Kun on riittävän kauan yksin.

Suomen kesä on niin lyhyt, että excelini on sitä mieltä, että yksi mekko riittää. Kesäisin minulla on enemmän vapaa-aikaa kuin talvisin, ja myös useammin kuin talvisin saatan singahtaa kaupungille selailemaan vaatekauppoja. Se on mukavampaa ilman toppatakkia, talvikenkiä, hanskoja pipoja ynnä kimuranttista kerrospukeutumiskokoelmaa jonka kulloinkin olen varteni somisteeksi sommitellut. Tämän seurauksena exceliini kertyy kausivaatteita, joiden käyttökausi on hyvin rajallinen, ja siellä ne sitten pysyvät, excelissä, käyttöhintaindexi ei pimeiden talvikuukausien aikana muutu mihinkään, ja mikä pahinta, ne vievät rivitilaa sellaisilta vaatteilta, joita voisi käyttää ympäri vuoden. Tai edes kylmällä säällä. Vuosien havainnoinnin ja harjoittelun tuloksena olen oppinut tämän ja pyrin hillitsemään kesäistä ostosteluhimoani.

Juuri ajattelin, että tänä kesänä se on onnistunut melko hyvin. Sitten huomasin, että enhän vielä ole pitänyt kesälomaani. Varsinainen koetinkivi on vasta edessä.

Eilen kuitenkin pesin camparit mustasta paitamekostani, silitin sen oikeastaan märkänä ja singandin takaisin kaupungille. Vain yksi mekko kerrallaan voi olla lempimekko, ja Suomen kesä on niin lyhyt, että muiden kuin lempimekkojen käyttäminen on epäloogista.

Minulla on Wonderwoman-t-paita. Se oli hetken lempiteepaitani. Nyt se on syrjäytetty. Se on silti kiva. Kaunomielikin on usein Wonderwoman. "I wonder where my keys are."

Minulla on myös "Wonder hair" -nimistä hiustuotetta, koska lähipiiriini kuuluva somevaikuttaja saa kaikenlaisia tuotteita kokeiltavakseen ja kommentoitavakseen kaupallista hyötyä tavoittelevalla tavalla. Hyötyä koen siis minä, jolle päätyvät ne tuotteet, joita somevaikuttaja ei itse halua ihan oikeasti käyttää, vaikka kertookin niistä julkisesti hymyillen vain ne asiat jotka kokee positiiviksi. Kuten "voi miten kaunis pakkaus".

En tiedä, onko wonder oil hoito- vai muotoilutuote. Hänen hiuksensa se teki äärimmäisen sähköisiksi. Onko olemassa sellaista naispuolista supersankaria, jonka supervoima on staattinen sähköisyys? Joku Static Electra? Tshiuh - vain käden ojennus, ja supervoimallaan hän saa vihollisensa liehuvan kesämekon liimaantumaan kiusallisesti sääriin ja vartaloon kiinni, niin että tämän täytyy paeta paikalta cameltoetaan käsillä peitellen. En muista vielä nähneeni, ehkä Marvel voisi maksaa minulle jotain ideastani.

Perjantaina lutrasin hiuksiini tuota tuotetta. Se haisee ihmeelliseltä, vähän kuin joltain marjoilta, jotka ovat hapettomassa tilassa homehtuneet. Ehkä myrkyllisiltä marjoilta. Ehkä tuote on nimensä veroinen, herättää ihmetystä. "I wonder what this smell is." "I wonder if there's a natural explanation for this smell."

Minun hiukseni eivät sähköistyneet. Olihan niissä kyllä muitakin tuotteita lutrattuina, joten en ehkä ole vielä valmis julistamaan ilmiötä ihmeeksi. Nyt on kolmas päivä menossa samoilla kuohkeutusaineilla, ne ovat edelleen hurmaavaan ja kuohkean näköiset, vaikka ovatkin täynnä itikoita ja yökkösiä 35 kilometrin öillistyen pyöräilyjen jäljiltä. Ehkä suurin syy ilmiölle kuitenkin on tämä kesäinen sää. Ehkä tämän takia ihmiset lämpimämmisä maissa ovat vähemmän masentuneita kuin suomalaiset. Heillä on enemmän hyviä hiuspäiviä.



