sunnuntai 31. toukokuuta 2015

I walk the hill.



Onneksi eksistentiaaliset kriisit kestävät yleensä vain vuorokauden. Öisin asiat lajitellaan jälleen uusiin laareihin väärillä nimillä.

Ehkä tämä on juuri sitä kaikupinnan puuttumista, jota uumoilin joutuvani opttelemaan yksittäisyydessäni. Kun on paljon yksin, ei ole tottunut oman kaikunsa kuulemiseen, ja se saa korvat soimaan kaikuessaan niin monesta suunnasta kerralla. Joskus se kotona oleva ihminen toimii myös akustiikkalevynä. Äänet vaimenevat hänen läsnäollessaan. Sitäkään en halunnut.

Tässä kaikupinnattomuudessa olen epämukavuusalueellani, oppimassa uutta. En siis ehkä olekaan lähtökohtaisesti huono tai toivoton, vaan kehityskaaren jyrkässä kohdassa. Ehkä pienellä harjoituksella tunnen oloni itsevarmemmaksi ja levollisemmaksi.

Tyttöjen kesäloma alkoi. Minäkin haluaisin heittäytyä kesään ja harrastuksiin ja lojumiseen. (Naapurihuoneessa syntyy taas uusi biisi.) Tänään heittäydynkin. Vapaapudotusta vailla rajoitteita, n. 8 tuntia.

Kuten arvaattekin, minun pitäisi siivota keittiö ensin. Sen jälkeen suuntaan salille. Juuri näistä syistä tunsin suurta tarvetta taas nyppiä ja ruotia ajatuksiani täällä verkossa. Se antaa minulle syyn lepuuttaa ahteriani sohvalla hetken pidempään.

lauantai 30. toukokuuta 2015

The Bourne legacy.

Ihana päivä tuolla ulkona. Menen sinne kohta, vaikka pitäisi siivota.

Kaunomieli on kirkossa, mikä on harvinaista, mutta syy on hyvä, ystävät saavat valkolakkeja. Kaunomieli itse sitten ensi vuonna. Sairastelun takia suunnitelmiin tehtiin pidennyksiä, ja se oli oikein hyvä ratkaisu. Minä olen julkionnellinen siitä ylimääräisestä ajasta jonka nämä neidot viettävät vielä essunnyöreihini solmittuina.

En ole ylihuolehtiva äiti, mutta mahdollisesti kuitenkin tulen käyttäytymään kuin tielle heittäytyvä kärpäspaperi jos tyttäreni jonain päivänä yrittävät ylittää kodin kynnyksen väärään suuntaan.

Oikeasti yritän suoriutua tuostakin kunnialla ja teen jo mielikuvaharjoitteita asian sisäistämiseksi. Elämässäni on melko vähän hallitsemattomia kriisejä, koska teen jatkuvaa henkistä riskianalyysia ja mentaalisia evakuointisuunnitelmia.

Sosiaaliset taitoni olivat kovalla koetuksella eilen. Olin hitusen mukavuusalueeni ulkopuolella, porukassa jossa olin lähtökohtaisesti se ylimääräinen yhteen hitsautuneen joukon reunalla. Seura ja tunnelma olivat kuitenkin niin kiehtovia, että en vain malttanut kohteliaasti lähteä niin aikaisin kuin olin suunnitellut. Tuollaiset tilanteet tuottavat minulle jälkeenpäin kuitenkin säkenöivän vaihtovirtaisen vainoharha*/euforiakrapulan. Myös alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan. Hetkittäin oloni on virkistyneen onnellinen, ja sitten taas seuraavassa hetkessä olen varma siitä että olen käyttäytynyt kuin elämäänsä kyllästynyt virtahepo ja ollut suurena rasitteena muiden elämänlaadulle.

Kävin aiemmin muutaman vuoden mittaisen painiottelun suunnattoman voimakkaan ja lonkeroisen ikäkriisin kanssa. Suurin tiimellys ja tantereen pölinä on jo ohi, mutta aina välillä tunnen kurkullani kuristusotteen, kun tuo peto varoittamatta heittelee ulottuvaisia lonkeroitaan vielä tänne neljänkympin rajapyykin takaiselle turvavyöhykkeelle. Eilen oli kysymys ehkä juuri siitä. Jos olisin ollut kymmenen tai edes viisi vuotta nuorempi, olisin tuntenut oloni lähtökohtaisesti tervetulleemmaksi eilen, kyseenalaistamatta itseäni. Nyt mietin aina tasaisin väliajoin, pitäisikö minun nuorentaa seurueen keski-ikää poistumalla paikalta, koska olin porukan vanhin. Tai ehkä toiseksi vanhin, nyt en ole ihan varma. Tunsin oloni vanhimmaksi. Ehkä ne rohdot, joilla olen ikäriisiäni lääkinnyt, aiheuttavat sivuoireina korostunutta itsekritiikkiä ja itsetarkkailua. Olen koko ajan hälytysvalmiudessa evakuoimaan itseni.

Kaipasin kuitenkin kovasti jotain tuollaista. Toivottavasti edes jotain meni oikein. Jos en tänään olisi autoileva kuokkavieras, olisin ottanut pari coctailia enemmän ja ehkä analysoinut vähän vähemmän. Toisaalta, luultavasti krapulani olisi nyt puhdasta vainoharhaa.

*vainoharhakrapula: tila, jossa heräilee jo aamuyöstä kylmännihkeään kauhuun, että kaikki luisuu alamäkeä, olen banaali idiootti ja elämäni on sarja säälittäviä epäonnistumisia.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Saapuivat asvalttiviidakkoon.

Olen nyt astetta sivistyneempi. Läpikävin pienimuotoisen viininmaistelusession, joten nyt minun teoriassa pitäisi erottaa tanniini ja hapokkuus, osata kurlata asiantuntevasti, ja tietää kaikenlaista nippelihköä. Kuten että Uuden Maailman tammitynnyreistä tulee vaniljaisempi aromi kuin Vanhan. Uusi Maailma kuulostaa herkullisen valistuksenaikaiselta. Tekee melkein mieleni kerrata Kirkengaardin oppeja.

Käytännössä en ole niinkään varma asiasta, siis että sivistyinkö, mutta hyvää oli. Haistelimme viinejä ensin loputtomiin, loiskuttelimme niitä lasin reunalta toiselle ja arvuuttelimme niihin liittyviä asioita. Harmittaa, etten keksinyt niistä mitään äärettömän kuvaavia nimiä. Maistelun lopuksi niitä sai ihan juodakin. Kittasin ruuan kanssa ison lasin italialaista, ja sukat pyörivät jaloissa vieläkin.

Kevät etenee takkuillen. Sataa paljon, usein, on vähän koleaa ja sitten taas vähän lämmintä. Aloin muistella, eikö aiemmin ollut jo näitä samoja lämpötiloja, ei vain vielä vihreää. En yleensä ole kovin kiinnostunut säästä, se on ja sen kanssa eletään. Nyt se tuntuu määrittävän jotain enemmän; jos on nätti sää, teen ehkä eri asioita kuin jos on ruma sää.

Kesällä reissaan jonkin verran sukulaisissa, poissa näiltä seuduilta. Yritän viettää aikaa ulkosalla ja syödä jäätelöä säännöllisesti, joten ajattelin, että laitan salikorttini kuivumaan kahdeksi kuukaudeksi. Käyn lenkillä sen edestä, ja pyhästi lupaan tehdä jotain vatsalihasjuttuja myös, etteivät ne taas luiskahda jonnekin ulottomattomiini. Nyt melko säännöllisen mutta ei kuitenkaan aiotulla tiheydellä suoritetun saleilun jälkeen olen huomaavinani jotain jäntevöitymistä. Mahani on ikäänkuin oikenemassa. Siinä ei ole enää vyötärökurtun molemmin puolin kahta fletkuna roikkuvaa rengasta, vaan hyvinä päivinä sellaiset söpösti pullottavat vyöhykkeet, jotka selkeästi reagoivat yritykseen vetää vatsa sisään.

Takalistoni on myös tykännyt hyvää. Muoto on parempi, farkunpersus ei lökötä tyhjänä vaan olen kehittämässä oikeaoppiset pakaralihakset. Saleilun lisäksi asuminen kolmannessa kerroksessa vaikuttanee.

Valitettavasti tämä näkyy myös jaloissa. Säärissäni erottuu enemmän pohjelihasta, ja oikeastaan pitäisin enemmän sellaisista luikuista, linjakkaista ja hyvin pelkistetyistä nilkoista ja sääristä. Reidet ovat aina olleet melkoisen jykevät, joten mahdollinen teräksistyminen niissä jää suuremmatta huomiotta. Tilanteet, joissa esiinnyn paljain reisin ovat melko harvalukuiset, ja minulla on isompiakin ongelmia kuin ylimääräiset lihakset.

Selkään lapaluiden päälle on tullut jonkinlaiset kuopat. Se on kai hyvä juttu. Käsivarret ovat varmaankin myös paremmassa kuosissa kuin ennen, tai sitten olen vain tottuneempi niihin.

Saleilu on ollut ihan kivaa, ja kyllä, sillä on mitä ilmeisemmin myös vaikutusta enemmän kuin monella muulla asialla. Se tekee minut aiempaa tyytyväisemmäksi itseeni ja elämääni.

Nyt minulla on vähän ostosmorkkis. Löysin sandaalit, juuri sellaiset, mitkä aivan varmasti tarvitsenkin ja tulen käyttämään viimeiseen murenaan. Ei korkoa, yleensä käytän aina juurikin korottomat kengät loppuun asti. Joskus myös korolliset, mutta se on jo vähn riskaabelia. Juuri tuollaiset sandaalit tajusin tarvitsevani viime kesänä, tai ehkä jo sitä edellisenä. Nahkaa, eivätkä edes kamalan kalliit. Hyvännäköiset. Kehunko vielä?



Myönnän, pedikyyri olisi paikoillaan, tai suihkurusketus, tai edes auttava kynsilakan lääppiminen jotenkin varpaiden suuntaan, mutta se vaatii joko notkeutta tai nuoren ihmisen lähinäköä, ja juuri nyt nuo kvaliteetit ovat vallitsevassa demografiassani poissa sesongista.

Ostomorkkis johtuu vain osittain excelistä. Enemmänkin siitä, että yhtäkkiä olen sattunut löytämään mättään toisensa perään ihania, tuoreita, harvinaisen istuvia ja käyttökelpoisia tuotteita, jotka toden totta kannattaa poimia koriin ihan vaikka vain pahan päivän varalle. Kun joskus saa vaellella peninkulman toisensa jälkeen ilman yhdenyhtä kelvollista viskoositoppia tai rotsimallista mustaa neuletakkia tai pehmeäpohjaista perhosenkevyttä balleriinatöppöstä. Nyt sitten aika monta kuukauden sisään. Mietin, onko kyse vain siitä että olen sattunut vaeltamaan elämässän siihen kohtaan, jossa sateenkaari uppoaa suonsilmäkkeeseen silmieni edessä ja jonne maahiset ovat piilottaneet kaikki koon 44 ihanat, istuvat ja hoikentavat muotiluomukset, vai onko harkintakykyni vain pettämässä. Huomaanko kahden viikon kuluttua, että minulla onkin alkuperäisen vuoden -53 vaatekomeron lattialla muovikassillinen virheostoksia?

Hyvinkin saatan, kunhan voitan karvaan kokemukseni aiheuttaman luontaisen vastutuksen ja annan koiranoksennuskimonihihapaidalle uuden mahdollisuuden todeta, että kyllä, tuo yksi yksittäinen harhaluoti oli virheostos, ja tämän todettuani todeta, että sattuuhan noita, yksi sinne tänne ei vielä tarkoita paljoakaan, mutta kaksi, se olisi jos pitkitetyn itsetuskittelun paikka. Pelkään siis, että olen vähän hurvitellut liikaa.

