Breathing is the hardest thing to do.

Korona lainehtii ympärilläni. Asia, ei tauti. Se, että teen päivässä noin kahdeksan tuntia töitä asiaan liittyen, asiaan ympärillä, edes jotain pieniä asioita pienessä vesilasissa ratkaisten, on minulle tässä tilanteessa toimiva ratkaisu. Kirjoitin ensin hyvä juttu, mutta se tuntui epäsoveliaalta. Minua ja varmaan montaa muutakin ihmistä helpottaa, jos voi tehdä jotain, ihan mitä vain silloin kun on ahdistava kohta. Nyt en leivo tai pakkaa, kuten henkilökohtaisten kriisieni yhteydessä. Mutta minulle on hyvä kun voin pinnistää voimani ja työntää johonkin suuntaan, joka tuntuu oikealta. Vaikka väsyisikin, tietää, että on tehnyt jotain.

Iltaisin kuuntelen vanhaa musiikkia, välttelen uutisia ja lillun jossain mukamukamaassa jossa en ajattele asiaa niin paljon. Annan sen valua omaan tunneympyrääni pieni savukiehkura kerrallaan, aina välillä hälveten. Ei minulla ole kiirettä. Totuttelen ja yritän säilyttää suhteellisuudentajuni. Aina välillä tunnen surua ja huolestuneisuutta. Aina välillä kiitollisuutta.

Asetuin kotikonttorilleni vihdoin perjantaina, poistumatta päivän aikana mihinkään. En muista poistuinko illallakaan. Viikonlopunkin vain kotoilin, mutta kävelin tarmokkaasti järveä ympäri. Joka paikassa oli muita kävelijöitä, pälyilevin katsein, osa määrätietoisen näköisinä, osa tennareissaan hämmentyneenä liukkailla lipsutellen, tätäkö kävelyllä käyminen onkin, ja enkä oikeasti voi tehdä enää mitään muuta?

Päätin, että nyt kävelen joka-päivä-järven-ympäri. Joko lyhyempää tai pidempää kautta. Tuo järvi on tavallaan kahdeksikon muotoinen, ja tarjoaa siis jännittävästi vaihtelunmahdollisuuksia. Kävelin lauantaina ja sunnuntaina. Eilen en ehtinyt, ja tänään en jaksa. Varpaani ovat kylmät, olen syönyt liikaa sokeria ja minua ylipäänsä laiskottaa. Kuuntelen Ozzy Osbournea miellyttävällä noin viidentoista hobitin istuttavalla sohvallani.

Viikonloppuna tajusin olevani jollain tavalla helpottunut, että mitään ei voi nyt tehdä. Olen ilmeisesti vähän väsynyt. Ja muutenkin, tällaisena levottomana ihmisenä, joka aina ylläpitää pitkää listaa asioista joita voisi tehdä, riennoista, joihin voisi singahtaa, ihmisistä, joita haluaisi tavata, ja muutenkin on koko ajan kurkottamassa kohti elämän yllätyksellisyyttä, on harvinainen tilanne tajuta, että nyt ei tarvitse koska ei pysty.

Lepäsin, kai. Puhuin paljon puhelimessa. Elämä on yllätyksellistä joskus myös kotiseinien sisällä.

Pitäisi pestä ikkunat, rapsuttaa pihaa sitten kun lumi taas sulaa, siivota siivouskaappi ja komero. Tuollainen lista ei täytä minua vastaavalla hermoja kutkuttevalla levottomuudella, enkä siitä stressaakaan.

Olen iloinen, että ennen tätä poikkeustilaa tulin sattumalta panostaneeksi kotipukeutumiseeni. Nyt minulla on "toimistopyjamahousut" ja "toimistohuppari", joita olen käyttänyt työpäivisin, toisin kuin viikonloppuisin jolloin käytän kaikkia niitä vaatteita joiden osalta toivon excelini antavan minulle armollisesti luvan delete-nappulan käyttämiseen. Eli siis rumia vaatteita joihin olen kyllästynyt. Toistaiseksi tämä lähestymistapa on jollain tapaa viihdyttänyt minua, mutta heti kun reaktioni vaipuvat koomaisuuden puolelle, muutan tulokulmaa, koska en ole itsetuhoinen.

I didn't see him but I heard what he said.

Pearl Jamilta tuli uusi levy ulos, Gigaton.