Eilen kun makasin takapihalla elpymässä ja nurmikentän toisella puolen, valtavan tuomen suunnassa oli jonkinlaiset bileet. Tämä soi livenä, erinomainen cover mielestäni. Sopi kesään, lekotteluun, tunnelmaan, vaikka en olekaan iskelmän suurkuluttaja. Koin päiväleponi hyvin laadullisesti tyydyttäväksi. Nyt kun googletin biisin, aloin miettimään, että mahtoikohan esittäjä olla A. Louhela itse, maantieteellisen sijaintini huomioiden.

You'll never get away from the sound.

Tämä ei ole euforiakrapula. Sellaisiakin joskus on. Alkoholin sijaan taisin siemailla varomattomasti liikaa keskusteluja, katseita, tahoja joihin huomioni suuntautui. Kompastelin ihmisiin jotka olivat juuri ryömimässä koronaeristyksen kivenkolosta keskiyön auringonvaloon.

Tärähdän kun hän sanoo ääneen nimeni. Että tämä oli nyt se ensimmäinen kerta kun hän sanoi sen. Ehkä hän ei sano sitä toista kertaa. Ehkä tämä ei ole juttu. Mutta tuollaisena yönä kaikki rinnakkaistodellisuudet ovat olemassa yhtä aikaa.

Joki oli yöllä niin kaunis kun pyöräilin kotiin höpötellen. Tulin maisemareittiä, ja nyt toinen polveni on hetkellisesti sitä mieltä, että liikuntoa on tullut riittävästi. Se antoi minun tanssia yhden biisin parketillani, sitten linkutin sohvannurkkaan kokemaan lisää itsesääliä.

Eddie Vedderin ääni kuullostaa vanhan miehen sumentuvalta hauraudelta ja tekee mielestäni hellän. Kaivan kaapistani kaikki vaaleanpunaiset vaatteet ja puen ne päälleni. Minulla on yksi vaaleanpunainen säkinmuotoinen luolanaiskotimekko, alusvaatteita ja villasukat. Takapihan pelargonit ovat myös vaaleanpunaisia. Muistan, että musta, mukava paitamekkoni on toiselta sivultaan camparipohjaisen drinkin kyllästämä. Sekin on nyt tavallaan vaaleanpunainen. Haisee vaaleanpunaiselta. Ehkä myös käsilaukkuni sisältö ja mustat, kavalat niittisandalini. Ne näyttävät aika rock-henkisiltä mutta ovat siihen aivan liian mukavat ja kantapään kohdalta iskuavaimentavat.



Levitin tarotit pöydälleni. Neljä kuningasta, sauvat, maljat, kolikot, miekat, nimesin heidät. Kahdella on sama nimi (useammallakin, mutta kaikki heistä eivät ansaitse paikkaa pöydälläni), mutta sitten menin kuitenkin sekaisin kahden toisen suhteen, ja olin hetken ymmälläni. Kuka olikaan kukin. Kenen kohdalla mustasukkaisuutta, kenen kohdalla turhaa toivoa? Tulkitsenko kortit niin, että niiden viesti kohdistuu siihen henkilöön, jonka alun perin pöytään nimesin, vai siihen, joka oli mielessäni kun käänsin kortit?

Luulen, että sillä ei oikeataan ole väliä, kohtalon sushilinjasto erilaisine annoksineen pyörii vielä. Mikä tahansa rinnakkaistodellisuus on yhtä mahdollinen tai mahdoton. Uskon, että ilkikuriset ystäväni ja oppaani siellä jossain huolehtivat, että mitään kamalaa ei tapahdu, pallokalat on leikattu oikein. Olen oppinut luottamaan, että heillä on huumorintajua ja armollisuutta.

Tunnen suorittavani agility-rataa jossa opettelen olemaan paremmin minä. Tässä kohtaa se mitä opettelen, on pysyä kaiken ympärillä pyörivän keskellä itse tiiviinä nippuna, minä olen minä. Erottaa, mikä on sellaista vetoa, jonka minä tunnen, ja mikä on sitä mikä minuun kohdistuu. Tästä lähtien on minun vuoroni päättää. Asioita lipuu ohitseni, kaikkeen en tartu.

