You'll wear me out like a pair of shoes.

Tanssi on saanut elämässäni vääristyneet mittasuhteet. Ehkä se on hetkellistä, ja kohta harrastukseni on jälleen rikolliseksi katsottavaa toimintaa, jonka harjoituspaikat suljetaan. Sitten tanssin vähemmän.

Ja tottahan se on, että turvavälit eivät toteudu. Kunkin tanssiparin kanssa kyllä tanssitaan vain minutti-kaksi kerrallaan. Nyt tiistaina ensimmäistä kertaa yhdellä nuorella miehellä oli maski. Sellainen, jossa suun kohdalla on suuri virnistävä hymy. Hän puhkui ja puhisi maskiinsa täydet kaksi tuntia salsaa paahtaen.

Viikko sitten näin oikeaa salsaa, monia pareja tanssimassa ilman keskeytyksiä, ihan ravintolassa, ilman oppimistarkoitusta. En itse uskaltanut lattialle (kävin kyllä asiasta muutamia keskusteluja), eikä minulla ollut oikeanlaisia kenkiäkään, ja oikeastihan olin paikassa ihan muilla asioilla, mutta katsoin sitä tikutusta ja venkoilua täysin lumoutuneena. Kun sitten itse muutaman päivän päästä pääsin omalle, paljon jäyhemmälle ja skandinaavisemmalle salsa-alustalleni, hyrähti minussa käyntiin jokin pelottava moottori. Aivan nolosti en osaa olla enää liikkumatta kun kuulen musiikkia. 

Sama jatkuin seuraavallakin salsatunnilla. Sain ihan kehuja el Maestrolta askelluksestani, siitä kontaktista ja sitkosta joka löytyy minun ja lattian väliltä. Vaikka sanoi hän kyllä myöskin, että voisin kyllä rauhoittaa. Nolosti myönnän, että ymmärrän mitä hän tarkoittaa. Tanssin taas koko kaksi tuntia raivoisasti. Samalla raivolla, kuin millä suhtaudun aamukahvini saatavuuteen. Jos kohdalleni osui epäröivämpi pari, joka ei ehkä ihan vielä ollut hahmottanut haettua kuviota, tai jonka vienti oli olematon tai epäselvä, otin tilanteen haltuun ja kehonkieleni kertoi, että perkele, sinä et tule minun ja salsani väliin, tanssin tämän kuvion loppuun vaikka väkisin, ja kipitin pyörähdyksestä toiseen parini retkottavia mustekalakäsiä nostellen ja puikahdin tanssiotteeseen kainaloon, ja sieltä jälleen uuteen kiepsahdukseen.

Eihän niin saa tehdä, myönnän. Toisaalta sitten niinä kertoina, kun kohdalleni osui mies joka tiesi mitä teki, seurasin kiltisti. Tai ainakin yritin seurata kiltisti.

Muutenkin on ollut kiire ja olen koittanut juosta askelteni edellä, toisinaan kompastellen. Tänään myös löin pääni seinään, ihan itse. Töissä on kiire. Iltaisin on kiire. Tanssin epäterveitä määriä, elimistöni on sekaisin ja minulla taitaa olla limapussin tulehdus oikeassa lonkassa. Pitäisi rauhoittaa hieman. 

Olin lähdössä jännittäville termospullokahveille. Huomasin, että minuahan oikeasti ihan fyysisesti jännitti. Huomasin sen siitä, että nokkani alkoi vuotaa. Joskus pelkkä jännitys aiheuttaa minulle allergista nuhaa. Siihen auttaa antihistamiini. Nappasin tabletin foliokuorestaan, ja juuri kun olin nielaisemassa sitä, jokin vaisto kehotti minua kuitenkin sylkäisemään sen takaisin kämmenelleni.

Vaistoni oli oikeassa, lähinäköni ei. Olin ottamassa lihasrelaksanttia, en antihistamiinia.

Kahviseurani oli mukavaa, todella mukavaa. Viihdyin, oloni oli rauhallinen jopa ilman relaksoivaa kolmiolääkettä. Mutta ei. Vaistoni sanoo että ei. Niin toivoisin sen olevan eri mieltä, mutta jotain olen oppinut näistä jutuista sentään. En intä vastaan intuitiolleni. Nyt minulla on paha mieli hänen puolestaan.