Suoritin työpäivän - se ei edelleenkään tuntunut pitkästyttävältä, vaan pitkältä ja hikiseltä suorittamiselta - jonka jälkeen palkitsin itseni rojahtamalla sohvaan ja ohjaamalla puhelimestani marsuun signaalin, joka saa levyn sisällön valumaan elintilaani uutena, kiinnostavana, kiehtovana.

Paitsi ettei se oikeastaan ollut kovin kiehtova. Vähän laimea. Olin kovin pettynyt. En ikinä ennen eläissäni muista tilannetta, jossa olisin odottanut jonkin bändin uutta levyä tällä tavoin.

Ehkä odotukseni olivat liian korkealla.

Sain kuitenkin aiheesta mutkan kautta positiivisen elämyksen. Facebookissa oli kuva bändistä:



Eddie ei ole pitkä mies, 169 cm. Stone on, 185 cm. Tai ainakin pidempi kuin Eddie. Paitsi tuossa kuvassa.

Vähän noloa.

Sitten googlettelin Stone Gossardia, ja LÖYSIN VIHDOIN KUVAN JONKUN BÄNDIN JÄSENEN KÄYTTÄMSTÄ PSYKEDEELISESTÄ HATUSTA VUODELTA 1991:

Olen vähän luullut kuvitelleeni koko hattuepisodin, olen googletellut tuota asiaa muutaman kerran tuloksetta. Että oliko niillä valtavia, oudon värisiä kalifi-tyyppisiä etnolippiksiä, tai onko niitä olemassakaan. Näinkö taas unta.

Tarina menee niin, että tuona mystisenä vuonna 1991 hyppäsin kaverin autoon, ajoin ilmeisesti yhden-kahden maan rajan ylitse jonnekin johonkin festareille, joissa esiintyi monta nimekästä bändiä ja artistia. Jälkeenpäin olen vähän googletellut mitä ne olivat. Osan muistan hyvin, alkuosan huonommin. Internetin tietojen mukaan Pearl Jamin piti esiintyä tuolla, mutta olivat peruneet, mutta minä muistan kuitenkin jollakin tapaa hämärästi sen keikan. Erityisesti muistan tuon hatun. Hattu siis on ainakin ollut olemassa, vaikka keikkaa ei ehkä. Tämä tieto jollain tapaa helpottaa oloani.

Tuossa vaiheessa elämääni Pearl Jam ei ollut tehnyt minuun vielä lähtemätöntä vaikutusta, joten olen kovin epävarma havainnostani. Epäilemättä jos he olisivat oikeasti olleet paikalla, olisin tullut lähtemättömästi vaikutetuksi.

Ja ei, en ollut nauttinut alkoholia tai muita tajunnan tasoon vaikuttavia aineita tuona kuumana ja mutaisena päivänä.

Pyyhin kotitoimistoni kerniliinan. Ne tahrat lähtivät. Pyyhin myös muutaman punaviinilasin pohjasta eri pinnoille eksyneen tahran pois pinttymästä. Pesin koneellisen mustia vaatteita. Muuten olen ollut töitäni lukuunottamatta oudon hyödytön otus.

Olin kyllä reipas ja epäpinnallinen. En tarkoita, että olisin ollut syvällinen, vaan olin rento ja välitön ja avasin puhelinpalaverin lisäksi videoyhteyden yhden vähän oudomman kollegan kanssa, vaikka tiedostin kyllä olevani meikitön, kiilteleväkasvoinen ja saunapuhtailla ja laittamattomilla hiuksilla varustettu. Siinä vaiheessa kun sitten näin itseni koneen ruudulla, huomasin olevani myös edelleen pyjamassa.

Kyllä minä tämän vielä hanskaan.

Tässä on kyllä jotain ihan kelpo 70-luvun vibaa. Ehkä annan mahdollisuuden.

But the hours grew so empty and the ocean sent her waves.

Ja tapahtui niinä päivinä, että Keisari Corporatukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli etätyölle pantava. Otin vuoteeni ja kävin, tai siis näyttöni, näppiksen, rullahiiren, joitakin hyödyllisen näköisiä johtoja, yhden mapin, pari vihkoa, neljä sujuvaa kynää, kuulokkeet, kännykän laturin, pienen varastolliseni Pirkka juotavaa vadelmajugurttia eväsjääkaapista.

Siirryin kotiin vähän haikein mielin.