Isäntämies ilmiintyy edelleen lähelleni musiikkina tämän tästä. Mielessäni näen hänen katsovan minua kulmiensa alta ja sanovan "no", sillä tavalla kuin hän sanoi. Tai sen miten hänen vanhan miehen kasvonsa sulivat pikkupojaksi kun hän hymyili minulle.

Send me no spies.

Elämä oikein hieroo naamaani sellaiseen "paskat teepussiaforismit" -tyyppiseen perustotuuteen, että "onnellisuus on pieniä hetkiä". Niitä liukuu nyt 20-luvun tyyliseen, pitkään, lantiolle asti ulottuvaan helminauhaani yksi toisensa perään. Sellaisia, joita olen haaveillut toteutuvaksi, salaa tai julkisesti. Ehdotellut expuolisoille, että voitaisko joskus. Ois kiva joskus. Joskus sit vois. Hei mennäänkö joskus. Sellaisia pieniä bucket-list -hetkiä. Muitakin kuin pubivisa (jonka toistoa jo suunnittelen, eri settingissä) ja pussikaljapiknik, ja Juicen kuunteleminen kesäyössä.

Tuore munkki, rasva vielä sulavassa muodossaan, siellä hiihtomajalla. Montakohan vuotta olen ajatellut, että vaikka en hiihtäisi, pitäisi joskus hiihtokaudella vain ajaa siihen pihaan ja käydä ostamassa rasvatahroittuva ämppösen täynnä oleva paperipussillinen tuoreita munkkeja, joita kehutaan Oulun parhaiksi.

Nyt osallistuin kokoukseen jossa tarjottiin juuri niitä munkkeja, ihan hiihtosesongin ulkopuolella. Ängin munkin pala kerrallaan kitaani ahdistuneena. Ahdisti se, että olin myöhässä (oikeastaan tahallani, että olisivat ehtineet valita hallituksen jäsenet jo ilman minua, mutta epäonnistuin, kun en kehdannut myöhästyä riittävästi, koska olen melko neuroottinen myöhästymisten suhteen jos sille päälle osuin ja nyt osuin). Että paikalla oli agressiivisia ihmisiä, ja tunsin varmuuden vuoksi syyllisyyttä kaikesta mitä ehkä olen tehnyt väärin taloyhtiössämme. Tänään sitten ajoin nurmikon myös yhteisiltä alueilta synnintuntojani laannutellen.

Nurmikon ajaminen on oikeastaan tosi kivaa, mutta tuntuu, että minulla on siihen liian harvoin aikaa koska harrastan helmenkalastusta, työskentelyä, nukkumista ja sekä sisä- että ulkosohvallani tapahtuvaa sulamista hyhmäiseksi, kuplivaksi möykyksi ihmisimassaa joka ei ole kykenevä mihinkään tomeruutta vaativaan toimenpiteeseen.

Pupelsin munkkia. Teeskentelin juovani kahvia, mutta en juonut, koska tajusin, että se vaarantaisi yöuneni. Välttelin katsekontakteja. Yritin olla näyttämättä Munchin Huuto-teokselta, vaikka sielussani niin koinkin. Kohdistin katseeni kaukana takan päällä olevaan katseenvangitsijaan. Joku, varmaan sellainen lupsakka ja pilke silmäkulmassa laidasta laitaan huumorimielellä operoiva ihminen (mahdollisesti savolainen) on joskus kävellyt metsässä, ja löytänyt jännittävän puunjuuuren. Siitä se ajatus sitten lähti. Huolella ja pieteetillä operoitu n. 60 senttiä korkea taideteos, jossa yhdistyy rakkaus luontoon, urheiluun sekä jalo ja häpeämätön atleettisen ihmisvartalon ihannointi, jota jo antiikin kreikkalaiset harjoittivat.



Kokouksen jälkeen kiipesin tuolille napatakseni kuvan tästä kulttuurielämyksestä, ja sain kummastuneita katseita. Tupisin ehkä itsekseni jotain.

