatinvaaleansinistä, piparkakkumana näköisiä pulleita kuusia ja hassu kissa siivet selässä virkkuukoukku kädessä. Se jotenkin sopi tapetteihin ja muiden taulujen väreihin.

Minun kotini on tullut paljon valmiimmaksi tämän kesäloman aikana. En halua, että se koskaan olisi valmis, mutta toistaiseksi tekämäni muutokset ovat tuottaneet minulle iloa.

Kävin ostamassa purkin maalia. Maalaan yöpöydät vaaleansinisiksi, sellaista vähän vaniljaiseen taittuvaa sävyä kuin 50-luvun cadillacit.

Goin' wherever it leads.

Sataa. Ja olen väsynyt. Kaupassa käynti oli ponnistus. Erityisesti se kohta, jossa piti laittaa nauhalliset kengät jalkaan. Mutta tein sen.

Pyörin Prismassa monessa hyllyvälissä hartaasti ja huolellisesti. Ei ollut mitään syytä hutiloida tai kiirehtiä. Kukaan ei halua leikkiä kanssani tänään, ja arvelen, että olen ansainnut sen.

Kotona laitoin terassinoven poikkeuksellisesti kiinni ja sytytin kynttilöitä syömään koleutta ilmasta.

Käytin kaiken energiani varmaankin eilen. Heräsin, join kahvia. Meikkasin, laitoin hiukset, pukeuduin kesämekkoon. Ajoin autolla pyöräkorjaamolle polkemaan jalkaa kiukkuisena, koska he eivät olleet vastanneet soittoihini ja viesteihin koskien mummopyöräni kuntoa ja valmiusastetta. Se oli valmis, ja heillä oli ollut ongelma liittymän kanssa. Minusta he olivat toimineet asiassa puutteellisesti, koska olin lähestynyt heitä asiassa myös facebookin kautta. Ja epäilemättä he tiesivät lopulta liittymäongelmastaan, mutta eivät yrittäneet tavoittaa minua muulla keinoin.

Sain pyöräni, ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. Vaihdoin mekon farkkuihin ja singahdin heti juuri kiristetyt pinnat suhisten kaupungille. Jalan polkeminen kiukkuisesti auto- ja pyöräkorjaamoilla on tehokkaampaa mekossa kuin farkuissa, olen huomannut. Näin Kesäheinää, söin foccaciaa josta ilmeisesti jäi palanen kuivanutta yrttiä ylähampaisiini n. neljäksi tunniksi, ennen kuin ystäväni kertoi minulle asiasta. Tuon neljän tunnin aikana tapahtui asioita, joiden aikana ihminen ei haluaisi hampaissaan olevan italialaistyyppisiä yrttejä, mutta luulen, ettei tämä pieni vastoinkäyminen aiheuttanut mitään muutosta maailman kosmisessa järjestyksessä noin niinkuin suuressa mittakaavassa katsoen.

Löysin hurmaavat kengät. Olen etsinyt niitä n. neljä vuotta, sen jälkeen kuin violetit kippurakärksiset kitten heal -korkoiset talvinilkkurini maatuivat hiutaleiksi. Nämä ovat samaa merkkiä, mutta musta-harmaat ja harvinaisen kaunopuheiset ollakseen kengät, jotka todella puhuttelvat minua. Suorastaan lirkutteluahan tuo oli. Uskon silti, että kaikille lupauksille tulee olemaan katetta, toisin kuin monessa muussa tapauksessa kun olen kuullut lirkuttelua.