Puolustuksen puheenvuorona todettakoon, että aiemmat sandaalini, mallia Russell Crowe elokuvassa "Gladiaattori", ovat hankinta vuodelta 2011 (tarkka päivämäärä ei ole jäänyt aikakirjoihin), hankintahinta 29,95, Dinsko, käyttökertoja vähintäänkin 31, sisältäen useita pitkiä hikisiä keikkoja ja festareita, yhden päivän aikana käynnit sekä kanavamuseossa, nunnaluostarissa että Tulilahden murhapaikalla, joka on maastona soistuvaa, ja siellä kasvaa kantarelleja, ja niiden pohja alkaa hiutaloitua. Minulla ei ole muita sandaaleja. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollutkaan. Paitsi yhdet terveyskengät ja ESD-työjalkineet. Niin ja ne yhdet palikkakorot, joilla menin naimisiin, jotka näyttivät hyvältä vain edestä. Kyllähän naisella tulee olla syy lakata varpaankyntensä?

maanantai 25. toukokuuta 2015

Let me show you Tel Aviv.

Kävin juuri kehityskeskustelun Diivan kanssa. Pitkästä aikaa tarvittiin kasvatuksellista oikomishoitoa, ja kunhan oppirahat on saatu maksettua, luulen lopulta olevani tyytyväinen sijoitukseeni. En edes kovasti korottanut ääntäni.

Se, mikä vähän nolottaa on, että huomasin tellinkien olevan vinossa vasta Diivan isän hoksautuksen jälkeen. Yleensä olen kovasti sitä mieltä, että minä olen se jolla on vatupassi ojennuksessa, eikä tässä mitään aputimpureita tarvita.

Katsaus ihan muualle, Euroviisuihin. Harmittaa vähän, että muissakin maissa mitä ilmeisimmin nykyään seurataan kansainvälisiä musiikkitrendejä ja virtauksia. Hulvatonta paikallisväriä on nykyisin vähemmän. Kovin monet maat tyytyvät nykyisin lähettämään viisuihin voimaballadinaisen, joka ääntää englantia Adele-tyyliin räkäisesti, ojentelee käsiään mahtipontisesti ja mulkoilee kohtalokkaasti 60-luvun tekoripsiensä alta. Tai sitten jonkun mitäänsanomattoman symppispojan jolla on mukasilmälasit.

Viisujen hauskinta antia olivat Arenan viittomakielistykset, erityisesti biisin Tel Aviv tulkinta, n. 32 minuutin kohdalla, nosti biisin tasoa huimasti. Katsokaa alun äitin helmoissa nyyhkytysten läpi bileosioon asti! Ruotsin voittajakappale löytyy n. tunnin + yhden minuutin kohdalta. Tulkeista juurikin tuo notkealanteinen poika on (yllätyksellistä, eikö totta) ehdoton suosikkini. Ja kannattaa katsoa myös heti perään se Norjan biisi. Ja ne kaikki. Erityisesti kohdasta 41 minuuttia.

Suurista uhkumisistani huolimatta olen tuupannut ruokavalioasiat jonnekin komeron perälle odottamaan vuoroaan. Nukkumisen kunnostaminen on ollut nyt tärkeämpää. Lepo. Olen syönyt ihan tavallisesti, en ole paljoa ajatellut asiaa. Ei ole tullut hetkiä, että hakisin kaupasta Pirkka-merkkisen kuningatarhillokääretortun ja paksua vaniljakastiketta, ja miettisi sen jälkeeen että mitäs minä sitten söisin. Olen kyllä syönyt suklaata. Piti tehdä niitä brownieseja, mutta suklaat katosivat, ja keitin kananmunat ja söin nekin. Voi, sokeri ja jauho jäivät vielä syömättä, joten ei kai sekään niin kamalan huonosti mennyt.

Toiset ei uhku ja puhku ja puhise vaan pistävät töhisemään. Vähänkö hienoa!








sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Goodbye to yesterday.

Asumisesta. Se prosessi, tämä muutto ja muutos. Ihan vain kodin seinien muutos kaikkineen oli iso juttu, en enää osaa muistaa tiesinkö sen etukäteen vai olenko yllättynyt. Ehkä tiesin, että se olisi iso juttu, mutta yllätyin silti miltä se tuntuu ja kuinka paljon.

Konkreettiset asiat vaikuttavat mieleen, ja kun kaikki konkreettinen muuttuu, tule turvaton olo. Sitten muodostuu uusia turva-asioita. Vanhoja ajatuksia jää pois. Konkreettisen muutos on parempi mahdollisuus muuttaa ajattelutapoja kuin pelkkä päätös.

Ennen muuttoa oli päätös muutosta, tosiasioiden tajuaminen. Juoksentelin edestakaisin perhoshaavin kanssa, ja yritin tavoittaa kaikkia sinne tänne liihottaneita unelmia joista olin joskus nähnyt jonkun välähdyksen, mutten ollut silloin ajatellut, että tuo voisi olla juuri minulle kiva. Kasasin niitä, sommittelin lasin alle ja mietin, että on tämä aika julmaa.

Sitten oli huolia ja toiveita siitä, mitä ja missä, ja osaanko valita oikein. Niihin viikkoihin ja kuukausiin, kun muutto ja asuntokaupat olivat eniten työn alla liittyi myös muuta kiirettä ja painetta, ne vain sattuivat yhtäaikaisesti.

Pelotti, kun uusi asunto oli jo ostettu, sain sinne avaimen, kävelin vähän tunkkaisessa rapussa ylös ja menin yksin tyhjään huoneistoon peläten, ettei se vastaisikaan muistikuviani. Että olisin valinnut väärin tyttöjen puolesta, ollut liian huolimaton ja tyhmä ja hätäinen, hyvä tuurini olisi pettänyt minut vihdoin.

Näin tämän, päätin ja yritin olla helpottonut, olinkin, ja sitten koetin olla iloinen kaikesta, löytää tosi hyviä puolia, puolustaa valintaani itselleni ja asiasta kiinnostuneille hyväntahtoisille ihmisille. Samalla halusin olla rehellinen itselleni ja myöntää mistä luovun, jotta se luopuminen olisi kuin synnytyskipu jota en vastustaisi, vaan antaisen sen tapahtua.

Ikävöin vanhaa tosi paljon. Viimeinen aamu, kun kävin sanomassa heipat takapihalle saa minut vieläkin vähän itkemään. Silloin ajattelin, että aina kun tunnen luopumisen kipua, rakastan. Tungen sitä rakkautta joka paikkaan niin, että se vain vain huokuu minusta ulos sellaisella höyryllä ja paineella ettei mikään pysty sivaltamaan minua takaisin kipeästi.

Käytännössä touhusin kovasti, koko ajan mielen päällä oli ajatus, että tuo vielä, ja sitten on valmiimpaa. Olin kyllä aika tehoton. En oikein tavoittanut sitä tarmoa, jolla olen aiemmin rakentanut uusia pesiä itselleni ja perheelleni. Järjestänyt kaappeja yhä uudelleen. Tympäännyin. Olisin halunnut olla naivimpi ja enemmän täynnä unelmia, joista kolmasosaakaan en voi toteuttaa.

Pari viikka, ehkä jo pari kuukautta, on mennyt enemmän ja enemmän niin, etten ole ajatellut koko asiaa. Lopetin rimpuilun.

Nyt en enää herää aamuisin luulemaan, että olen jossain muualla. Liikenteen äänet eivät häiritse. Tämä alkaa tuntua tavalliselta. Olen tehnyt pieniä muutoksia vieläkin, vienyt yhden ison maton vinttiin, että on raikkaampaa. Mietin vieläkin laiskasti isomman sängyn hankintaa. Keittiössä on nyt kappa, eikä kaiu niin paljon. Se on sama kuin vanhassa keittiössä, ja sopii tännekin hyvin. Haluaisin olohuoneeseen vihreäkuvioisen tapetin, ainakin yhdelle seinälle. Eteiseen taivaansinisen, jossa on kiiltokuvamaisia perhosia ja lintuja. Tai ehkä keltaisen.

Tykkään täällä siitä, että seinät ovat painavat ja paksut ja eristävät kunkin huoneen omakseen. Osaan helpommin unohtua istumaan sängylläni, pyykinkuivaustelineen vieressä ja naputtamaan ja lukemaan, kun en kuule joka kahahdusta ja askelta muista huoneista. Täällä pysyn helpommin paikoillani, en ole niin levoton. En enää ajattele, että pitäisi koko ajan lähteä jonnekin, vain koska nyt voin, koska kaikki on lähempänä. En lähdekään niin kovin usein. Kun lähden, se on tietysti helpompaa. Se on tietysti mukavaa.

Tämä on oikein hyvä ratkaisu tähän elämäntilanteeseen, sen opetteluun, mitä nyt opettelen. Tämä toimii nyt. Ei minun tarvitse vielä tietääkään, mikä toimii kymmenen vuoden kuluttua.


lauantai 23. toukokuuta 2015

Kingdom come.

Eilen ja koko viime viikon riuhdoin ja riehuin töissä niin, että kylkilihaksissa ritisi. Heitin hartiavoimin pinoon laatikkoa ja mappia ja exceliä ja powerpointtia ja puhuin niin että vaahto kuohasi suupielistä, selvitin, solkkasin, ja yritin samalla pitää asioita kuvittavat käsiliikkeeni hillittyinä. Perjantaina viittä vaille neljä mielessäni välähti, että tämä putki ei voi jatkua voitokkaana enää pitkään, lähdin kotiin siltä seisomalta. Hyvä päätös.

On autuas olo, kun asiat, jotka ovat monta kuukautta velloneet vain hämärinä hahmotelmina, vihdoin rakentuvat käsiteltäviksi kokonaisuuksiksi. Pidän työstäni, ja aina joskus koen kovasti eläväni kun teen sitä. Työjutut ovat kuitenkin vallanneet elämästäni liian ison osan viime viikkoina, ehkä kuukausinakin, mutta en ole sitä muuttohässäköinniltäni niin huomannut. Olen työllä ja vaivalla opetellut, että vapaa-aikani on omaani, ja silloin ei pidä työtä tekemän eikä ajatteleman. Harmittaa, että sen oppimiseen meni niin kauan, mutta hyvä, että edes nyt. Silti rakentamani tulvamuuri aina välillä sortuilee tai ei ole riittävän korkea. Ja vaikka en tee tai ajattele työtä, joskus huomaan, että kaikki energiani ja jaksamiseni onkin jäänyt muurin toiselle puolen.

Tälläkin viikolla olen ollut joka ilta todella väsynyt, jaksanut vain välttämättömät ja ehkä sen yhden tarpeellisen asian. Tehnyt vain ihan vähän pidempää päivää, mutta rutistanut itseäni kierteille kuin pyykkiä josta yritetään saada viimeisetkin pisarat likavettä irti ennen uuteen huuhtelusaaviin nakkaamista.

En minä haluaisi sellaisia arkipäiviä jatkuvasti. Haluan tulla töistä, henkäistä vähän, laittaa ruokaa ihan rauhassa ja kiukuttelematta liikaa väsyä ja nälkääni ja syödä kunnollisia asioita tyttöjen kanssa, ja sen jälkeen vielä ehtiä ja jaksaa liikkumaan tai tehdä jotain muuta, mikä edistää elämääni, johon työ ei mitenkään liity.

Kaksi asiaa on kuitenkin mennyt kovasti eteenpäin. Toinen on aamut. Aamurutiinini on asettunut nyt niin, että tiedän ennättäväni töihin ihan kivasti, vaikka herään vähän myöhemmin kuin aiemmin vanhassa kodissa. Olen rauhoittunut siihen tietoon, ja aamuista on kadonnut kiire. Nyt minä vihdoinkin ihan oikeasti aamuisin tiedän istuvani koneelle puoleksi tunniksi kahvikupin kanssa, en erikseen lipsahda siihen tai varasta sitä aikaa jostain. Se ei ole mikään "jos minä ihan vähän, ei tässä kauaa mene" -hetki, vaan tiedän, että siinä menee se puolisen tuntia vaikka en katso kelloa, ja ihanaa, se hetki on nyt. Juon ison kupin kahvia maidolla. Ikkuna on raollaan, sieltä tulee viileää ilmaa joka tekee lakanoista sileät ja tuoreet ja olen jo tottunut autojen ääniin.