Uusia helmiä nauhassani on vihdoinkin käynti lähialueeni maineikkaassa olutravintolassa. Sen sisustus on hyvin autenttinen, ja baarineito sen verran iäkäs, että häneltä pitää ottaa tuopit kädestä tiskin takaa, ja palauttaa tyhjät lasit itse.

Oikeastaan sain kutsun kahville, mutta sopivan kahvipaikan puuttuessa sopivalta etäisyydeltä päädyimme tuonne. Hän myöhästyi hieman, minä tilasin oluen. Olut oli nelosta. En koskaan juo nelosta, kuin vahingossa. Hän sitten saapui paikalle kahvikuppinsa kanssa. Minä olin jo juonut nelosoluen. Greta Garbo olisi korkeintaan siemaissut hieman aitoa shampanjaa leveästä lasista. Pyrin säilyttämään mielentyyneyteni ja henkisen alter egoni. Luulen, että onnistuin.

Istuimme ikivanhoilla viininpunaisilla blyyshisohvilla tyhjässä hämärässä baarissa. Musiikki valui laiskasti kaiuttimista. Oloni oli kuin Tarantinon leffasta, hän oli kiinnostava pahis. Tai ehkä sellainen hyvispahis. Ainakin yritin kuvitella niin, koska se sopi hienosti rooliin, jota itse esitin. Hän jutteli asioista sellaiseen vakaaseen putoilevaan tahtiin, minä yritin keskittyä nostamaan ja laskemaan ripsiäni hidastetun tehokkaasti. Samaan aikaan sisäinen, pahasti panikoiva ankeuttajani kirkui tuskissaan, ja yritin tämän tästä kääntää puhetta siivoamiseen, taloyhtiöiden kokouksiin ja excel-taulukoihin, mutta olin kumman ponneton yrityksissäni. Myöskään vahvat viittilöintini "hei kaveri, äijä hei, ihan kaveripohjaltahan tässä ollaan, kaverivyöhykkeellä siis", jäivät jotenkin aneemisiksi räpistelyiksi. Yhden kerran hän vain napitti paitansa auki ja esitteli rintakarvansa (liittyi hänen kertomaansa tarinaan, mutta jäin miettimään, miksi hän sen juuri nyt kertoi). Tunsin oloni yltäkylläisen viihdytetyksi. Sitten radiosta alkoi taas soida se biisi, jonka isäntämies lähetti minulle eromme jälkeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

Kesäheinä soitti juuri. Sain synttärilahjan! Näet sen kohta! Tatuointi. Minua on ennenkin peloteltu näin.

Tänään juuri muistelin sitä kertaa, kun viisivuotias Kaunomieli oli Fröbelin palikoiden konsertissa, jossa lapsille jaettiin hienoja papukaijatatuointeja. Joku mainosjuttu se oli. Kaunomieli, kulmat kurtussa ja uhkaavan näköisenä tivasi n. 18-vuotiaalta nuorelta mieheltä: "Onhan tämä ihan varmasti sellainen siirtokuvatatuointi? Että tämä sitten varmasti lähtee pesemällä pois?" Minulla on jotenkin kaihertava olo sielussani, kun mietin, että luuliko tyttö oikeasti että hän ei voi luottaa aikuiseen (minuun) tuossa tilanteessa. Että ihan itse piti varmistaa.

Ja illantullen käydä lepäämään.

Oli jumalaista ajaa yksin pitkiä pikiteitä ja pieniä sorateita. Kuunnella musiikkia ja laulaa mukana. Uida järvessä. Haistella kokkoa. Juoda proseccoa. Kävellä metsässä.

Tuossa sielunmaisemaani.

Oli hassua, kun peräkonttiin mahtui kaikki heittämällä. Että ei tarvinnut miettiä kenenkään muun aikataulua, vessahätää, nikotiinivajetta, ruokavaliota, mielialaa. Pystyin tarkkailemaan asioita irrallaan kontekstista. Huomasin asioita eri tavalla kuin ennen.

Minun pitäisi pestä pyykkiä ja itseni.

It's strange what desire will make foolish people do.