Raivasin vanhapiikakansakoulunopettajakirjoituspöydältäni kaksi huonekasvia evakkoon keittiön pöydälle, valon ääreen kuitenkin. Irmeli ja Jari ovat heidän nimensä. Levitin pöydälle kerniliinan, samaa kaunista sinistä Marimekon purnukka-kuviota kuin keittiössäkin, ja ilmettelin, mitä mahtavat olla liinassa olevat tahrat. Sitten unohdin ne tahrat, ja asettelin pöydälle näppiksen läppärin, päiväjärjestelynelikenttälehtiöni jossa on laiskiaisenkuvia ja siihen sointuvan sinapinkeltaisen kierrekansimuistikirjan ja ne neljä hienoa kynää. Otin kuvan kotitoimistostani, sometin sen yhteyshenkilöilleni ja asetuin loppupäiväksi ikkunan eteen työskentelemään, ihastellen takapihallani kyhjöttävää pallogrilliä ja harvan ja epätasaisen sireenpuskan läpi näkyvää lumi- ja sepelikertymää, jonka sulamista seuraan seuraavat viikot ja kuukaudet mielenkiinnolla.

Kuin jäitä polttelisi, arvioin viihtymistäni tällä kotitoimistolla, mutta yritän kyllä.

Mielialani kohosi hieman, kun juttelin Valssimiehen kanssa, ja tajusin, että vastaavassa tilanteessa vuosi sitten olisin ollut kotitoimistolla hänen sekä Pikkukirpun kanssa. Kestän tämän paremmin. Olen kovin, kovin myötätuntoinen niitä vanhempia kohtaan, joiden kotona asuvat lapset ovat koko ajan kotona heidän kanssaan, ja vanhemmat neuvottelevat keskenään aikatauluista sen suhteen, kumpi vuorollaan saa työskennellä saunassa.

Illalla kävin Kaunomielen kanssa noutamassa syrjäiseen Jyskiin tilaamani toimistotuolin. Matkalla sinne näimme ankeuttajia. Ne olivat vallanneet Lidlin vieressä olevan liikenneympyrän.



Tämä oli hämmentävää.

Illalla suhtauduin kovin levollisesti ajatukseen, että aamulla voisin nukkua hitusen pidempään, keittää pannullisen kahvia, koota toimistotuolini, istua kauniin toimistopöytäni ääreen pyjamahousuissa, villasukissa, hiukset huolettoman sotkuisella puoliponnarilla kasvoilta pois vedettyinä, kosteuttava B-vitamiinivoide rusottavilla kasvoillani kiillellen. Siinä se päivä sitten sujuisi, luurit korvilla asioita hoidellen, sähköposteja lähetellen ja tekstejä muokaten. Välillä tekisin parit joogavenytykset, söisin jotain mukavan kevyttä mutta ravitsevaa, pitäisin 2-3 elvyttävää sometaukoa. Työpäivän jälkeen pukisin nastakengät jalkaani ja kirmaisin läheisen järven ympäri pitkästä aikaa sitä metsäisempää reittiä myöten, saisin kerättyä ruotooni happea ja päivistäni nyt puuttuvia askeleita.

Aamun kahden peräkkäisen virtuaalipalaverin jälkeen tajusin, että nettini katkeilee niin pahasti, etten tulisi suoriutumaan puolenpäivän isommasta väenkokouksesta kunnialla. Kyllä minä ehdottomasti tarvitsen internetin aaltojen taukoamattoman liplatuksen saadakseni ääneni kuuluviin kanssaihmisilleni ja täten tarkoitukseni työelämässäni toteutettua. Kyhäsin powerpointteja, toisella kädellä, levitin cc-voidetta toisella, etsin käsiini auttavasti tilanteeseen sopivia vaatteita, singahdin töihin viemättä pahveja kierrätykseen, toimitin työpaikkani avuliaille henkilöille jakeluun n. 5000 kpl paperinenäliinoja joita olin Kaunomielen nolostukseksi hoardannut kauppareissuni yhteydessä, singahdin työhuoneeseeni vain todetakseni että siellä ei oikeastaan ole mitään hyödyllistä enää, paitsi telakka jonka nappasin kainalooni johtoineen, singahdin koulutustilaan yhdistelemään erilaisia johtoja ja laitteita satunnaisessa järjestyksessä ja mielestäni jopa nerokkaan luovasti, ja sain kuin sainkin ääneni kuulumaan mutta en ensin kuullut muita, seitsemännen yrityksen jälkeen lopulta kuulin myös heidät, juuri minuutilleen tilaisuuden alkamisen aikaan.