Joskus kadun äänissä on hiljainen kohta. Jos lämpötila on oikea, ilma kantaa ääntä jalkakäytävältä tänne kolmanteen kerrokseen kuin se kuuluisi vierestä. Eilen kuului skeittilaudan kolinaa, ja miesääni lauloi vähän haparoivasti "on tammikuu-uu-uu".

Toinen asia on uni. Nukun paremmin, viime yönä myös enemmän. Kävin vihdoinkin kirjastossa ja eilen asettelin itseni vaakatasoon jo kahdeksalta, ahmin yhden kirjan ja nukuin aamuun asti. Ei telkkaria, ei Netflixiä. Ei pubia eikä terassia eikä bluesbändiä. Ei punaviintä.

Kirjastoon ehdin keskiviikkona siten, että lainausaikaa oli huikeat 12 minuuttia. Kahmin hyllyiltä turvallisuushakuisesti neljä kirjaa, ja kotona huomasin, että ne olivat kaikki naiskirjailijoiden. Hyvinkin tuttuja ja ennalta-arvattavia valintoja, mutta seuraavalla kerralla teen jotain rohkeaa ja tajuntaaräjäyttävää.

Anna Jansson - Haudan takaa. Dekkari, jonka joko olen tai en ole lukenut aiemmin. En kuitenkaan muista juonta, joten se ei haittaa. Jos oikein muistan Janssonin päähenkilö on ruotsalainen nainen, jolla on niin kiire, ettei koskaan ehdi pestä hiuksiaan. Siinä on jotain kiehtovaa.

Dekkareissa minua ylipäänsä vähät kiinnostaa kuka murhasi kenet, seuraan vain sitä miten hetkellisesti äärimmäisessä stressissä oleva kyvykäs henkilö elää hetkestä toiseen välillä ratkoen ongelmia, välillä syöden epäterveellisesti, ja minua kiehtoo erityisesti ne kohdat, joissa kaiken tuon keskellä on joku rentouttava hetki. Sue Graftonin kirjat ovat lemppareitani tässä.

Margaret Atwood - Kissansilmä. Olen melko varmasti lukenut tämän aiemmin. Atwoodin lukeminen saa tuntemaan nöyryyttä, vaikka hänen aiheensa ovat usein melko vastenmielisiä. Sen vähän perusteella mitä olen lukenut Atwood on taitavin kirjailija kaikista. Ja koska lainasin vain naisten kirjoja äsken, korostan sanaa kirjailija, en naiskirjailija. Atwood taittelee ja kerrostelee juonen niin monin kerroin, että kun lopussa hän puhaltaa origamin eloon, ei voi kuin ällistellä. Ja silti tuo temppu on vain mitätön muotoseikka kaiken sen ajatuksen ja sisällön lisäksi. Sokea surmaaja on tästä ehkä paras esimerkki. Kannattaa lukea myös Oryx ja Crake, ja sen perään Herran tarhurit. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Muistan vieläkin sen kauhun, kun luin Orux ja Craken, eikä Herran tarhureita vielä ollut, tai en tiennyt, että se oli jatko.

Olen usein umpimähkäinen ja valistumaton.

Jane Austen - Mansfield park, englanninkielisenä. En tunne Oulun kaupunginkirjastoa niin hyvin, että olisin löytänyt suomenkieliset. Tätä tuskin tarvitsee perustella, koska olen minä.

Pauliina Rauhala - Taivaslaulu. Tämä on edelleenkin täällä Oulussa viikon pikalainana. Otin mukaan, koska se oli kerrankin tyrkyllä, ja tästä on puhuttu paljon. Luen harvoin mitään uutta ja ajankohtaista, koska en osta kirjoja, ja olen ollut laiska kirjastoilemaan viime aikoina.

Olen kyllä ajatellut ostaa n. 50 vanhaa kirjaa ihan vain sisustukseksi olohuoneeseeni. Jotain kulunutta ja kaunisselkäistä. Näyttäisin sivistyneemmältä.

Luin Taivaslaulun eilen. Kaunis, ehkä minun makuuni liiankin rimssuinen tapa kirjoittaa. Vähän kiikkuu teennäisen rajoilla tyylilajillisesti, mutta silti alta pilkottaa riittävästi pyrkimystä mahdollisimman lähelle rehellisyyttä. Aihe kiinnosti.

Asuin kylässä, jossa puolessa taloista ei ollut tv-antennia. Väkiluvusta reilusti yli puolet kuului lestadiolaisyhteisöön, koulut kasvoivat ja laajenivat koko ajan. Kesäisin kylän tiet lainehtivat leikkiviä lapsia, talvisin teillä pelattiin lätkää. Kun auto lähestyi, pojat siirsivät hopusti maalit syrjään, ja auton kuljettua takaisin.

L-yhteisö on tarkkarajainen ja suljettu, joten yhdessätoista vuodessa näin siitä havaintoja vain lähinnä lasten kautta. Omilta lapsiltani, päiväkodista, koulusta, eikä asioihin useinkaan liittynyt mitään dramatiikkaa. Oli hyvin rauhallista. Lestadiolaiset ja ei-lestadiolaiset olivat kuin kaksi diaa päällekkäin, maantieteellisesti samassa kuvassa, mutta täysin erillään, ja niitä saattoi katsoa vain yhtä kuvaa kerrallaan.

Kirjan kuvaukset koulunkäynnistä, pukeutumisesta, naisten kulttuurista vastaavat hyvin omia ajatuksiani, ja olin lukiessani voitonriemuinen, että omat sivusilmähavaintoni tulivat esiin noin suurilla painoarvoilla. Ommellaan ja leivotaan taitavasti, valtavasti, kahdehtimiseen asti, naisen kyvykkyyttä mitataan mangojuustokakuissa. Kohkataan uusista resepteistä ja neulemalleista. Kun ei katso telkkaria, ehtii vaikka mitä, teoriassa ainakin. Naisten tavoitteet elämässä ovat erilaiset kuin miesten. Tytöt eivät sano mielipiteitään ääneen koululuokassa. Tytöt saavat olla pois koulusta kun on pikkusisaruksia hoidettavana.

Diiva huokaili joskus miten ihanaa olisi jos meilläkin olisi iso pirtinpöytä ja paljon sisaruksia joiden kanssa leikkiä pimeänpiiloa, se sama idylli kuin naapurissakin, askarreltaisiin ja leivottaisiin yhdessä. Laulettaisiin. Diiva ui sujuvasti mukaan vaellusretkille joissa oli rukoushetkiä, Suviseuroille en päästänyt.

Toisaalta Diiva huokaili myös, että isona hän haluaa olla seuraava Miley Cyrus ja yhtä hieno isä perheelleen kuin Charles Ingals Pieni talo preerialla -sarjassa, joten en ollut missään vaiheessa erityisen huolissani, että hän antaisi vanhoillisen nais-mies-jaottelun rajoittaa omaa horisonttiaan.

Vihaan askartelua, leivon joskus. Tunnistan kirjasta jotain kaikuja riittämättömyydestä, jota minäkin, täysin ulkopuolinen maailmallinen pakana, työssä käyvä kahden esiaviollisen lapsen yksinhuoltajaäiti onnistuin tuntemaan ihan vain asumalla samalla neliökilometrillä noiden naisten kanssa, joita kirja kuvaa molla-maijoiksi.

Lapsentekopakko on kirjassa suuressa roolissa, kuten varmasti lestadiolaisperheiden elämässäkin. Kirja tarjoaa näkökulmia siihen mihin se perustuu ja miten sitä ylläpidetään. Minusta nykymaailmassa on absurdia ihannoida ajatusta siitä, että ihmisten erityisesti pitäisi tästä vielä lisääntyä ja täyttää maa.

En ole kotoisin Oulusta, joten lestadiolaisuus ilmiönä ei ole minulle lapsuudesta asti tuttu. Meilläpäin tunnettiin kyllä käsitteenä körttiläisyys, joka oli jotain 1800-luvun tyylistä mustiinpukeutunutta jyrkkyyttä ja tiukkoja nutturoita. Lisäksi oli helluntailaiset ja jehovat, mutta ne olivat marginaali-ilmiöitä. Mormonejakin oli, mutta vain kaupungissa asti. Ei mitään sellaisessa mittakaavassa kuin lestadiolaisuus Oulun seudulla tänä päivänä.

Olen vasta aikuisiällä herännyt tajuamaan yhteisössä nämä näkymättömät ja näkyvät rajat, ja ne ovat joskus kummallisia, joskus surettavia. Näen myös paljon kauniita rajanylityksiä ja hyvää tahtoa. Ihmisiä.

Jos en asuisi täällä, saattaisin helpommin pitää Taivaslaulun maailmankuvaa korkealentoisena fiktiona.

Kello on nyt kohta yksi päivällä. Olen lusmunnut sängyssä koko aamun kahvia juoden ja naputellut, tyttärien vieraillessa nyhjäämässä vieressä elämineen. Tämäkin on juuri sellainen aamu kuin pitäisi ollakin, vaikka tämä on venynytkin vähän pitkälle. Eilenkin oli sellainen hetki, kun laitoimme ruokaa ja kuuntelimme musiikkia.

Manguin Diivaa keittämään minulle toiset aamukahvit. Viikonloppuna juon aina kahdet. Ja arkenakin, yhdet kotona ja toiset töissä. Diiva kieltäytyi useasti, torui liiallista kahvin juontiani ja julisti että nyt hän kyllä keittää minulle teetä. Kolisteli t-kannun kanssa keittiössä ja minä huusin vastalauseita, ei kofeiini-addiktille voi väkisintarjoilla teetä aamulla, olin julmistunut ja aivan kiukku-itkua pusasin kun hän kantoi haudutetun t-kannun ja höyryävän mukin huoneeseeni suurieleisesti. Kupissa oli silti kahvia.

Ihana lapsi.

torstai 21. toukokuuta 2015

Knowing me knowing you.

Ostin muuten niitä työpaitoja. Indiskasta. Oulussa ei ole Indiskaa, joten kolusin Kampin ja Forumin liikkeet läpi hitaasti ja antaumuksella. Löysin tämän, tämän, tämän, ja tämän. Koska excel, en epäröinyt hetkeäkään. Tiesin täsmälleen mitä olen tekemässä. Myös 20% tarjouskampanja auttoi asiaa. Minun on hyvin vaikea löytää mukavia, kauniita, hyvin istuvia toppeja, olen nytkin yrittänyt koko kevään ja löytänyt puolen vuoden aikana vain yhden topin jossa on ananaksenkuvia ja yhden vain melkein ok:n t-paidan, jota voi käyttää vain jos alla on hiostava alustoppi. Nämä uudet toimivat kaikki, muutama erinomaisesti myös kolmiulotteisten korvakorujeni kanssa. Korvakoruni ovat vedensiniset.

Excelini siis kupruilee tilapäisesti, mutta muuten tilanne on hetkellisesti seesteinen.

Mikä siinä on, että asunto tosiaan näyttää paljon viehättävämmältä kameran läpi katsottuna. Värit sopusointuilevat, irtotavarat näyttävät lystikkäiltä pikku satuolennoilta ja kaiken kaikkiaan koko asunto huokuu vihjausta ajatuksesta, että täällä asuu joku tosi luova ja humoristinen ja pikantin omalaatuinen rento tyyppi.