Singahtelin tilanteesta toiseen, ja ilmeni, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla kulkupelillä, kunhan vain hitusen odottelen. Odotellessani päädyin sattumalta juurikin oikeaan aikaan Rotuaarille kun hurmaava puolalainen nuori mieshenkilö jonka nimen ehkä osaisin kauniisti lausua perässä jos nyt kuulisin sen mutten muistaa tai varmastikaan kirjoittaa hurmasi yleisönsä. Hän puhutteli suomalaisia opettavaisesti. Kun teen näin, te taputatte käsiänne, kun teen näin, te sanotte ihastuneesti uuuuu. Ja tulkaa tähän köyden muodostamaan linjaan, lähelle katsomaan. Ja kun lopetan esityksen antakaa minulle rahaa. Jos joku ei tiedä, minkä verran tällaisesta showsta yleensä maksetaan, niin ihmiset yleensä antavat 50 euroa.

Hän oli hitusen keskinkertainen motirisesti mutta verbaalisesti ja hurmauksellisesti oikein hyvä. Oli mukavaa nähdä ihmisiä pitkästä aikaa katsomassa jotain tuollaista ilmeet avoimina, valmiina yllättymään. Tätä minun on ollut ikävä koronan ajan.

Join olutta ja olin hilpeä. Seura oli loistavaa. Höpötimme. Lainasin pubin henkilökunnalta nitojan ja niittasin paitani nappislistan kiinni puuttuvan napin kohdalta ja tunsin olevani nerokas. Lopulta pyöräilin kotiin hämärässä hämmästellen sitä, että viimekesäiset silikoinein kiinnitettävät ledit pyörässäni toimivat vielä.

Tuo oli oikein hyvä lomapäivä. Mutta ehkä se kiskoi kaikki mehut etukäteen tästäkin, vaikka virvoittavien juomien määrä jäi hyvin kohtuulliseksi.

Ihan hitusen, ehkä ihan vain ohikiitävän hetken ajan tänään mietin, että ei sellaisetkaan päivät joissa osa ajasta tehdään töitä ole ihan kamalia.

She says, sh-sh-shhh.

Yksinasumiseen, yksinelävän ihmisen identiteettiin olen jo tottunut. Olen taas alkanut laittaa ruokaa, vaikka vain itselleni. Silti tämä ensimmäinen oma kesäloma ikinä, ilman miestä tai taloudessani asuvia lapsia on ollut huisia. Välillä olen valahtanut johonkin kummaan onttouteen - ei ole mitään mikä täyttäisi päivieni tunnit, jos en itse keksi. Pitää ihan itse keksiä. Päättää. Saada aikaiseksi jotain skenaarioita jotka miellyttävät minua. Kyllä minä senkin osaan. Listat auttavat. Listani avulla muistin myös, että webasto pitää korjata, vaikka on kesä ja se ei olisi muuten muistunut mieleeni kesän lämpiminä keleinä.

Kun oli vielä töitä, ja nätti sää, tunsin suurta iloa päästessäni takapihan sohvaani päivunille, vähän kuin varkain päivän muiden tehtävien lomasta. Nyt kun voisin vain sään salliessa maata takapihalla koko päivän, olenkin siihen vähän liian levoton.

Välillä sitten nautin suuresti siitä, että saan tehdä kaiken mitä haluan, siinä tahdissa kuin haluan. Lisäksi löydän itseni muiden ihmisten ansiosta tivolilaitteista, jotka tuntuvat kuplivilta ja jännittäviltä ja jotkin kovin vaarallisilta, mutta tiedän että jotkin asiat ovat vain niin arvokkaita aivan sellaisinaan, että haluan olla se ihminen joka on elänyt vaikka lasku tuotaisiinkin myöhemmin.(X)

Olen aina ollut järkevä, riskejä karttava ihminen. Tai ei, en ole karttanut riskejä. Olen tutkinut ne tarkkaan, miettinyt miten niitä voi pienentää ja myös sen, miten asiaan suhtaudun jos ne toteutuvat. Sitten olen ottanut sopivankokoisia riskejä, koko ajan valppaana. Minulla on ollut tuuria, sekä hyvää että huonoa.