Tämän jälkeen singahdin vielä sinne sun tänne kun kerran olin paikan päällä, sitten kotiin, seuraavaan puhelinpalaveriin, puoli neljältä sain lämmitettyä toissapäiväistä vähän pahaa ruokaa, ja kas.

Keittiön pöytä lainehtii tavaroita ja astioita. Keittiön tasoilla on paljon kaikenlaista joutavaa. Mm. vitamiineja, eilisiä ostoksia, deodorantti, kasseja, työkaluja. Sohvalla on kasa sekalaisia asioita, jotka olen riipinyt pois toimistorepustani painamasta. Lattialla on toimistuoli, edelleen osissa, sekä kaikki sen pakkaamiseen käytetty materiaali sen näköisenä kuin vesikauhuinen orava olisi yrittänyt tehdä pienoismallin Sidneyn oopperatalosta. Toimistopöytäni pursuilee johtoja (1900-luvun alussa ei selvästikään oltu osattu varautua tällaiseen määrään johtoja), papereita ja keksinmurusia. Ne tahrat ovat ehkä tapetointiliisteriä. Uudenkarhealla näppiksellä on jo mustikkamehua, samoin kuin t-paidallani.

Olen nääntynyt.

No, en erityisesti kokenut, että tänään olisi ollut tylsää.



Tätä levyä kuuntelin.

Niin yltäin murheen puistan.

Aika on poikkeuksellinen, ei ehkä maailman mittakaavassa mutta omassa aikaperspektiivissäni. Karmaisevaa, mutta tällainen akuutti kaikennielevä kriisi on jotenkin minulle luontainen olotila, on jotain mihin nojata, jotain joka maadottaa muuten häilyvän pääni. Viime viikot työskennellyt kovin paljon aiheen parissa, tai sen ympärillä olevien mahdollisien asioiden parissa. En sentään itse taudin.

Olen ollut kiitollinen siitä, että ainakin toistaiseksi olen saanut aamuisin mennä ihan oikealle työpaikalle. Hiihdellyt siellä hiljentyneitä käytäviä villasukissa, siivooja päivystävät tarmokkaina edestakaisin kumihanskat käsissä ja pyyhkivät ovenkahvoja useamman kerran päivässä. Kahviautomaatilla pidämme etäisyyttä, ihmiset lutraavat käsiä pestessään suurieleisesti ja pöytien pinnat menettävät kiiltonsa roiskuneesta käsidesistä.

Minäkin pesen käsiäni, ja sitten tartun uudestaan puhelimeeni ja avainnippuuni, jossa on se sama eebenpuinen avaimenperä vuodelta -92 ja mietin, että osaankohan tätä hommaa riittävän hyvin. Ehkä pystyn sittenkin jäämään kotiin.

Yhtenä päivänä jätin aamulla meikkaamatta. En tee sitä enää toista kertaa.

Eilen kokeilin toista jännittävää ja rentoa lähestymistapaa - menin paikalle rennossa, valtavassa vaaleanharmaassa kotihupparissani, joka mielestäni oli tyylillisesti ihan ok valinta.

Ja olihan se. Työpaikalla vain on aivan valtavan kirkkaat valot (siksi se meikkaamattomuus oli niin masentava valinta, kyllä minä minne tahansa muualle voin helposti mennä ilman meikkiä), ja kotona siistiltä näyttänyt, n. viikon käytössä ollut huppari paljastikin niissä kirkkaissa valoissa hyvin selkeästi koko sen repertuaarin ruokia ja juomia, joita olen puoli-istuvassa asennossa sohvalla röhnöttäessäni nautiskellut. Kahvia. Lisää kahvia. Paahtoleivällä voisulan päällä luistelevaa vadelmahilloa. Juuri muunlaisia aterioita en olekaaan nauttinut, mutta noistakin sävyistä ja tekstuureista saa jo luotua kivan surrealistisen taideteoksen.