Sitten taas vastaavasti oma peilikuvani miellyttää silmääni livenä ihan riittävästi, tunnen oloni sutjakaksi ja sen semmoista, mutta jos menen pysäyttämään hetken ja räpsäisemään itsestäni oikein dokumentaatiota jälkipolville, siinä kuvassa onkin tanakat jalat, tuhti torso, kaksoisleukoja kuin vyötiäisellä, voilla leivottu jakaus, sinne tänne vääntyilevät suupielet ja silmissä poissaoleva mutta silti vihamielinen karsastus. Tämä myös, ja etenkin jos hymyilen.

Yritin nimittäin tänään ottaa päivän asu -kuvan. Ihan vain siedätyshoitona. Kun eihän se tilanne niin paha voi olla, ihan tyhmää ja vanhoillissuomalaistahan tämmöinen oman habitusken morkkaaminen on. Jos vaikka harjoittelemalla oppisin olemaan valokuvissa nätisti, koska se nyt vaan olisi paljon kivuttomampaa, jos en jatkuvasti törmäilisi aivan kammottaviin otoksiin itsestäni. Sellaisiin, joissa ensin olen alkanut hymyillä, koska niin kuuluu tehdä valokuvissa, mutta pysäytän itseni kesken virneen vaivautuneena, koska muistan, ettei se kohdallani ole koskaan toiminut, vaan päinvastoin, ja vielä vahingot minoimoidakseni yritän upottaa kalloni pulleiden hartioideni väliin kiskomalla kaulan mahdollisiman kurttuun kuin kilpikonna.

Toistaiseksi en saanut aikaan mitään julkaisukelpoista. Ehkä hyvä niin. Suhtaudun hyvin kaksijakoisesti ajatukseen, että kuvani olisi täällä. Toisaalta se olisi mukavaa. Jos ja kun joku minut oikeasti tunteva vierailee tällä sivustolla, hän tunnistaa minut melkoisen varmasti, se on selvää. On kuitenkin monta ihmistä jotka tuntevat minut ulkonäöltä, mutteivät tunne minua ihmisenä. Jos ajattelisin, että joku puolituttu tunnistaisi minut väistämättä, se saattaisi rajoittaa sitä mitä haluan kirjoittaa, ja se harmittaisi minua.

Huomenna on Uncasual Friday, niin sovittiin. En tiedä miksi. Miehillä kravatti. Naisilla avokkaat, joissa kohtuullinen korko, sukkahousut, polven yläpuolelle osuva hameenhelma. Muistankohan tämän vielä aamulla. JOs muistan, menen varmaan käärmemekossa ja hobittitakissa.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

You give me wings.

Parsan keittäminen on helppoa. Parsa tulee kuoria parsankuorimaveitsellä juuri ennen keittämistä nupun alapuolelta, valkoinen parsa huolellisesti, vihreä huolimattomasti. Puumainen osa leikataan pois (vihreästä). Parsa kannattaa keittää parsakattilassa nipussa siten, että nuput höyrystyvät kypsyksi. Parsaa ei saa keittää liikaa, tai se on vetistä. Parsan keittoaika riippuu väristä ja pituudesta. Parsa maistuu parhaiten voisulan, bearnaisekastikkeen, prosciutto-kinkun kera tai lisukkeena.

Huomasin äsken, että en pidä parsan mausta. En edes voisulan kanssa. Lisäksi nupuissa oli hiekkaa.

Enpä olisi uskonut, että parsa todellakin on noin yliarvostettua. Junassa joku sanoi niin keskustellessaan selkäään ja kuuluvaan ääneen vieruskaverinsa kanssa, ja pidin häntä melko snobina.

Olen nyt kuitenkin tehnyt pitkästä aikaa jotain muuta kuin tavallista ruokaa. Viikonloppuna saan siis luvan kanssa tehdä makaroonilaatikkoa.

Olen kahden vaiheilla. Voisin joko tehdä välttämättömät kodinhoidolliset asiat, mennä salille ja sitten aikaisin nukkumaan TAI tehdä välttämättömät kodinhoidolliset asiat, linnoittautua sohvaan katsomaan Pertti Kurikan jälkeen esiintyneet euroviisufinalistit digiboksilta ja mennä aikaisin nukkumaan. Kumpikohan tekisi minusta suuremmalla varmuudella hyvinvoineen ja levänneen?

Nukkuminen on pitkästä aikaa ihan mukavaa.

Miehet ovat juuri sellaisia. Sen kerran, kun he (sivistyneesti) joukolla yksimielisesti nyökyttelevät hyväksyvästi asusteellesi, sille on peruste, joka jättää sinut välinpitämättömäksi. Korvakoruni herättivät spontaania huomiota ja hyväksyntää. Ne ovat kolmiulotteiset. Tosiaankin, huomaatteko, wow, kolmiulotteiset. Joo, huomasin, tosi hienot.

Aika moni asia on mielestäni kolmiulotteinen. Väittäisin, että valtaosa korvakoruista, ja esineistä muutenkin, on kolmiulotteisia. En siis oikein hahmota, mitää tässä kehuttiin. Joskus sitä kaipaisi ihan fiilispohjaista laadullista palautetta, ei kiitosta siitä, että osuu johonkin selkeään kategoriaan. Kuten kolmiulotteisuus.

Ehkä palautteenkaipuuni on paremman puutteessa väärinsuunnattua. Melko harmitonta kuitenkin.







tiistai 19. toukokuuta 2015

On joku tuonut huoneeseen.

Tänään menin töihin, avasin koneen, nauroin. Maanisesti.

Viimeisen parin vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että se, että joskus menetän yöuneni kun mietin työasioita, tai jokin työhön liittyvä asia saattaa harmittaa minua koko illan, ei aina johdu pelkästään siitä, että minä en osaisi suhtautua työhön oikein. Olen oppinut tässä suhteessa paljon, mutta silti aina välillä laineet pyyhkäisevät kannen yli. Laineet vain ovat välillä niin korkeita. Ehkä voisin vielä oppia kuvittelemaan, että olen sukellusvene.

Tällä viikolla olen tasapainossa. Kaunomieli myös. Kaikki on hyvin. Kaunomieli sanoi "whose life is this, and where can I return it?"

Kaunomieli on joskus pelottava.

Eilen kävin kirjastossa, siivosin keittiön ja pesin koneellisen pyykkiä. Tänään kävin Prismassa, ostin kuusi kiloa omenoita (tällaisiin reissuihin tarvitaan auto), ruokaa, ruokaa, ruokaa ja kuituvahaa ja puhdistusemulsiota, laitoin pyörimään koneellisen pyykkiä ja vielä pitäisi siivota keittiö. Mutta ei sen enempää. Lakanat pitää kyllä laittaa sänkyyn, koska riivoin juuri edelliset koneeseen.

Jonain muuna päivänä voin käydä katsomassa uutta sänkyä ja viedä pyörän huoltoon ja siivota liinavaatekaapin ja kylppärin ja roskakaapin ja imuroida. Yksi asia per päivä.

Haluaisin myös leipoa brownieseja, etsiä tapetteja ja tapetoida eteisen, laittaa seinille kaikkea kivaa. Käydä salilla joka kolmas päivä ja iltakävelyllä ja välillä uimassa. Viettää euroviisuja coctail-tikkujen ja kuohuviinin kera.

Ehkä jään jälkeen, jos teen vain yhden asian päivässä. Silloin asioita on kai liikaa. Aikaa on kaikilla sama määrä.

Haluan myös etsiä sen kasvin, jonka haluan ikkunalaudalle noiden mahojen narsissien sijaan. Ei kukan kukkaa. Haluan semmoisen kasvin kuin edellisilläkin asukkailla oli. Ja sen saman Superwoman-julisteen tai jonkin vielä ärtsymmän.

Miksei asuntoja voi ostaa valmiiksi somistettuina? Minähän haluan juuri sen, mitä näin Etuoven kuvissa. Kun minulla oli talo myynnissä, joku oli katsonut kuviani ja halusi ostaa kalusteeni. Neuvoin, että Ikea.se. Ja ne jotka ei ole Ikeasta, ei ole myytävänä. Jopa Ikea näyttää ainutkertaiselta, kun on ostamassa uusia unelmia.

Kävin Ateneumissa ja näin Ismo Höltön valokuvanäyttelyn. Museokaupassa oli myytävänä valokuvajulisteita. Melkein ostin sen kuvan jossa on poika, jolla on Batman-asu. Sitten tajusin, että se olisi ollut juuri kuin edellisten asukkaiden pikkupojan valokuva. Se olisi mennyt jo vähän liian pitkälle.

Pidin muuten näyttelystä. Mietin sitä Hölttöä. Miten hän on 60-luvulla tiennyt mitä on tekemässä, kuvannut ihmisiä, ja miten se on niin vaikuttavaa vielä nyt, tai erityisesti nyt.

Tykkäsin myös siitä kuvasta, jossa Hölttö itse pötköttää sohvalla tyytyväisenä, käden ulottuvilla sohvan selkänojalla puoliksi syötyjä Lidlin pähkinäpusseja, kaukosäädin, tyhjä konjakkilasi. Seinät ja hyllyt täynnä outoa krääsää. Yleisten vessojen huuhtelumekanismien remmejä.





maanantai 18. toukokuuta 2015

Mistä tunnet sä ystävän.

Jos henkilö on aivan äärimmäisyyksiin asti epäileväinen, omaa kasvojen hahmotukseen liittyvän häiriön, ja on muutenkin agnostikko, asian voi todentaa vaikkapa nuolaisemalla Kampin ostoskeskuksen infotaulua. Ne tyypit, jotka edelleenkin vapaaehtoisesti näyttäytyvät kanssasi tuon jälkeen, ovat ystäviä.

Ystävä myös muistuttaa Albert Edefeltin teoksen äärellä, että tätä olisi sitten parempi olla nuolaisematta. Seurueeseen liittyy vartija, joka on lähinnä asiakaspalveluhenkinen, ei niinkään tosiystävä, ja tämä hieman hämärtää lajintunnistuksen periaatteita.

Vietin viikonlopun aivan eri planeetalla kuin viimeaikaisen arkeni. Se teki hyvää. Muistin, että keskellä päivää voi ottaa ruokajuomaksi kuohuviintä, ja ilman ruokaakin, jos tarve vaatii. Muistin lopulta miten nukutaan. Muistin, millaista on olla turvassa.

Kaunomieli oli myös mailla vierahilla, joten Diiva piti kotirintamaa pystyssä aivan yksin. Kaikki pärjäsivät aivan hyvin, ja minua ei yhtään huolettanut kenenkään puolesta. Minulla on rajaton luotto siihen, että tyttäreni osaavat mitä vain ja pitävät itsestään huolta täydellisesti.

Diiva suoritti kesätyöurakkansa etukäteen Erämessuilla. Käskynjaon jälkeen, kun viidellekymmenelle kesätyönuorelle oli osoitettu pestinsä, hän oli nurissut työnjaon sovinistisuutta: Tytöt hoitivat kahviota ja lipunmyyntiä, pojat rakentelivat ja käyttivät isoja, jännittäviä työkaluja. Siltä se oli vaikuttanut. Nurina kaikui kuuleviin korviin, ja Diiva pääsi rempparemmiin, käytännössä siis tyhjentämään roskiksia ja poimimaan vettyneitä tupakantumppeja asvaltilta.

Tätä voi jo sanoa hiljaisen tiedon siirtämiseksi sukupolvelta toiselle. Työt tuli silti tehtyä, palkka ansaittua, ja sen lisäksi kuulemani hajanaiset kertumukset vaikuttivat siltä, että tyttö on onnistunut perimään reippaan työmoraalinen, mutta evoluutioimaan sen elämäniloiseen muotoon.