Asuntoni tyhjenee tavaroista joita kannan kirpputorille. Terttukin kuoli. Tilalle mahtuu paljon musiikkia. Kuuntelen sitä päivisin ja öisin kun vuorokausirytmini silppuaa ihminen jolle vuorokaudenajoilla on erilaisia merkityksiä kuin minulle. Minä voisin vain katsoa ja kuunnella häntä kun hän kuuntelee musiikkia. Nukun sitten joskus.

Katsoin netflixistä Modern Familya ja otin harjoitustehtäväkseni olla Gloria Gloria näyttää tunteensa, pitää puolensa ja vaatii että häntä kohdellaan hyvin.

Ihan uskalsinkin toimia tämän roolimallin mukaisesti.(X) Nostin äläkän. Peruin tapaamisen vedoten Oletettuun Syyhyn. Ilmeni, että kyseessä oli väärinkäsitys. Joka johtui minusta. Kämmäsin vielä viestintävälineeni kanssa luoden vaikutelman, että olen todella epäluuloinen ja neuroottinen. Ehkä olenkin, mutta en yleensä koskaan näytä sitä. Olin nyt totaalisen naurettava. Ja tarkoituksettoman alipukeutunut.

Olen luullut, että virheistä rangaistaan. Yllätyin. Ehkä kuitenkin tein tavallaan jotain oikein. Tai sitten karma vasta odottaa parempaa kimmahduskulmaa.

Ehkä hämäläisellä juroudellani on kuitenkin ollut hyvät puolensa. Se on vähemmän noloa kuin olla totaalisen väärässä, sitten panikoida ja olla paniikin takia teknisesti kyvytön ja soittaa tahattomia videopuheluita. Toisaalta, jos olisin vain hiljaa jurottanut ja sitten ihmetellyt normaalihkon keskusteluyhteyden palaamista myöhemmin, se jurotus olisi jäänyt sisääni pitkäksi aikaa kuin hileinen köntti vetistä jäätä pakasteesta sulavaan litran tölkkiin rasvatonta maitoa. Nyt sen sijaan tunnen poskieni rusottavan lempeästi nolouden jälkilämmöstä.

There was nothin' that she wouldn't do.

Eilen virittelin sähköpostiin poissaolotiedotteen, varmistin vielä neljä asiaa ja suljin työkoneeni. Siirsin sen, näytön, telakan, näppiksen, rullahiiren ja kummallisen ison vyyhden johtoja rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneeseeni odottamaan tulevaisuutta. Ensi kuuta. Loman loppua.

Hitusen huvittaisi ajatella, että en ajattele niin pitkälle, mutta neitsyt-ihmisenä olen vakaasti maadoittuva, riskejä karttava ja ajattelen asiat aina varmuuden vuoksi negatiivisen kautta, ja tulen siten lähes aina yllättymään iloisesti. Joko asiat menevät paremmin kuin odotin, tai tunnen tyytyväisyyttä siitä, että olin oikeassa.

Suurinpiirtein näisssä mietteissä katsoin sateista säätä ja siirsin lomanaloitusterassini tälle päivälle. En poistunut asunnostani koko iltana. Siivosin vaatekomeron (X, joka tarkoittaa nyt sitten aina tässä blogissa asioita, jotka raksin pois listaltani). Siivosin vaatekaappini (tässä olisi X, jos olisin tuonkin kirjoittanut listalleni). Siirtelin vähän huonekaluja. Uudelleenjärjestin kirjahyllyni (X). Riitelin robottipölynimurini kanssa. Huomionkipeä otus, nytkin se pyöri koko ajan siinä huoneessa, jota käytän kaikkein vähiten, lukitsi itsensä koivusta taivutellun kuulemma ruman keinutuolini sisään (viime viikolla se teki niin kuudesti peräjälkeen), ja tämän jälkeen luikerteli esteiden yli kirjoituspäydän alle ja sen jalkojen välistä koloon, joka muodostuu kenollaan olevasta rämisevästä pyykkitelineestä, silityslaudasta ja siitä keinutuolista. Ja ulvahteli siellä sitten surullisena, voi minua pientä raukkaa, täällä minä uurastan, ihan yksin, eikä kukaan huomaa miten siistiä jälkeä saan aikaiseksi. Tässä 34*38 cm alueella.