Viime viikolla näin oudon todellisen unen. Olin ollut tanssitunnilla - siinä unessa - ja hieman otsanraja nihkeänä punoin auki tanssikenkieni kireitä solmuja, muistan oikein miten se käy kipeää vähän revenneeseen peukalonpäähäni. Joku nainen tuli juttelemaan minulle, puhui ja sirkutti ystävällisesti, mutten oikein ymmärtänyt, elekielestä jotenkin oletin, että oli ilahtunut nähdessään minut pitkästä aikaa. Lähti sitten pois ja jäin odottamaan vähän epätietoisena, tulisiko takaisin.

Siihen tilaan, joka ei ollut normaali tanssipaikkani - tajusin tietysti heti, että tavallaanhan tämä on unta eli ei pidä olettaakaan asioiden pitävän kutiaan ihan täsmälleen, vaan olevan vähän kuin viittauksia ja viestejä joita alitajuntani asettelee sinne tänne summittain - alkoi tulla muita ihmisiä, harrastamaan jotain muuta. He katselivat minua vähän sivusilmin. Yksi pitkä mies, moottoripyörävarusteissaan käveli kauempaa tilan halki ja katsoi minua pitkään. Mietin, mistä tunnen hänet.

No ei tullut takaisin. Oloni oli vaivautunut, ja epätietoinen, ihan niin kuin valveillakin usein. Minulle tuli nolo olo, etten kuulu paikkaan, pitää lähteä pois, muut katsovat minua vähän liian omituisesti. Kävelin ulos kengät kädessäni, siellä oli pimeää, ja pehmää, tuuli ihanan lempeästi, kuu loisti, kuului iloisia ääniä kauempaa. Ruohokentällä vähän kauempana oli lasten leikkipaikka, keinujen ja kiipeilytelineiden väliin oli ripustettu lyhtyjä, ihmiset juttelivat, tanssivatkin, kuului kilinää. Kävelin kohti pihamaan porttia, ja musiikki voimistui, ihan live flamencobändi soitti ihanasti. Ruoho oli märkää ja pehmeää. Oli ihanaa ja kaunista, mutta minä en kuulunut sinne.

Portin ulkopuolella olikin kielleke, kuu loisti kirkkaasti valo voimistui koko ajan. Kuun edessä olikin suuri valokehrä, valtavan kirkas ja rätisevä, sen ympärillä humisi. Näytti siltä, kuin sen sisässä olisi ihminen, hitaasti pyörimässä, aina välillä käsi tai jalka erottui, niinkuin syntymättömältä vauvalta äidin mahanahan läpi. Se oli valtavan kaunis ja hieno, kävelin lähemmäs, ja minuun tuli niin suuri ilo ja onnellisuus, että nostin käteni ylös ja kiljuin ääneen, kun olin aivan pakahtua.

Heräsin huutooni, olin niin täpinöissäni etten nukkunut pariin tuntiin. Olen pari kertaa sen jälkeenkin tavoittanut sen energian tunteen. Tuosta unesta tuli aivan mielettömän hyvä olo. Ehkä minulla on aivokasvain.

Muutenkin aivoni ovat toimineet poikkeuksellisesti. Eräänä perjantaina, kai jo pari viikkoa sitten, kävelin kaupungilla. Askel askeleelta tunsin yhtäkkiä päässäni ruksahtelevan hammasrattaita kuin jonkin kassakaapin lukon koneistossa klik-klik-klik ja sitten oivallus aukeni eteeni. Tajusin, että Poika 2 aikoo kosia Diivaa. Soitin välittömästi Kaunomielelle, ja huusin ääneen lempivoimasanani "PERKELE".

Tunnin kuluttua tästä Diiva soitti. "Äiti, me ollaan nyt... täällä!"

En ollut vakuuttunut havaintoni virheellisyydestä silti, ei suinkaan. Seuraavana päivänä Whatsappiin kilahtikin sitten kuva sormuksin koristelluista käsistä.

Kaiken tämän keskellä on ihanaa katsella ja kuunnella nuoria, avoimen rakastuneita ihmisiä, jotka ovat päättäneet olla perhe, tukea toisiaan kaikessa ja hyväksyä toisensa juuri semmoisina kuin ovat.

And the wind did moan.

Muutin tähän asuntoon viime keväänä. Taloyhtiön kokouksessa n. kuukausi sitten tulivat puheeksi sokeritoukat, että jossain asunnossa on havaittu niitä, ja olisi järkevä myrkyttää kerralla koko pieni taloyhtiö. Niin päätimme tehdä.