Nyt menen vihdoinkin kirjastoon. Lainaan monta kirjaa, ja kun taas tunnen oloni unettomaksi, luen kunnes uni tulee itsestään. Jos oikein muistan, sieluani kalvava unenpuute on alkanut melkolailla niihin aikoihin kun löysin Netflixin ilot. En yritä mitään Netflix-diettiä, tuommoinen ajatus lienisi kohdallani tuhoontuomittu. Teen kuten eräs neuvoi: Kun riittävän paljon lisään pöydälle uusia ja mukavia asioita, pöytä täyttyy, ja jotain muuta tippuu väkisinkin pois.






torstai 14. toukokuuta 2015

Meikit, ketjut ja vyöt.

Pakkaan. Alan epäillä, että garderobini ei vastaa elämäntilannettani. Ilahduin, kun löysin kaapista ihka uuden alusvaatesetin, ja sitten tajusin sen olevan maksamakkaranvärinen. Käytännöllinen hankinta kesän vaaleaanpukeutumiskautta varten, mutta jotain vikaa siinä on.

Tulen viettämään viikonlopun kahden tumman kaunottaren seurassa hevikiekauksia kuunnellen. Pukeutumiskoodi, jota ei toki ole pakko noudattaa, eikä sitä ole missään muotoa ääneen lausuttu, on tummanpuhuva sekin. Kaivoin empien (tummien ja kiiltävien) käärmekuviohousujeni seuraksi kierrätykseen menevien kassista
mustan paidan, jonka selkäosa on kukikasta mustaa pitsiä. Hitusen liian suoraviivainen omaan makuuni, sellainen äkkiä-pakko-nyt-jotain-pikkujouluihin-ostos, ja sellaiseksi toki monin kerroin onnistuneempi kuin moni muu kohtalotoverinsa. Selkäni näyttää paidassa siltä, kuin siinä olisi säännölisin välimatkoin synkkiä verenpurkaumia. Olen kuitenkin todennut, että se on monen muun kanssaeläimen mieleen, ja ehkä juuri siitä syystä sen käyttäminen on mielestäni vähän noloa. Alan mahdollisesti kuitenkin ohittaa iän, jossa hienovarainen vihjailu tervetulleiden kohteliaisuuksien ja maireiden huomionosoitusten saamiseksi toimii erityisen hyvin.

Oikeastihan se paita on hyvinkin siveä. Eikä minulla ole mitään mustaa trikoota ja mustaa pitsiä ja mustia strasseja vastaan, eikä erityisesti etenkään laajoja v-kaula-aukkoja. Siinä paidassa on vain joku omituinen keski-ikäisyyden aura, ja varsinaisesti se oli jo vaatekaappni kierron ulkokaarteessa siksi, että se on mielestäni mielikuvitukseton ja tylsä. Kukaan ei olisi käyttänyt sitä keskiajalla. En kuitenkaan usko, että minulla on tähän hätään kaapissani paljoa muutakaan. Haluaisin löytää ihan erilaisen musta paidan, jossa olisi hyvä leikkaus ja kettinkejä ja muuta murikkaa.

Otan mukaan myös uuden puumamekkoni, jos vaikka rohkaistuisin käyttämään sitä. Siinä näkyy kädet, mikä on mielestäni kovin uskaliasta. Luonnonvaraisuudessa taipumukseni on ilmeisesti taantua amishiksi, siksi tällaiset terävöittävät viikonloput ovat erityisen tarpeen. On tämä tarpeen muutenkin.

Tänään elämässäni ei ole tämän suurempia murheita. Saatan lähteä oluelle. Pitäisi varmaan syödä jotain ennen sitä.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Baby, I can feel your halo.

Kuten olen jo aiemmin todennut, äitiyspäivystysilmiö on laimentunut. Asuinpaikka, joka mahdollistaa kodin ulkoiset virikkeet, itsenäisen liikkumisen ja ajankäytön suunnittelun, on tuonut nuorten kanssa-asujieni elämään muitakin ajanviettomahdollisuuksia kuin 42-vuotiaan ylipainoisen yo-merkonomin luomutuottamat sirkushuvit. Minulla on siis aiempaa enemmän henkistä tilaa ja vapautta. En harjoita äitiyslihaksiani niin paljon kuin ennen.

Tämä ei ole suora linja kohti inkontinenssia, eihän?

Asiaan liittyy kuitenkin myös huolestuttavia piirteitä. Katsoin tänään 21 tanssiesitystä. Niitä olisi oikeasti ollut samalla rahalla tarjolla 23, mutta pakenin paikalta heti, kun Diiva oli osuutensa suorittanut. Tanssivat ihmiset ovat ihania ja kauniita, mutta en vain jaksanut enempää, en juuri tänään. 10 kerrallaan olisi ihan hyvä määrä.

- spoiler alert -

Kun Diivan ryhmän näytös alkoi, osoitin asiantuntevana hänen isosiskolleen ja isälleen, että tuo pitkähiuksinen tyttö tuolla, jolla on valkoinen paita ja mustat tanssishortsit ja ruutupaita vyötäisillä on meidän Diiva. Ei ollut, vaan toisella puolen lattiaa, se toinen vielä pitkähiuksisempi. Ei vieläkään oikein. Kaunomieli sitten osoitti, että tuo vielä hiuksekkaampi tuolla, jolla on Diivan paitakin päällä, on Diiva. Minulle ei ole ikinä käynyt noin, tiedän yleensä vaikka silmät kiinni, missä tytöt ovat. Vähän kuin Russel Crowe. (Kävin ennakkonäytöksessä, ihan ok leffa. Romantiikkaa oli luvattua vähemmän. Päiväkahvit, joilla oikeasti juodaan kahvia. Ja ammutaan ihmisiä. Anteeksi.)

Aiemmin päivällä olin kovin kiireinen, kiihtynyt, ja työn imussa. Diiva soitti, ja vastasin kesken lauseen "voinko soittaa sinulle hetken päästä takaisin?" -"Juu, mutta kerrotko ensin, missä meillä on sideharsoja?" Neuvoin kaapin, muistin ihan minkävärisessä pussukassakin ne roikkuvat naulassa.

Jatkoin lausetta, tempauduin toiseen keskusteluun ja kulkeuduin kokoukseen. Puhelin soin 45 minuutin kuluttua uudelleen. Diiva kyseli, olisiko meillä polvisuojaa, koska hän oli ruhjonut polvensa puusohvaan harjoitellessaan illan tanssiesitystä, ja siinä oli kipeä mustelma. Hän oli jo viilennellyt sitä jäillä. Ei sen kamalampaa, mutta moderni nykytanssi vaatii ylenpaljon dramaattisia polvilleenheittäytymisiä ja maassa kierähdyksiä, ja pehmuste olisi ihan kiva juttu.

Tässä vaiheessa tajusin, että olin unohtanut soittaa takaisin. Että en ollut edes kysynyt, mihin sideharsoa tarvittiin. Diiva oli kuulostanut hyvin rauhalliselta puhelimessa, homma hanskassa, joten mitä minä sitten turhaa huolehtimaan. En hetkeäkään ollut miettinyt, vuotaako joku jossain verta. Ei vuotanut, paitsi tietysti sisäisesti.

Voimme varmaan todeta, että en ole ylihuolehtiva äiti.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Kivikirkot ja rautaportit.

Tein tänään jotain rohkeaa. Menin lenkille juoksutrikoissa. Siis sellaiset ihonmyötäiset, mustat, ja jaloissa jättimäiset keltaiset lenkkarit kuin akuankkajalat. En kyllä juossut, vaan läyrysin puhelimessa samalla kun ihailin uutta kotilenkkiäni. En olisi uskonut löytäväni noin hienon polun täältä asvalttimaasta.

Multitaskaan usein.

Polun varrella on uusia taloja ja vanhoja taloja, kaikkia hassunmuotoisia jotka on pinottu mahdollisimman tiiviseen veden äärelle niin että jokainen näkee sen. Patsaita ja maatuvia veneitä joissa on kukkapenkki. Piha, johon mahtuisi viisi uutta taloa pinottuina, mutta joku mieluummin pitää siinä kohtaa tilaa jossa kasvattaa koiranputkia ja erivärisiä tuoleja. Tervanhajua siellä täällä, nokkosia, ryteikköjä, graffiteja, sammaloituvia betonipölkkyjä. Ihmisiä puskissa istumassa, rantanuotioiden hiiltyneitä puita, matalaa merta.

Ehkä voin elää tämän kanssa.

Vanhasta kodista enemmän on nyt ikävä metsää ja polkua kuin huoneita. Haluaisin tänne samanlaisen lattian, sen moppaaminen sai aina minulle hyvän mielen. Tällä laminaatilla pöly ja lika vain pyörivät ja levittyvät mopin ja veden perässä päämäärättömästi, kuin se olisi jotenkin sähköinen.

Olen syönyt vähän pöljästi. Kahdeksannen juuston kohdalla jotenkin homma karkasi, enkä ole saanut sitä juostua kiinni. Tänäänkin söin evääksi ricotta-täytteistä pinaattipastaa ja tuorepeston, kananmunan ja aurajuuston kera. Muutakaan ei oikeastaan ollut. Iltapäivällä minttusuklaakakkua, koska muistin piilottaneeni sellaisen kaappiin perjantaina. Siellä on vielä skumppapullo, joka pitää muistaa tuoda kotiin. Sellainen pullo on oikein kätevä, jos joskus juo iltapäivällä kahvia.

Aivan hunningolla olen ollut. Kebab-kioskilla. Puhumattakaan viimeistä pariisinsuklaista, ja kun enää mitään muuta keksinyt, rouskuttelin vinon pinon riisikakkuja ja Philadelphia-tuorejuustoa ja vadelmahilloa.

Tämä ruokavaliojuttu ei oikeastaan siis mene nyt kamalan hyvin, mutta jotenkin en ole erityisen huolestunut asiasta. Jotain on tulossa.



sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tell your children not to walk my way.




Tällaiselta näyttää äitienpäivä. Kun oikein sinnikkästi nukuin pitkään, sain skonsseja ja kahvia suoraan sänkyyn. Ikkuna on raollaan, siitä kuuluu sirkutusta ja liikenteen ääniä. Ikkunalauta toimii juuri niinkuin kuvittelinkin.

Jotta euforiani olisi täydellinen, löysin netistä ison saavillisen Jane Austen -viritteisiä elokuvia. Ja meillä on siistiä. Jos tämä ei rentouta, niin sitten ei mikään. Pyykkiäkin on, jos haluan pestä.

Hämmentävän täydellistä.

Koin pienimuotoisen vaatekaappikauhukohtauksen. Jokunen päivä sitten tajusin, että monet ikäiseni naiset pukeutuvat tavoitellen samaa ajatusta, kuin mitä minä tavoittelin joskus ennen. Ja näyttävät hyvältä. Rock-henkisyys, siis lähinnä mustaa eri muodoissa ja sävyissä. En tiedä, kuinka hyvin kulloinkin tavoitin tavoittelemani asiat, mutta viime aikoina makuni on huomaamatta liikkunut orgaanisempaan suuntaan. Hobittitakkeja ja sen sellaista. Havahduin tajuamaan, että se on helposti tulkittavisa keski-ikäisyyden ilmenemismuodoksi, ja tämä johti erinäisten asioiden ja artikkelien uudelleenarviointiin ja sisäiseen argumentointiin.

Kävin teatterissa. Pukeuduin mustaan mekkoon ja hobittitakkiin, koska olen niin kovin tykästynyt siihen hobittitakkiin. Tällä menolla se singahtaa excelni kärkikymmenikköön viikoissa. Mekon tarkoitus on olla uusi puuma-mekkoni, sen vanhan ja ei enää niin tyylikkään sijaan. Mekon puuma-ominaisuudet eivät kuitenkaan kovin hyvin näy, jos ne peittää hobittitakilla. Ongelmoin kenkiä. Minulla ei oikeastaan ollut asuun sopivia kenkiä, jotka sopivat myös mukulakivikadulle. Sellaisissa tilateissa laitan yleensä nämä:


Valitettavasti tästä syystä ko. Art-merkkiset kengät kehittävät itselleen kyseenalaisen auran. “Ne-aina-vähän-väärät-kengät”.