Ehkä hänelläkin on ikävä Terttua.

Mietin, että mistä alakuloni johtui. Ferritiiniarvoni ovat viimeisten mittausten mukaan n. 100 yli yläarajan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Rautatankkaukseni on onnistunut. Olen siis syönyt n. vuoden lisärautaa, ja hyvinvointini, muistini ja atopiani ovat parantuneet. Nyt lääkäri sanoi, että voisin vaikka vähän höllätä. Näen mielessäni miten maksani röyhtäilee tyytyväisessä yltäkylläisyydessään ja taputtaa kosteita, niljakkaita lievekkeitään yhteen kuin merileijona.

Eli raudanpuutteesta se ei johdu. Lomanaloitusalakulo? Ehkä. Sitten Hämähäkkimies soitti, ja kummallisesti sai oloni tuntemaan aiempaa vähemmän alakuloiseksi ja elämääni väsyneeksi. Kaadoin itselleni kahvikupillisen jaloviinaa ja hän kertoi elämäntarinansa. Hän opettaa minua kuuntelemaan. En ole siinä riittävän hyvä.

Nukuin pitkään. Luin yön aikana kertyneet lyriikat puhelimestani. Heräsin, avasin ikkunan joka oli unohtunut kiinni, käänsin tyynystä kylmän puolen ja nukuin lisää (X). Join kahvia. Alkoi jo tuntua lomalta. Puin rumimmat caprihousuni, nyppyläisen urheilupaidan, kalastajalakin, saappaat, hain kirveen, kaadoin puun (X), harvensin muutenkin pensaikkoja ronskilla kädellä. Ajoin nurmmikon. Siirtelin perennoja. Puhuin Kesäheinän kanssa puhelimessa. Sohvassa istuessani katseeni vaelteli pitkin asuntoani, josta pidän aivan älyttömän paljon. Huomioni takertui yksityiskohtiin. Tuon kukan (Irman) kellastuva oksa pitää leikata. Tuo toimistotuolin alla ollut pyöreä matto pitää siirtää pois, sitä ei enää tarvita koska kotitoimisto on lakkautettu hetkeksi. Ikkunalaudoilta pitää siivota pois kuolleet sudenkorennot ja muut öttiäiset. Takaoven lasi on taas likainen. Irman oksa on kellastunut, se pitää leikata. Matto. Sudenkorennot.

Sitten tajusin ajastusteni kiertävän ympyrää maanisesti. Riemastuin, minä tiedän mitä tämä on. Tämä on PMS. Siitä se alakulo ja maaninen järjestelyvimma. Tämä on normaalia. Ajoitus tähän kohtaan, lomani alkuun on lisäksi täydellinen. Nyt jaksan ja maltan järjestellä asioita. Saan asiat tehtyä.

Olin nälkäinen, oikeasti nälkäinen ja söin ruokaa (X). Pussissa myytävää valmista juustoista savuporokeittoa. Se maistui vähän limalta, mutta olen nyt syönyt sitä kiltisti kaksi päivää. Kyllä minusta ehkä sittenkin on kasvanut ihminen, joka syö kotona myös oikeaa ruokaa. Einesten ollessa epätyydyttäviä päädyn aiempaa useammin myös kokkaamaan itselleni.

Minun pitäisi nyt järjestää jostain kuljetus etupihallani olevalle puunrangalle (se ei ole mikään valtava tukki, ehkä n. 5 metriä pitkä käsivarren paksuinen ranka) ja risusavottani tuloksena olevalle kasalle pensaikkoa. Peräkärry tuntuu taas vähän liioitellulta ratkaisulta.