Tänään on ollut osa-aikahunningoisuuspäivä. Aloitin ihan normaalisti, heräsin, keitin kahvia, harjasin hampaat, käynnistin koneen, luin sähköpostit, varmistin kalenterin, tajusin, että minulla on giljardi työperäistä excel-taulukkoa työstettävänä, tekstejä ja asioita erilaisissa työkaluissa odottamassa operointiani. Haroin hiuksiani, voivottelin, kierähdin lattialla ketterästi edestakaisin, soitin ihanalle harjoittelijalle, lähetin kaikki excelit hänelle ja ilmoitin lähteväni lounaalle. Kymmeneltä. Ja lähdinkin.

Kello kuudelta olen ollut jo takaisin kotonani, harjoittamassa pyykinpesua, tiskikoneen tyhjennystä, tavaroiden siirtelyä oletettavasti oikeille paikoilleen, laiskaa mietintää siitä mitä pakkaisin mukaani huomenna.

Tässä välissä olin sitten hunnigolla. Nautin aamupalan kaupungilla: Lasi kuohuviintä. Jalkahoito. Oletin, että jalkani, joita ei ole ikinä varsinaisesti hoidettu, olisivat muuttuneet lähinnä kavioiksi, ja kaipaisivat timanttihiontaporaa, rälläkkää tai muuta järeämpää asetta. Mutta ei, lempeä ja hemmotteleva spa-hoito riitti. Se oli jännittävä kokemus, elämäni ensimmäinen jalkahoito. Tämän jälkeen lounas (limoncello spitzer). Jonka jälkeen jälkiruoka (aurajuustoburgeri + ranut aurajuustodipillä, mikä saattoi olla hätävarjelun liioittelua).

Tämän jälkeen suoritimme vielä semimaanista shoppailua. Sovin excelini kanssa, että koska uima-asuja ei tarvitse merkitä exceliin, ostamani musta liehuke, jota voi käyttää vaikkapa maisemoimaan uima-asun peittämää keskivartaloani, on käytännössä uima-asu. Joten sitäkään ei tarvitse merkitä excelin.

Maksihameen suhteen emme päässeet yhteisymmärrykseen, mutta ostin sen silti. Olen itselleni armollinen kuin Maaret Kallio ja kiitän itseäni viisaudestani niinä päivinä kun olen liian laiska epiloimaan tai ajelemaan säärikarvojani.

Tunsin suurta intohimoa tähän hattuun. Laitoin tähän ensin kuvan itsestäni kyseessäoleva hattu päässä, mutta minua alkoi ahdistaa, ja poistin sen. Kummallista.

Siinä yhdistyy Grata Garbo, Indiana Jones sekä se vuoden mittainen aika nuoruudestani, jolloin käytin pappani vanhaa herrainhattua taukoamatta. Se oli silloin kun siirryin pieneltä kyläkoululta isolle yläasteelle, 13-vuotiaana. Tunnen edelleen oloni turvalliseksi lierin alla, voin milloin tahansa leukaa hieman laskemalla kadota tavoittamattomiin. Sen lisäksi en kestä aurinkoa kovin hyvin. Kysykää vaikka decollatéeltani.

Huomenna olen taas kunnon ihminen. Esittelen exceleitä virtuaalipalaverissa ja olen asiallinen tai soveliaan vapaamuotoinen ja tunnelmaakeventävä. Sitten pakkaan autoon teltan, makuupussin, vain kivoja vaatteita ja muuta tarpeellista ja menen harjoittamaan muinaissuomalaisia keskikesänriittejä synnyinseuduilleni. Ajan autolla, ihan yksin. Uhraan asioita lähteeseen ja katselen sen kuvajaista. Kieriskelen ruispellossa ja sen semmoista. Kellun siinä järvessä joka on lapsivettäni. Mietin, miten ihmeessä tulin taas tähän kohtaan elämässäni ja miten tällä kertaa onnistuisin olemaan sössimättä tilanteen.

Tämä soi nyt.