Teatteri-illan optiona oli jatko kaupungilla. Olin muka tähdännyt asustuksessani siihen, että voisin tehdä sen suoraan teatterista vain muutaman korttelin siirtymällä. Mutta ei. Kiiruhdin kotiin, kaivoin kaapista ne käärmekuvioiset housut jotka olin jo päättänyt testamentata Michael Monroelle jotta hän voisi teetättää niiden materiaalista kolmiosaisen herrainpuvun, vähän kulahtaneen mustan paidan joka on ihan hyvä jos on riittävän pimeää, romua kaulaan ja ranteeseen ja korkeimmat MUSTAT korot mitä löytyi.

Hyvin tehty.

Koska nouseva merkkini on kameleontti, päätän nyt, että en enää laita vaatteita kierrätykseen. Kyllästyttyäni laitan ne kaappiin, ja käytän loppuun joskus myöhemmin.

Teatterista. Kävin tyttärien kanssa katsomassa Addams Family -musikaalin. Sitä suositellaan ja kiitellään niin kovasti, että olin melkein pettynyt kun se oli juurikin suositusten mukainen. Hienoa näyttelijäntyötä, hienoja pukuja, tansseja, heppoinen juoni mutta siihen nähden hyvä käsikirjoitus. Varsinaiset musiikkiosuudet olivat sävellyksiltään ehkä vähän huonoa Disney-tasoa, mutta hyvin ne sen veti.

Merja Larivaara on niin omaleimainen ihminen, että hänen näyttälijänlahjoistaan ehkä paras todiste on se, että aina hetkeksi unohdin hänen olevan Merja Larivaara. Kari-Pekka Toivosen arvostukseni singahti pilviin. Mies osaa näytellä koko kropallaan. Hän ei ole aiemmin ollut minun makuuni näyttelijänä, jotenkin hänen puhetapansa ei saa minua yleensä samaistumaan hänen rooleihinsa. Artikuloi liian selvästi. Tähän asti mielestäni hänen parhaat puolensa ovat tulleet esiin takaa kuvattuina. Joskus on tullut se vaikutelma, että aina kun suomalaisella valkokankaalla pitää näkyä miehen pakarat, soitetaan paikalle Kari-Pekka Toivonen. Nyt siis huomasin, että hän on lisäksi taitava, miehekäs ja uskottava.

Oli ne kaikki muutkin hyviä. Heli Haapalainen on upea.

Näytelmässä on kohtaus, jossa tavis-perhe tulee kylään Addamsien kotiin, ja yrittää kohteliaasti avata keskustelua hovimestari Lurchin kanssa. Lurch vastaa yhtä kohteliaasti hirnahtelevalla mongerruksella ja käsien huitomisella. Tavikset hämmentyvät. Edessäni istuva nuori nainen nauroi tätä kohtausta erityisen makeasti. Hän oli tullut paikalle pyörätuolin ja avustajan kanssa, ja ilmeisesti tilanne kolahti. Hihittelivät kaverinsa kanssaa tätä jonkin aikaa.




lauantai 9. toukokuuta 2015

Tehtiin juttuja pariskuntana.

Eilen lasillisella jossain vaiheessa havahduin ulkopuolisuuden tunteeseen. Siihen, että tuntui vähän turhalta viettää aikaa siten. Olin väsynyt, en jaksanut innostua puheenaiheista. Lähdin kotiin, ja mietin niitä syitä miksi ylipäänsä olin ollut paikalla.

Syyt olivat ihan hyvät, ja se nyt vain oli sellainen ilta.

Tänään kaikki oli taas toisin. Sain kaksi hyvää yllätyshalausta. Itketti. Päivä jatkui iltaan, syötiin varmaan seitsemäätoista lajia juustoa ja viinejä ja kakkua, leikittiin meikeillä ja pelattiin lautapelejä. Kiljuttiin, otettiin maljat ja oltiin. Tuntui, että olin siellä missä pitääkin. Tämä on minun elämäni. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka olen ihan itse omalla ansiollani elämääni saanut.

Nämä lämpötilanmuutokset saivat minua huomaamaan, että minulla on vähän aiempaa harvemmin se olo, että olen kuokkavieraana joidenkin toisten kulisseissa. Olen omalla tontillani isomman osan ajastani kuin ennen.

Olen myös huomannut, että yleensä siihen, että oloni on hankala, on syy. Joskus syyt ovat kannaltani oleellisia, joskus taas eivät. Usein en voi tehdä niille paljoakaan, vain mennä eteenpäin. Tai polkea hetken vettä paikoillani. Silloin pelkään hukkuvani.

Olen harjoittanut sitä päätöstä, että en vastaa kun kysytään. En siis ole näyttänyt reaktioitani ulospäin, vaan olen pitänyt ne itselläni, ainakin aluksi, kunnes olen käännellyt niitä riittävän monta kertaa ja punninnut niiden painoa. Se on toiminut ihan hyvin. Paremmin kuin ennen. Se ei vaadi paljoa, että jokin toimisi paremmin kuin entinen.

Kello on puoli yksi yöllä. Voisin käydä suihkussa, tehdä uudet meikit ja hiukset ja vaihtaa vaatteita viisi kertaa ja laittaa päälle jotain mustaa ja mennä baariin muiden jatkoksi, kaverit tekstaavat. En jaksa, en millään. Elämäni on täälläkin. Huomenna voisin herätä, juoda aamukahvia ja siivota. Haluan sitä enemmän, kuin huojuoa siiderintahmaisella lattialla lasinsirujen joukossa. Joskus sekin on kivaa.

Kuuntelin muiden naisten puheita. Minua vihlaisee, kun he puhuvat asioita miehistään. Että pelaavat lautapelejä tuttavapariskuntien kanssa. Lakkaavat terassia. Ottavat toisistaan kuvia matkalla. Minulla ei ollut sellainen olo viimeksi kun olin parisuhteessa. Ei tehty sellaisia asioita, tai jos tehtiin, ne ei tuntuneet oikealta. Siitä on niin kauan, että en muista, tuntuiko asiat oikeilta aiemmallakaan kierroksella, silloin alussa. En tiedä osasinko, tai osaisinko. En osaa arvioida suoritustani. Muissa asioissa osaan. Olen melko läsnäoleva äiti, vähän tumpelo ystävä, sinnikäs tai vain tunnollinen, idearikas ja joskus umpimielinen työntekijä.

Koskaan ennen ei ole vihlonut.

Nyt muistin, että 20-vuotiaana olin melko itsevarma, edes pinnasta. Sitten tuli parisuhde ja äitiys, ja ero. Siihen mennessä en ollut enää itsevarma.

Tänä päivänä itsetuntemukseni on paljon suurempi kuin aiemmin. Olen jo pettynyt itseeni ja sitten hyväksynyt senkin. Itsevarmuuteni ei ole enää sitä, että uskoisin olevani loistava, mutta tiedän, että olen erehtyväinen ja vähän kömpelö ja toheloin, mutta siitäkin selviää. Aika monet ihmiset pitävät minusta silti.

Jos joku väittää, että se riittää, että kelpaa vain itselleen, minä olen eri mieltä. Ei tarvitse kelvata kaikille, eikä idiooteille, mutta jokainen tarvitsee ihmisiä, edes yhden, jolle kelpaa. Sen ei tarvitse olla puoliso, se voi olla vaikka bussikuski joka odottaa pysäkillä jos olet myöhässä.

Kun katson parisuhteita, sellaisia suhteita jotka kestävät pitkään, minusta niissä on oleellista hyväksyntä. Että näytetään toiselle "Minä hyväksyn sinut näiden kaikkien muiden ihmisten edessä puolisokseni". Minä en hyväksynyt.

torstai 7. toukokuuta 2015

World is my oyster.

Minulla ei ollut oikeanvärisiä sukkahousuja mekkoiluun (jee, lisää googlailijoita), mutta hobittitakki, skinny-farkut ja musta toppi olivat ihan riittävä sotisopa palauttamaan sisäisen toimintakykyni ja uskottavuuteni. Olin sitä paitsi eilen kadottanut äkillisesti kaksi kiloa, lähinnä alaleuastani, joten mikä tahansa näytti paremmalta kuin kaksi päivää aiemmin.

Viime yönä toinen niistä ryömi päättäväisesti takaisin vyötärölleni ja osittain myös silmieni alle (se halloumi-juusto oli aika suolaista), joten uudistin asua tähän päivään jättämällä topin tilalle yö-koti-ranta-arabikansojen ekumeeninen kirjakerho ja/tai uimahallivuoro -asuni. Se on ihan kiva. Nyt menen sillä lasilliselle. Tai ehkä jonkinlaiselle kannulle, päälärille tai sangolle.

Mietimme työpaikan kahvipöydässä sitä, miksi ihmiset syövät hotelliaamupaloilla ja buffet-pöydissä niin huonosti. Kaikkea epäterveellistä ja mahdollisimman paljon. Jossain tallinnanlautoilla on jo siirrytty buffet-ruokien kilohinnoitteluun. Paljon asiakasystävällisempää sanon minä, mutta aika karua. Ei tule ihan Titanic-tunnelmaa.

En muuten ole nähnyt sitä leffaa.

Keskustelu lähti siitä, että mietittiin, miksi ihmiset syövät rahkaa. Oikeasti siitä ei kovin moni kuulemma pidä. Mutta kun siinä on proteiinia ja se pitää nälkää, ja kaikki muutkin syö sitä, ja eväsjääkaappi on sitä puolillaan. Mutta miksi joku syö rahkaa aamupäivävälipalaksi, jos on menossa kuitenkin seisovan pöydän ääreen lounaalle? Jotta voisi syödä vain sopivasti, kun ei ole liian nälkäinen, totesi jäsen D, minkä väitteen jäsen A ja monet muut buuasivat kumoon epäsuomalaisena. Koko rahan edestä se olla pitää, jos kyseessä on buffa.

Minä jaoin sanallisesti ihmetykseni niitä hetkiä kohtaan, kun Jutta G tai joku muu kertoo, että ihmiset suhtautuvat ruokaan väärin. Että sehän on vain polttoainetta joita keho tarvitsee, eikä sen tarvitse eikä pidäkään olla hyvää. Jätä mausteet laittamatta niin sitten ei tee mieli syödä lisää.

Minusta siinä ajatuksessa ei ole järkeä, etteikö ruuan tulisi olla hyvää. Ihmisen on pakko syödä, se on yksi perustarve. Perustarpeiden tyydyttämiseen liittyy mielihyvää. Lajien selviytymiselle on aika oleellinen asia, että otus ei kuole nälkään tai janoon. Otus myös lepää ja lisääntyy ja on monessa tapauksessa sosiaalinen.

Jos ihminen oikeasti kuuntelisi elimistöään, se ymmärtäisi mikä on sille hyvää. Kulttuurilliset asiat ovat vinksahduttaneet meidän tajumme hyvästä ja pahasta ruuasta, ja olemme usein aika hukassa sen kanssa mitä oikeasti haluamme.

Ihanan, runsaan buffetin äärellä pitäisi nauttia siitä, että voi maistella vähän sitä ja tätä ja syödä juuri sen verran ja sitä lajia kuin mitä tekee mieli, toisin kuin että saisi vain tietyn annoksen jotain yhtä ja samaa. Suomalaiset on opetettu santsaamaan itsensä piripintaan, ja mielellään jotain kallista, harvinaista ja paljon energiaa sisältävää.

Ehkä minäkin äärettömän monipuolisessa buffapöydässä söisin ensimmäisenä ison ja ravitsevan lautasellisen macarone-leivoksia. Niitä vaaleanruskeita.

Pitäisi osata suhtautua koko elämään ja ruokaan ja syömiseen kuin buffapöytään. Ei se määrä, vaan se fiilis.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Se vanha likainen pöytä on varastosta.