Luin aiemman kirjoitukseni. Punastuin suorastaan, en ollut osannut ilmaista itseäni selkeästi. Hekumoitsin kiiheästi tanssista, ikävästi tanssimaan. En juurikaan ko. tanssipartnerista. Hän vain toi mieleeni muistoja.

You always were two steps ahead.

Ostin jälleen uuden vihkon. Lehtiön. Tai siis sellaisen kirjamaisen kapistuksen jossa on tyhjiä sivuja, jollaisen ostamisesta tulee aina olo, että nyt kääntyy uusi lehti elämässäni, ja kaikki on selkeää, tuoretta, uutta, viatonta. Tämän lehtiön kannessa on pieniä marsuja.

Tämän vihkon ostin listojen tekemistä varten. Mieleeni pälkähtää paljon asioita, joita haluaisin tehdä tai kokea. Haluan napata ne kiinni. Osa niistä on käytännöllisiä, kuten siivoa siivouskomero. Siivoa vaatekomero. Siivoa varasto. Osa on elämyksellisempiä. Näyttelyitä, tapahtumia, paikkoja, tilanteita joissa kuunnella musiikkia.

Haluan oppia kirjoittamaan listalle myös abstraktimpia asioita. Asioita, joita sanoa ääneen oikeassa tilanteessa. Ihan mitä vain. Tunteita, jotka koen.

Tajusin vihdoin, että kaikkien niiden asioiden tekeminen, joita oikeasti haluan, on vienyt minua lähemmäksi sitä, että olen se mikä haluan olla. Ihan vaikka vain hankinnatkin. Että ostan jotain, mikä tuntuu aina lähtökohtaisesti väärältä, on voinut olla minulle tärkeä asia. Piha jossa maata sohvalla. Polkupyörä. Se Marshall-kaiutin. Nyt minulla on musiikkia elämässäni, paljon. Olen vihdoin ihminen, joka osaa kuunnella mitä itse haluaa. Yksin. Se minä olen aina halunnut olla.

Haluan putkiradion.

Tilasin ne korvakorut, jotka olen halunnut jo kymmenen vuotta. En ymmärrä, miksen ole tilannut aiemmin. Yritin googlettaa niistä kuvan Helakan nettikaupasta, mutta niitä himmeitä lusikkapesäkoruja ei enää ollut. Ehkä tilasin itselleni niistä viimeiset.

Ehkä listalleni voisi laittaa isompiakin asioita, kun vähän harjoittelen.

Eilen oli toisinto pubivisasta, eri settingissä. Kaunomieli, Poika 1, miesraadin vakiojäsen. Suoriuduimme ihan hyvin. Erityisesti oli loistavaa, että sain selitettyä Kaunomielelle elokuvan juonen, päähenkilön hiukset ja kuvan, joka on netflix-kuvakkeessa, ja että elokuvan nimessä on jotain onnellisuuteen viittaavaa, ja hän, katsomatta elokuvaa lainkaan muisti nimen: Eternal sunshine of the spotless mind. Tuollaiset hetket ovat pubivisan parasta antia mielestäni.

Katselin kaihoisasti viereisessä pöydässä visailevaa miestä. Hän oli ruskettunut sitten viime tapaamisemme ja jotenkin treenatumman oloinenkin. Muistin viettäneeni hänen käsivarsillaan lukemattomia ihania hetkiä, kiihkeitä, keskittyneitä, naurun täyttämiä ja tunsin viiltävää kaipausta. Ajatteleeko hän enää koskaan minua? Tapaammeko vielä, vai onko tuo aika elämästämme lopullisesti ohi? En suostu uskomaan niin. Haluan lisää foksia, hidasta valssia, salsaa. Hänen kanssaan vaikka rumbaakin.

Sain pinnisteltyä mieleeni hänen todennäköisen nimensä. Olemme puhuneet ehkä kolme järjellistä lausetta mutta tanssineet vuorokausia.