Torilla, lounaalla, katselin varpusta, joka tohevana syötti kahta pulleaa, lyhytpyrstöistä, todennäköisesti ihan jo lentokelpoista poikastaan leivänmurusilla suoraan nokkiin. Pallerot väristelivät siipiään ja aukoivat nokkiaan ja piipittivät kuin pikkuvauvat. Aina välillä itse vaivihkaa nokkivat maahan pudonneet murut suihinsa, ja sitten vilkaisivat syyllisen näköisinä syrjäkarein äitiään. Se oli kovin hellyyttävä kuvaelma.

The beast won't go to sleep.

Ämpärilistastani on nyt ruksittu asioita. Pubivisa. Olen niin onnellinen ja epäilemättä päivän lähempänä potkaisua.

Tilaisuus tähän tarjoutui niin yllättäen, että se vaati aikakoneen käynnistämisen. Ilmoitin kasuaalisti, että toki, saavun puolen tunnin kuluttua (väite, joka vallitsevissa olosuhteissa vamasti kuullosti täysin vääristyneen todellisuustajun aiheuttamalta leuhottamiselta), singahdin suihkuun hankaamaan jaloistani tummat terassiöljytahrat pois, ajoin säärikarvat, en pessyt hiuksia enkä ripsivärejä, silitin kultaglitterein kirjotun kesäpaidan jonka arvelin sointuvat vietnamislaisteemaan, paikkasin puuttuvat meikit kasvoilleni, kiepsautuin hätäpuoliponnarin, pyydystin vesilasin alle sinnikkään ja määrätietoisen hämähäkin olohuooneestani (en nyt ehtinyt jäädä kutsuhuutelemaan uroksia sen kummemmin), kasasin välttämättömät tarvikkeet käsilaukkuuni ja pyöräilin alle viiden kilometrin matkan tasamaastossa.

Olin perillä 28 minuuttin kuluttua uhoamisestani. Pubin pihassa hengitin neljä kertaa syvään ovella, tarkistin vielä viestit puhelimestani ja kävelin sitten sisään rauhallisin, viipyilevin askelin, silmäillen tilannetta levollisesti ripsieni lomasta, niin Gretakin varmaan tekisi. Tilasin juoman, kävelin pöytään ja henkeäisin eleettömän kevyesti, että asparragus on parsa.

Pubivisa oli nautinnollinen. Sen ja kolmen virvoitusjuoman jälkeen tajusin, että en ollut ehtinyt syödä, oikeastaan koko päivänä.

Tämä johti miellyttävään pussikaljapiknikkiin, mikä on myös ollut to-do-listallani jo tovin. Kuuntelimme Juicea ja muutakin musiikkia menneisyydestä, kunnes satunnainen soittolista/nettiradio alkoi kummittelemaan hämmentävillä, lähimenneisyyteen viittaavilla satunnaisilla valinnoilla ja tarjoamaan minulle syyllistäviä viestejä sekä kirpeitä sivalluksia.

Yöllä järven yllä loisti taas Mordorin silmä, valtavana sokaisevana pallona joka ei silti lämmittänyt varpaitani. Rantavedessä kirmaili kolme nymfiä levottomasti.

Hämis on edelleen lasin alla lattialla. On tilanteita, joissa tarvitsen lähimmäisteni tai ventovieraiden ystävällisyyttä.

Like a fool.

Minä niin rakastan näitä aamuja, kun herään unen loppuessa, ikkuna on auki. Katson yön aikana kertyneet viestit puhemestani, kuuntelen minulle lähetetyt oudot musiikit, nousen, puen hullukissanainenkaftaanini, keitän liian vahvaa kitkerää kahvia enkä syö aamupalaa. Haahuilen, pesen hampaat, avaan takaoven ja käyn tervehtimässä omenapuuta. Nurmikko on yhdestä kohdasta kylmää ja märkää ja toisesta kuumaa ja höyryävää. Spotify tarjoilee minulle päivän suosistukset. Ja jälleen elämässäni tapahtuu jotain uutta ja yllättävää.

Tämä on ihan vain minun, kokonaan minun tämä elämä, tämä kesä, tämä kesä joka tunkee ovesta, olohuoneen ikivanha mosaiikkiparketti jolla tanssin ja jonka hionnan ja puolihimmeän lakkauksen työn osuudesta saan kotitalousvähennyksen.

Tämä soi nyt.

I know I misbehaved.