Nukuin huonosti. Jos tämä jatkuu, siitä tulee ongelma, mutta viime viikot olen enemmänkin nukkunut huomattavan vaihtelevalla laadulla kuin kokonaisvaltaisen huonosti.

Ensin en saanut mentyä nukkumaan. Sitten menin, mutta vain pyörin. Hain netflixin seurakseni, ja samalla googlailin teiniaikaisia heiloja ja muuta mukavaa. Pöljä edelleenkin. Hymyilee enemmän, tuli hyvä mieli siitä.

Yksi lapsuudenaikainen ystäväni on aivan eri näköinen nyt kuin nuorena. Siis lähes kaksikymppisenäkin. Ehkä jos hänet näkisi luonnossa, olisi sama ääni ja hymy ja liikkeet, mutta kuvissa oli paljon kuivakampi, etäinen ja jotenkin ylväs hoikka nainen, jolla ei ole otsatukkaa. Ehkä se on juuri se otsatukka joka saa kasvojen mittasuhteet niin erilaisiksi.

Kävin kampaajalla. Kuten useasti on sanottu, kampaajani on armoitettu nero, enkä ole ikinä ollut pettynyt hänen lähestymistapaansa kovin paksuun, lasimaiseen mutta lähes luonnonkihartuvaan harjaani. Jotkut muut käyvät kampaajalla, näyttävät ensin upeilta, mutta ensimmäisen pesun jälkeen suurin taika on kulunut pois. Minä näytän yleensä ensi überhienolta, toisena päivänä (ennen kuin pesen) vähän vinkkaraiselta, koska föönaus ja suoristus ja kaikenlaiset oudot aineet, ja sitten pesun jälkeen erittäin hyvältä versiolta omasta itsestäni. Ja erityistä on se, että leikkaus toimii hienosti vielä kuukauden-kahden kuluttua.

Nyt kyllä vähän jännittää. Oloni on ollut kovin vinksallaan tänään, päivä operaatiosta. Mutta ei tämä homssuisuus oikeastaan hiuksista johdu. Löysin kivan paidan, ihanaa materiaalia, kiva leikkaus, ei t-paita, vaan ihan kangasta. Juuri hyvä työkäyttöön, ja juuri sellainen vaate mitä excelini minulle suositteli. Mutta siinä on sinapinkeltaisia kuvioita. Muuta ei ollut, ja kivasti istuvia paitoja on harvoin tarjolla. Kuosi on tosi trendikäs, ja periaatteessa ihan ok myös minun väritykselleni, erityisesti yhdistettynä tummaan rauhalliseen siniseen, mutta ei ilmeisestikään rimmaa hyvin tänään kelmeisiin silmänaluksiini.

Huono nukkuminen, liiallinen saleilu tai alati kohoava ikä saivat minut myös yöllä heräämään painajaiseen, jossa jalassani, vähän polvitaipeen yläpuolella oli kipeä sinervä patti. Pomppasin ylös, räpsäytin valot päälle ja peilasin kinttuani, mutta mitään pattia ei ollut. Vain kipu. Lopun aamuyötä kieriskelin ajatellen suonikohjuja, suonikohjuleikkauksia ja inhottavasti kiilteleviä kireännäköisiä tukisukkahousuja.

Nyt tänne eksyy taas tukku onnekkaita googlaajia.

Kipu oli jalassa vielä aamullakin. Istuin koko päivän pienessä huoneessa vaihdellen viiden-kahdeksan muun ihmisen kanssa miettimässä syntyjä syviä. Yritin pitää kinttua ylhäällä ja hieroskelin sitä varovasti. Mietin, lähteekö nyt verenkiertooni liikkeelle jotain hullun isoja kolesterolihiutaleita, jotka tukkivat jonkin vielä tärkeämmän suonen, ja aloin tuntea puristavaa tunnetta myös vasemmassa olkavarressa.

Jossain vaiheessa tuli kuuma ja ahdistava olo, kuolemanpelko ja sen sellainen ja riisuin tummansininsen turvavillatakkini. Vastapäinen herra sanoi oh-hoh ja lopetti kesken lauseen. Ja on muuten varmasti savolainen tai jostain kainuusta, sen verran puhelias. Pidettiin oikein porukalla hiljainen hetki. Ehkä se oli se koiranoksennuskuosinen paita (joka on oikeasti ihan hieno, kun sen vain yhdistää johonkin kivaan, jota minulta ei vielä löydy), tai sitten se oli flebattavat allini, jotka sokaisivat kaikki valkeudellaan (paidan lyhyet hihat olivat kyllä mielestäni oikein kauniin ja siron kimonomaiset ja peittivät kyllä alleistani hyvän osan), tai sitten hän ei vain ollut koko pitkän talven aikana nähnyt yhtään naista ilman turvavillatakkia.

Mietin usein yhtä iltaa monta vuotta sitten, kun zumbasin Tyrnävän pesäpallokentällä. Olin unohtanut, että viikottainen zumba oli kesän kunniaksi ulkona, ja minulla oli vain jotkut hollannikkaat mukana. Veivasin paljain jaloin. Tuli ankara sadekuuro, siirryimme pieneen katettuun katokseen, penkkien väliin. Siellä oli lasinsiruja, tupakantumppeja ja haisi pissiltä. Sitten paikalle alkoi kertyä miesten puulaakijalkapalloilijoita, osa kävellen, osa pyörillä, osa pappamopoilla. He tulivat odottamaan sadekuuron lakkaamista samaan katokseen, istuivat reunimmaiseen penkkiriviin selät häveliäästi meihin zumbaajiin päin. Siinä me sitten sateen kohistessa lähes kovempaa kuin musiikki veivattiin ja ravisteltiin hinkkejämme heidän niskaansa. Pari miehistä oli tuttuja tyttöjen isän kautta.

Minulla oli kosteuden tummaksi läikyttämä harmaamaleerattu mikkihiirit-paita jossa oli jotain white-trash-strasseja, ei meikkiä, hiukset märät ja varmaan joku hikinauhaa muistuttava huivi. Olin säikähtynyt siitä, miten vanhaksi ja luuskaiseksi tunsin itseni, kun yllättäen tapaan ihmisiä, jotka ovat oppineet tuntemaan minut näpsäkkänä 20-vuotiaana, jolla on punaista huulipunaa ja KaijaKoohiukset. Joskus myös samanlainen merirosvopaita ja hihaton jakku.

Tänään minulla oli melkolailla yhtä epäviehättävä olo, ainoana erotuksena, että en ollut yllättynyt. Olin ihan rauhallinen (kuolemanpelko oli eri syistä johtuvaa) ja yritin vain tehdä työni mahdollisimman hyvin. Elämä ei ole ulkonäkölaji.

Mutta ei hätää. Pirjo ja Purjo neuvovat, mitä pitää tehdä. Pesen hiukset, ja huomenna olen tämänpäiväistä parempi versio omasta itsestäni. Laitan tukisukkahousut, jos löydän ja viime kesän ykkösmekkoni päälle, siinä ei ole satiinia mutta käärmeennahkakuvioita. Ja siihen kivan neulejakun, jossa näytän hobitilta. Sellainen orgaaninen ja lystikäs tunnelma.

Ehkä tämä ei edes ole suonikohju vaan pohje on vain jumissa tai tein askelkyykyt väärin ja polvessa meni jotain rikki, ja se heijastuu nivelen taakse.

maanantai 4. toukokuuta 2015

I need you like a hole in my head.

Olen aloittanut suorastaan nousukiidossa. Lauantaina hioin suunnitelmiani, ja tuhosin ystävän kanssa pullollisen cavaa minua houkuttelemasta. Ei se viini, vaan se hiprakan aiheuttama hyväntuulinen "mitäs-minä-sitten-söisin", se minua kovasti huolestuttaa.

Sunnuntaisin listan mukaan ei ole lainkaan aamupalaa, vain kahvia. Tämä siksi, että nukun niin pitkään, että päivä on järkevää aloittaa brunssilla, tai siis koska en voi syödä brunssia, jollain hyvällä ja sallitulla. Sovin itseni kanssa että se on pekonia ja papuja. Tehtävä suoritettu.

Sitten kirmasin salille, ja ensimmäistä kertaa onnistuin kipeyttämään lihaksiani siellä. Ilmeisesti olen sen verran oppinut liikeratoja, että intouduin käyttämään lihaksiani reilummin, ja oli minulla lisää painoakin. Ehkä jopa luontaista.

Tämän jälkeen kirmasin Prismaan, terveellisille ruokaostoksille, oikein listan kanssa. Kasviksia, juureksia, vihanneksia, hedelmiä, ja vielä vähän lisää omenoita. Pähkinöitä. Raejuustoa, kumimaista lähes rasvatonta fetaa, leipäjuustoa, rahkaa. Vähän lihaa ja kanaa, kinkkusuikaleita. Voi että olin polleana kassalla.

Valion valmis rahkapirtelö on muuten ihan hyvää.

Ostin kyllä myös kaksi kiloa puolikarkeita vehnäjauhoja, koska vappu. Tämän jälkeen lähetin Kaunomielen kauppaan ostamaan unohtuneen hiivan, sekä mustikkakeittoa, koska kun kerran keitän puuroa monena aamuna, ja tytöt tykkäävät puurosta mustikkakeiton kanssa, pitäähän sitä olla.

Jääkaappini pursuilee liitoksistaan, taas, vaikka olen vajentanut sieltä vaikka mitä.

Tämän jälkeen pyöräytin ehtoisana emäntänä puolen litran munkkitaikinan, ja kahvit, jotka join satunnaisen vierailijan kanssa, ja tuhosimme jämät aiemmasta omenapiirakasta. Ihan vain siksi, jotta se ei jää nurkkiin pyörimään.

Sitten munkkeja, jotka olivat molemmat loistavia. Kannatti leipoa itse. Vuoden parhaat.

Sitten pilkoin, silpoin, pilkoin lisää.

Ruuaksi kasviksia ja lihaa. Söin niukasti ja tiedostavasti. En munkeiltani jaksanut enempää.

Iltapalaksi söin munkin. Ei niin hyvä, kuin aiemmat.

Maanantaiaamuna heräsin jo kovin paljon keventyneenä. Lähinnä henkisesti. Kokoilin salaatin, tonnikalan, raejuuston (oikeasti piti olla keitettyjä kananmunia, mutten ollut muistanut keittää), kolme erilaista pähkinäpussia ja vielä varmuudenvuoksiomenan eväskassiini ja lähdin töihin toivoa täynnä. Ovella muistin, että se puuro. Jota varten on mustikkakeitto. Ja josta oli jo tyttöjen kanssa puhettakin, ja olivat ihan ilahtuneet tiedosta, että aamuisin olisi puuroa.

Join lasin kefiriä ja lähdin. Kaunomieli söi salaattia.

Salaattilounas olikin oikein hyvä. Pähkinät välipalana olivat oikein hyviä. Pääsin kotiin vasta kuuden aikaan, en ollut raivoissani, silmissä ei pimennyt enkä uinut kylmässä hiessä. Söin jauhelihaa ja vähän riisiä, jota oli jäänyt Kaunomieleltä. Menetteli.

Äsken palkitsin itseni iltapalarahkalla, jossa on oikeaa kermaa, steviaa, vähän tavallista vadelmahilloa (joka on käytännössä sokeria), ja vaniljasokeria (joka on käytännnössä sokeria). Tämä tuntuu turvallisimmalta, pienen pienellä sokeri-endorfiiniannoksella en ehkä muutu liian pian ilottomaksi zombiksi.

Dämn, tajusin juuri, että minun pitäisi tehdä huomiseksi salaatti, ja vielä ilman salaattia. Kaikki jäävuorisalaatti on syöty. Jos se on jääkaapissa pussissa, se saa rauhassa muuttua limaiseksi muhjuksi josta ei erota mahdollisesti mukaan jääneitä etanoita. Jos pesen ja silpon sen valmiiksi (repimällä, jolloin katkokset osuvat solujen reunoihin, ei keskelle, ja salaatti pysyy tuoreena pidempään), se katoaa vuorokaudessa.