Epäilin ehkä nähneeni kesällä vessan lattialla pienen sirkeästi vilistävän otuksen, jonka näin jälkeenpäin päättelen oleva sokeritoukka. Ne ovat melko harmittomia, maltillisesti lisääntyviä viemäriasukkeja.

Sovittuna päivänä siirsin huonekalut pois seinien viereltä, tyhjensin tiskinaluskaapin, suorin astiat tiskikoneeseen, petasin sängyn (vaikka en olekaan tyypillisesti sellainen nainen joka petaa sänkynsä aamuisin). Poistuin töihin, palasin, ja kohtasin Tertun jäätävän vihan ja ylenkatseen inhimillisyyteni puutteita kohtaan koska olin unohtanut kertoa HÄNELLE asuntoomme saapuvista myrkytysmiehistä. Terttu kohautteli taas olikaan koko illan, ja lattialle tipahteli kuivuneita lehtiä ja oksanrankoja.

Siitä on nyt reilu kaksi viikkoa. Istuin eilen vessanpytyllä ja katselin lattiani 80-lukuisen beigejä pieniä kaakeleita. Vessan vinoon kiinnittämäni kynnyksen alta näköpiirini nilkutti sokeritoukka. Se ei ollut ollenkaan sirkeä, vaan jotenkin oudon pöhöttynyt. Se asettui eteeni, loi minuun pitkän ja läpitunkevan katseen, kouristeli muutaman kerran teatraalisesti ja sitten ilmeisesti kuoli. Myöhemmin huomasin kolme muuta ruumista, jotka olivat asettuneet kukin omaan kaakelinrakoonsa, siistiin riviin.

Oloni on siitä asti ollut kovin epämukava ja syyllinen. Olen kyllä varmasti tehnyt elämässäni paljon pahempiakin asioita. Vessan amppelin kuollut viherkasvi on samaa mieltä kanssani.

Laughs at my shit jokes.

Jossain vaiheessa olen huomannut, että minua ärsyttävät ihmiset (luetaan miehet), jotka jatkuvasti polttavat suunsa tai kielensä. Joku niistä selitti minulle, että ei ole lapsena oppinut varomaan kuumaa ruokaa, kun äiti on aina lusikkaan puhaltelemalla ja lautasta hämmentämällä varmistanut, että se on sopivan lämpöistä pikkumussukan syödä.

Ehkä tuo suunsapolttamisominaisuus ei ole ollut noissa miehissä se varsinainen asia, joka on ärsyttänyt.

Minä en ole varma, olenko ollut ylisuojeleva äiti vai en. Tai olen melko varma, että en ole ollut. Olen yleensä ilmoittanut asiat lapsille aika suoraan, ja odottanut heidän tekevän itse johtopäätöksensä siitä, kannattaako päänsä halkaista pyöräilykypärän käyttämättömyydellä tai syödä karkkia ihan joka päivä. Tavallaan olen ehkä laittanut heitä itse aika isoon vastuuseen jo pienestä lähtien.

Kaunomieli, se ensimmäinen lapseni, oli vähän poikkeuksellinen pikkuotus. Jostain syystä oletin, että hän ymmärsi ihan vauvasta asti kaiken mitä sanoin (en juurikaan tiennyt mitään vauvoista), eikä hän missään vaiheessa kumonnut olettamaani. Selitin asiat alusta asti niin kuin ne olivat. Kerroin myös pääsääntöisesti mitä tapahtui, miksi mitäkin tehtiin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Minne ollaan menossa ja miksi.

1 v 10 kk vanhalta Kaunomieleltä otettiin verikoetta. Kiltti sairaanhoitajatäti rauhoitteli lasta "tämä on vain punaista mehua". Kaunomieli kauhistui, alkoi huitoa ja itkeä. Minä rauhoittelin "ei kun kyllä se on verta, sinun verta jota sydän pumppaa sormiin asti", ja likka rauhoittui. Olisihan se aika kamala asia, että veren sijaan suonissa virtaisikin punaista mehua.

11 kuukautta vanhana Kaunomieli opetteli kävelemään tukea vasten, siirsi itseään hissukseen keittiön seinää ja kaapistoja vasten edestakaisin huojuen ja tasapainoaan tapaillen. Veljeni, joka oli kylässä, oli huolissaan siitä, että Kaunomieli polttaisi itsensä kuumenemassa olevaan uuniin. Minä en - olinhan sanonut likalle, että uuniin ei saa nyt koskea (ja että ylipäänsäkään siihen ei kannattanut koskea), eikä Kaunomieli siis tietenkään koskisi uuniin. ja sitä rataa.