Olen syönyt työlounaan, ravintolassa. Käynyt tänään kahdesti Prismassa, ensin ostamassa laatikoittain hopeatoffeeta, lakritsaa, suukkoja, keksejä, muumirasiaisia kuivahedelmiä ja my little pony -välipalahedelmätankoja. Ne ovat varmaankin pahoja, mutta ajattelin, että kollegani (keskimäärin kukin heistä on 42 vuotias insinöörimies) arvostaisi vaivannäköäni silti. Vein namut siis töihin. Suoritin töitä, ja singahdin uudestaan Prismaan, tällä kertaa postiin, varautuneena kysymään kuuluvaan ääneen "ettekö te tiedä kuka minä olen" ja "vaadin saada puhua johtajalle" mikäli minulle ei luovutettaisi mystistä postilähetystä ilman asiallista, nimenkirjoitusoikeudellisen henkilön valtuutusta. Varutumiseni oli turhaa (he eivät selvästikään suhtaudu byrokratatiaan sen vaatimalla intohimolla), mutta ilmeisesti jännittävään toimenpiteeseen varautuminen sai minut kuitenkin hieman väsähtämään.

Torkuin pihasohvalla hetken saamatta unta. Liikaa kahvia, liikaa adrenaliinia, liikaa whatsappin surahtelua. Kovin monta kohtaamista, sellaista sosiaalista tilannetta, jossa henkilöt ovat läsnä, kehonkieli ja kaikki, ja kaikkea pitäisi jaksaa seurata. Bistron seinällä on tekstiä, vitriinissä tuotteita, lisää tekstiä, kahvi täällä, kassa tuolla, mobiiliaplikaatio, kassasetä puhuu minulle, joku muu puhuu, tunsinko jonkun äsken, en nähnyt, sekavaa, puhunko liian kovalla äänellä, kelle puhun, miksi, pitääkö minun selittää ääneen kaikki mitä päässäni tapahtuu? Tällaistako se oli, jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa, jonka seassa yritän suorittaa omaa agendaani maanisesti.

Olen viikkoja tottunut olemaan joko työpöydän ääressä toimeliaana tai sohvalla, älykkään lekottelevassa nojausasennossa, kuuntelemaan vain ääniä kuulokkeistani, äänenpainoja, kröhähdyksiä, naurunkihinää. Sanoja näytöltä. Rajallisesti, yksi kanava kerrallaan. Miellyttävästi polvista ja persuksista hieman venyneissä raappahousuissani tai unenkeveään hullu-kissanainen-kaftaaniini kietoutuneena. Maailma on julma paikka, ja syy, miksi olen ollut aina niin väsynyt, ei siis ehkä ole vain itsessäni.

Leikkasin sen jölkeen nurmikkoa, ainakin tunnin. Pidän siitä, että on melkolailla pakko leikata nurmikkoa. Koen olevani aktiivinen.

Sinkuilla on kuulemma kohtaamisongelma nykyisin. On paljon sinkkuja, mutta jotenkin he eivät vain sadu yhteisille kiertoradoille, eikä kohtaamisia tapahdu. Ei löydy sopivaa, keskustelunavaukset eivät onnistu.

Ennen vanhaan, kyläyhteisöissä, oli tansseja. Siellä näki koko repertuaarin: Tässä ovat tarjolla olevat poikamiehet, nopeat vievät parhaat päältä. Ei jääty odottelemaan, josko se seuraava svaippaus olisi vieläkin kiinnostavampi, tai ajateltu, että niitähän tulee aina lisää. Toisaalta, oli silloinkin poikamiehiä ja vanhojapiikoja. Enkä sano, että se olisi useinkaan ollut se huonompi vaihtoehto.

Eilen olohuoneessani tapahtui äkillinen, kahden sinkkuihmisen spontaani kohtaaminen. Etu- ja takaovi olivat auki. Minä näin lattialla jotain karmaisevaa ja kiljahdin "Apua, hämähäkki!" Yhtäaikaisesti etu- ja takaovesta olohuoneeseeni rynnähti sinkkumies, hyvä etteivät päät kolkanneet yhteen siinä metrin korkeudella hämähäkin yläpuolella. Katselin kohtaamista hämmästyneenä. Mietin, että mikäs tässä on ihmisellä, olla nyt tällainen 47-vuotias, eronnut, ylipainoisehko, silmäkulmistaan rypistyvä ex-yksinhuoltajaäiti, kun miehiä tunkee silti ihan kohtalaisella momentumilla ainakin ovista, vaikkei tällä kertaa ikkunoista.