Jos en ota huomioon sitä, että olen jo vuorokauden pilkkomisen ja silppuamisen jälkeen epämotivoitunut pilkkoja ja silpoja, tämä menee loistavasti.







lauantai 2. toukokuuta 2015

Sä oot viimeinen.

Katsoin Euroviisujen uusintoja 80-luvulta. Mietin jo silloin 80-luvulla, että missä ne pitävät Jokke Seppälää 364 päivää vuodesta, häntä näki ja kuuli vain Euroviisukarsinnoissa. Olikohan myös Syksyn Sävelessä.

Uusi vapunjälkeinen elämä. Koska painon- ja elämänhallinta on jatkuvaa pyristelyä ja hapen haukkomista pinnan yläpuolella satunnaisti käväistessä, eikä peruskalliota ole jalkojeni alle löytynyt, jatkan viitoittamallani polulla.

Minuun kolahti Jutan tv-mainos, jossa läskit heiluvat hidastetusti edestakaisin. Jutta sanoo "ei läskissä mitään vikaa ole", ja olin heti myyty. En edes kuunnellut mutta-sanaan asti. En siis varsinaisesti osta mitään, vaan ajattelin peesailla vapaamatkustajana jossain kyseessäolevan kultin takavasemman nukkuvan solun tuntumassa.

Asiassa on se pieni ongelma, että "ko mie en tykkää leseistä, puurosta, raejuustosta, rahkasta, vihanneksista, tomaatista, salaatista, omega-kapseleista, aspartaamista, marjoista enkä mie tykkää proteiinipatukoista". Mutta muuten tuo Jutta-dietti, jonka ihan googlettamallakin jostain vauva.fi tai murhainfosta löytää, on kyllä vallan mainio keksintö. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin joku vuosi tai kaksi sitten kiskonut aamuisin kaurapuuroa mustikkakeitolla ja pilkkonut salaatteja niin, että yksi fiskarssin keittiöveitsistäni on vieläkin tylsistymisen tilassa. Ja että ei se niin kamalaa ollut, kunnes kyllästyin, tai jotain muuta oleellisen tärkeää tapahtui.

Juttailu perustuu proteiiniin, vähäisiin hiilareihin, kuriin ja säännöllisyyyteen. (Nyt en kyllä oikein vakuuta itseänikään, mutta jatketaan.)

Proteiinit minulla ovat kuitenkin jo hanskassa. Proteiinillisten kotiruokien valmistaminen kuuluu meillä päivittäiseen traditioon, ja kun muutenkin paistan kanapihvejä, pihvejä ja jauhelihaa valtaisan määrän viikossa, voin totisesti luvata, että tekisin niin myös sanotaanko vaikka seuraavan kuuden viikon ajan. Jonka jälkeen jatkaisin niiden paistamista. Joskus teemme myös pavuista kaikkea kivaa.

Sokerin karttelu ei onnistunut minulta sataa päivää, mutta kuitenkin useiden viikkojen ajan ihan hyvin. Tuohon kun lisää vielä hiilarit, ja ynnää mielessään, että kuusi kertaa seitsemän on vain neljäkymmentäkaksi, niin voisin hyvinkin ajatella että tuo onnistuisi. Poislukien ennalta tiedossa olevat tai muuten väistämättömät sosiaaliset riennot, joista en luovu, koska elämä on tärkeämpää kuin paino.

Kasviksia syön jonkin verran nykyiselläänkin, lähes ihan kivasti, ja melko säännöllisestikin. Erityisesti juureksia, ja muitankin kuin perunaa. Näitä pitäisi tuon kuuden viikon aikana syödä enemmän kuin yleensä, aivan vain siitä syystä että jotainhan sitä on syötävä. Salaatti ei ole koskaan oikein ollut minun juttuni, mutta olen huomannut, että lounaseväänä se menee ihan hyvin, koska olen olosuhteessa, missä mitään muutakaan ei ole tarjolla.

Sitten on tuo kuri ja säännöllisyys. Kuri on vaikeaa, mutta siinä pysyminen onnistuu sitä paremmin, mitä vähemmän joudun pakon edessä improvisoimaan. Tästä syystä olen jo excelissäni muutaman päivän ajan hahmotellut viikon mittaista ruokalistaa, joka toistuisi kuudesti peräjälkeen samanlaisena. Koska varsinaisesti syömme tyttärien kanssa yhteisiä aterioita vain 6-8 kpl viikossa, plus satunnaiset kohtaamiset jääkaapin ja hellan äärellä aamupala-iltapala-välipala-hiukupala-aikoihin, he eivät välttämättä edes huomaisi elämän muuttuneen ennalta-arvaamattomuuden loputtomaksi vellovaksi suoksi, jossa sunnuntaisin on aina punajuurta ja palsternakkaa ja tiistaisin sitruunakanaa. Niin kauan kuin ruoka on riittävän hyvää, he eivät tosiaankaan valita sen tiheästä ilmiintymisestä. Paitsi sen bataatti-kukkakaalikeiton, jota tein hullun paljon vuosi sitten. Minusta se ainakin oli hyvää, useimmiten. Tyttöjen mielestä liha, kana ja kasvikset ovat hyvää. Diiva syö myös Skyriä, rahkaa ja juustoa.

Kuusi kertaa seitsemän kertaa viisi on... hetki...210. Minun pitäisi yhdistää pisteet eri ruokahetkien välillä monotoniset 210 kertaa, ja ne pisteet olisi ennalta määritelty. Ei tarvitsisi miettiä itse elämän vaikeita kysymyksiä, kuten leipoako juustokakku vai mokkapaloja, yrittääkö jälleen kerran kookoskastiketta kanalle, ja sen epäonnistuttua syödä suruunsa daim-jäätelöä suoraan purkista.

Minkälainen kuva niitä pisteitä yhdistelemällä muodostuisi? Voisin ainakin nyt jatkaa empiiristä koettani siitä, onko todellakin niin, että olen hauskempi, rennompi ja onnellisempi ihminen, kun syön sokeria. Taidan tehdä niin, että en karsi sokeria viikko-ohjelmasta aivan täysin. En siis lisää mihinkään karkkeja marenkikuorruteella ja kinuskikastikkeella, vaan lisään sinne tänne sellaisia tervehenkisiä pikku palkintoja, jotka kannustavat kilvoittelemaan kiltisti muutaman tylsän pisteen ohi mukisematta. Kuten leipäjuusto uunissa. Satunnainen valkosipulituorejuusto. Kauraomenapaistos intiaanisokerilla.

Jutan elämäntaparemonttiohjelmissa aina aluksi ratsataan muuttujien jääkaapit ja keittiöt. Minäkin olen tehnyt niin viimeisen parin päivän aikana, ja ekonomis-ekologiseen tapaani en näin 1800-luvun nälänhädän jälkimainingeissa ole tietenkään heittänyt mitään pois, vaan hyödynsin muuten ravinteiksi. Jotainhan sitä on syötävä. Löysin mm. avatun pullon Fortuna-punaviintä, Fazerin sinisen suklaalevyn, omenapiirakka-ainekset ja suolakeksejä. Ei tuollaista arkaluontoista materiaalia voi jättää keittiöön pyörimään ankaran Juttailun ajaksi.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Jos sun lysti on.

Minä olen kuulemma sosiaalinen ihminen. Tulen helposti pintapuolisesti juttuun ihmisten kanssa ja olen sanavalmis. Näin minulle on kerrottu, ihan vastakin, vaikka itsellä on usein olo, että suussani on kaksi vasenta jalkaa.

Ainakaan en yleensä ole tuppisuuna, vaikka se sitten jälkeenpäin kaduttaisikin. Yritän kamalasti olla katumatta, koska siitä ei ole hyötyä. Takuuvarmasti sanon tyhmiä asioita vastakin, joten mitä sitä suremaan. Jos vaihtoehtona olisi olla riskejä kaihdellen hiljaa, olen yllytyshullu ja riskeeraan.

Nautin kovasti siitä tunteesta, jos ihmiset näyttävät viihtyvän seurassani. Sekin on asia, johon voi jäädä koukkuun. Olen nähnyt ihmisiä, joita on tuosta koukusta vedetty edestakaisin ja minne vaan, koska ovat niin hyväksynnän ja huomionkipeitä, että siitä tulee tärkeämpää kuin mistään muusta.

Minulle on vaikeaa tutustua ihmisiin kunnolla. Mennä tilanteisiin siten, että joo, tulen nyt teille kylään, ja nyt me olemme vaikka niinkuin perhetuttuja. Se on minulle hitusen iso harppaus, vaikka kahvitunnilla puhuttaisiin puhki kaikkein karmeimmatkin elämänkokemukset. Saatan tietää ihmisistä todella omituisia ja kipeitäkin asioita, mutten mitään normaaleja parametrejä, kuten perhesuhteita tai asuinpaikkaa.

Minulla on muutama ihana hyvä ystävä, ja se on varmasti suurelta osin heidän sinnikkyyttään, että näin on, koska liplattavan pinnan alla minä olen routaisen umpimielinen metsäläinen.

Nyt kun olen analysoinut asiaa muutaman vuosikymmenen ja aavistelen eri asioita joista tuntemukseni ja ristiriitaiset refleksini mahtavat juontaa, ymmärrän itseäni vähän, annan turhankin auliisti valuvikani anteeksi, ja voisin vaikka yrittää tehdä asialle jotain.

Sain kutsun vappuvastaanotolle yksityiskotiin. Kiitin ilahtuneena ja peitin kauhistumiseni. Aiemmin olisin kierrellyt ja kaarrellut, miettinyt kehtaanko, ja en kai minä yksin, ja tuollaiseen olisi tosi paljon helpompi mennä, jos olisi puolikas pariskuntaa, joten oikeastaanhan maailma on tässä epäreilu minua kohtaan ja minulla on syy olla menemättä. Ja sen sellaista. Vieläkin on paha mieli, kun en ole mennyt työkaverin lapsen ylioppilasjuhliin viisi vuotta sitten. Oli minulla oikeastaan syitäkin olla menemättä, muttei ylitsepääsemättömiä.

Viime aikoina olen myös melko estoitta ja ilahtuneena vastaanottanut kutsuja tilanteisiin, jonne nimenomaan on helpompi mennä ilman puolikasta. On kivaa tulla ulkoilutetuksi, ja se jotenkin kuuluu asiaan elämäntilanteessani.

Nyt kutsun saadessani huomasin kiemurtelevani hieman, mutta päätin, etten mieti tätäkin viiden vuoden kuluttua katuvaisena. Kävin ensin muussa mukavassa porukassa muualla istumassa ihanan lämpimällä seinustalla kevään ensimmäistä terassivalkoviinivichyäni nauttien, nautiskellen. Sitten kipitin reippaasti toiselle puolen kaupunkia, tarkistin vielä osoitteen ja kysyin ovikoodin, ja rimputin ovikelloa. Kukitin emännän ja isännän leieillä (Vai leillä? Miten lei-sanan monikko taipuu?), napostelin monipuolisia ja ihania pikkunaposteltavia, hörpin viintä ja boolia, kuuntelin ja osallistuin keskustelluun kertomalla toivottavasti vain sopivan määrän omituisia asioita. Onnistuin poistumaan soveliaan ajan kuluttua sujuvasti, ja oloni oli kevyt ja voitokas kun kävelin kotiin hyvissä ajoin opiskelijoiden vappuhulinoiden keskellä.

Oli mukavaa. Oli kivaa olla nähdä ihan uusiakin ihmisiä. Kuulla ihan uusia asioita. Tiedän nyt vähän enemmän tästä kaupungistakin, jonka liepeillä olen hengaillut kaksikymmentä vuotta. Olin tosiaan ainoa pariton paikalla, mutta en siinä muistanut koko asiaa.