Diiva ei sitten ollut ihan samanlainen.

Tänään kumpikin tyttäreni ilmoitti vartin välein, että nyt on tylsää, mitä tehtäisiin. Jihuu! Poimin lapset töistä lähtiessäni kyytiin ja menimme Zeppeliiniin, siihen rapistuneeseen kylpylää muistuttavaan 90-luvulla avattuun suurehkoon kauppakeskukseen, jossa nykyisin on aavemaisen hiljainen tunnelma mutta oma eksoottinen viehätyksensä.

Diiva tuli autoon pukeutuneena tyylikkääseen oversize-kokoiseen kalanruotokuvioiseen villakangastakkiin. Takki on toden totta erityisen tyylikäs, itselläni on samanlainen, overoveroverkingsizekokoisena. Kainalossaan hänellä oli lämmin toppatakki. Ihmettelin miksi. No totta kai siltä varalta, että auto hajoaisi matkalla (15 km yhteen suuntaan) ja jäisimme talvipakkaseen (-3 astetta) värjöttelemään hinausautoa odotellen. Olin ällistynyt. Kaunomieli esitteli minulle samasta syystä mukaan pakkaamansa paksut tumput ja pipon. Kumpikin olivat tuohtuneita hämmästyksestäni - miten minä muka nyt tässä vaiheessa kyseenalaistan asian/asenteen, joka on ollut heidän lapsuutensa järkähtämätön kulmakivi.

Ei me kyllä kovin usein kyllä olla jääty autolla tien poskeen, ainakaan pakkasella. Silloin yksi joulu (-14 astetta) kuskinpuoleinen etuikkuna jäi jonkin sähkövian takia auki-asentoon, ja ajoimme siis ikkuna auki kaupungin läpi. Sillä kertaa takapenkillä oli lapsi, joka ei ollut suostunut pukemaan toppahousuja. Ei muuten ollut minun lapseni.

Kumma, miten vanhemmuudesta ei ilmeisesti vaan voi selvitä ilman kaihertavaa syyllisyydentuntoa.

Parisuhdeharjoitteeni jatkuvat, koska olen sinnikäs luonne. Tapaamismahdollisuuksiemme aika-avaruus tekee jonkinlaista spiraalia, pientä kiemuraa, niin pientä ja kapeaa, ettei siihen mahdu kokonaisia viikkoja joissa olisi viikonloppuja. Ei yhden yhtä viikonloppua tammikuun jälkeen. Eikä oikein kunnollista, tavallista arkeakaan, jossa olisi normaaleja ja vaihtelevia arkiasioita. Tai no ehkä arki ei lähtökohtaisesti edes ole vaihtelevaa.

Rajoitumme muutamiin satunnaisiin arki-iltoihin, muutamiin tunteihin hieman erirytmisten työpäivien väliin, toistamaan hyväksi havaitsemiamme rutiineja rajallisissa rivitalo-olosuhteissa säiden ollessa yleensä epäsuosiollisia millekään talosta poistumiselle. Olemme kumpikin lähtökohtaisesti varautuneita, säikkyjä ja ihmisarkoja metsäläisiä, jotka kovasti tarvitsevat keskinäiseen kommunikointiinsa jonkinlaisia vahvistavia rituaaleja, mutta olosuhteiden pakosta olemme pystyneet kehittämään niitä hieman liian rajallisen repertuaarin. Diagnoosini on, että tarvitsemme vaihtelevampia olosuhteita, mutta on kaikenlaisia ihan oikeita olosuhderajoitteita. Sen lisäksi, että minä olen Hämeestä ja hän on suomalainen mies.

Maanantai-iltana nökötimme harmaalla vuodesohvalla, katsoimme A-studion reportaasia vankeinhoidon tilasta Suomessa.

Kyllä meillä on suunnitelmia tehdä muunlaisiakin asioita. Rutkasti hyvää tahtoa, oletan. Toivon, että jos olen riittävän kärsivällinen, se olisi kerrankin hyödyksi, eikä vain pakkomielteistä sinnikkyyttä, jota olen menestyksekkään itsetuhoisesti harjoittanut jo useita kertoja aiemminkin.