Takapihalla oli siis yksi mies, ihan suunnitelmallisesti, ja etuovella oli naapurini, joka ei tiennyt takapihan uroksesta mitään ja pyrki olemaan avulias varmasti paljon altruistisemmin vaikuttein kuin se toinen.

Yhtään hämähäkkiä ei vahingoitettu tässä kohtauksessa.

I got a name for that kind of game.

Takaovi on auki, seison ovensuussa, luurit korvillani, johto johtaa työläppäriin siinä vanhapiikakansakoulunopettajattarentyöpöydällä, joka markkeeraa kotitoimistoani olohuoneen paraatipaikalla. Kuuntelen, osallistun, nyökkäilen tomerasti, vaikka kukaan ei näe. "Kyllä kyllä, koronakorona." "Kyllä, käsihygienia, kyllä." "Turvavälit, kylläkyllä." "Varovaisuusperiaate Hetemäki korona kyllä." "Yhteisöllisyys." "Eristyneisyys, riskit, kyllä kyllä."

Tuijottelen syreenipensaan takana olevaa ammukasteista nurmikenttää, valtava tuomi tuoksuu huumaavasti ja heiluu tuulessa hidastettua liikettä. Kaksi sepelkyyhkyä pyrähtää lentoon edestäni, kannatellen välissään ruusuketta jossa julistetaan koronan helpottavan edes hetkeksi. Puhaltelen saippuakuplia aamuilmaan (sellainen kuplispuhallusjuttu on aina käden ulottuvilla), ja odottelen, että yksisarvinen tulisi vielä tepastelemaan ja syömään kädestäni ruohotuppoja. Syön nutellaa suoraan purkista lusikalla kun en enää jaksa suorittaa, taukojumppia, järkeviä ja monipuolisia lounaita, palautumista edistäviä liikuntaharjoitteita, unirytmin vaalimista ja kaikkea kivaa mitä voi tehdä virtuaalisti.

Ihan hetken haluan leijua saippuakuplassa kaupungin yllä, olla kuin ennenkin, kevyt ja elämä lipuu eteeni arvaamattomana ja tuttuna, pehmeänä, turvallisena, vaarallisena.

No en minä harrasta vaarallisia juttuja kumminkaan.

Vieno tupakansavu, huono musiikki, hieman nyhjäinen baarinhaju, juopunut tatuoitu nainen joka julistaa baaritiskillä, että "yhtä suurta huijausta koko korona" (se en siis ollut minä). Monikansallinen nyrkkitappelu josta tyynesti luikahdan läpi naistenhuoneeseen. Venäjäksi huutava merimies jolla on kuuma villapusero puhuttelee minua ladyksi ja olen liikuttunut saamastani huomiosta. Olen vielä olemassa, joku näkee minut. Poliisit pukevat kertakäyttöhansikkaat ennen kuin suorittavat pidätyksen.

Puhun Waltarista, kitaroista (Kyllä, se oli hieno kitara se. Ai millainen? Musta.), autoista, aate- ja oppihistoriasta, elektromagnetistamista, ammattiyhdistystoiminnasta. Pyöräilen yöllä, aurinko korventaa järven yllä kuin kaiken näkevä Mordorin silmä ja minä tunnen jo ne kaikki oikotiet ja pienet polut joita myöten on lyhyin matka kotiin.

Nyt on lauantai. Pitää muistaa pestä pyykkiä ja laittaa se kuivumaan. Syödä rautalisä ja D-vitamiini, joka kuulemma suojaa koronalta. Olla ihan hetki yksinäni, ihan vain vaniljakiisseliä. Tai ehkä Kaunomieli, mutta hän ei ole oika ihminen, mikä on kohteliaisuus.

Takaovi on auki ja joku leikkaa nurmikkoa.