tiistai 11. maaliskuuta 2014

Suur-Savon kolmanneksi paras pirtanauhantekijä.

Esikoiseni Kaunomieli pähkäili elämäntuskansa. Meillä on hyvin samanlaiset elämäntuskat, itse olen tosin jo notkistanut omaani ahkeralla käytöllä niin paljon, että se mukautuu useimpina päivinä ylle kuin toinen iho, eikä enää niin kamalasti haittaa liikettä.

Kaunomieli ihmetteli, että miksi hän vielä jokin aika sitten ajatteli aivan vakavissaan, ettei saisi opiskella itselleen mitään hauskaa ammattia, vaan pitäisi tähdätä jo hyvissä ajoin jonkin rasittavan ja ankean uran äärelle, mielellään vielä naisvaltaisen ja sovinnaisen, paljon opiskelua vaativan, ja sopivan huonosti palkatun. Että miksi hän on mennyt kahmimaan kristillisestä smörgåsbordista vain kukkuralautasellisen perisyntiä, vaatimattomuutta ja vähäpätöisyyden hyvettä, vaikka siellä olisi ollut tarjolla myös ihan kivojakin juttuja, kuten pelastus ja armo, ja yltiöyhteisöllisyys. Että sama jos menisi viiden tähden hotellin aamupalalle syömään neljänviljanpuuroa, ilman voisilmää. ”No thanks, no salvation or grace for me, I’m good with all this nutritious guilt and pain.”

Panee miettimään, että miksi ei. Miksei saisi tavoitella elämässäni enemmän iloa ihan vain iloisuuden takia?

Minä olen suunnitellut uusia kuvioitani ahkerasti, miettinyt missä asuisimme, miten. Olen pyöritellyt näytölläni kuvia rivitaloista, kerrostaloista, paritaloista, miettinyt miten saisi nykyisen elämäni ja siihen liittyvät kustannukset mahtumaan nykyistä kompaktimpaan kokoon, ja siirrettyä lähemmäs tyttärien kouluja, harrastuksia, elämää ylipäänsä. Olen laskenut neliöitä, kilometrejä, euroja, vessanpyttyjä, keittiön vetolaatikkoja, ikkunoita, parvekkeita, takapihoja, portaita, seiniä joihin ripustaa tauluja, komeronhyllyjä. Miten minun koko elämäni mahtuu tuonne?

Jotenkin alan tässä tajuta, että pelkkä mittasuhteiden skaalaaminen pienemmäksi ei ole se asia, mitä olen tekemässä ja hakemassa. Ehkä tässä oikeasti voisi muuttaa ja muuttua. Tehdä ihan uusi elämä, uudet ajatukset ja unelma. Pitäisi vain olla valmis vihdoin luopumaan paljosta sellaisesta, mitä on kantanut mukanaan, kun kaikki ei mahdu kuormaan.

En pysty erottamaan, puhunko tavaroista vai asioista, tai onko niillä oikeastaan eroa. Me usein osoitamme arvostuksemme asioita kohtaan tavaroiden kautta. Säilytän asioita, koska tuntuu väärältä luopua niistä.

Ihminen elää ihonsa sisässä, housunpersusta, tossunpohjaa ja pottuja kuluttaen, ostaa, valitsee, tekee, valmistaa, rikkoo ja tuhlaa. Ja silti pitäisi olla niin mahdottoman henkinen, kun se on ylevää ja hienoa, toisin kuin materia. Onhan se toki hienoa, kun voi filosofoida ja lukea runoja ja luoda maailmankäsityksiä eikä vain viljellä perunaa, mutta silti ihmisyyden raamit ovat aika konkreettisia. Pimeä ja valo, syntymä ja kuolema, nälkä ja kylläisyys, kylmä ja kuuma, sileä ja karhea, multa ja kivi, vesi, ilma, viemäröinti, siemenperunat, terävä puukko tai sakset.

Nuorena muutin vahingossa Lappiin. Siellä oli talvella kylmä ja matkat pitkiä. Se tapahtui 15 minuuttia ennen kuin kaikilla oli kännykät, eikä ne siellä toimineetkaan. Ihmisten mielenkiinto pyöri olennaisten asioiden ympärillä – kuinka pitkä matka on, onko varpaat lämpimät, riittääkö bensa, onko ruokaa, ja missä muut ihmiset ovat. Jos jossain oli tanssit, kukaan ei valittanut musiikin tyylistä, koska valinnanvaraa ei ollut. Minä tunsin siellä itseni tervetulleeksi, vaikka olin ihan yhtä erilainen kuin muuallakin.

Säilytän liinavaatekaapissani kohta sata vuotta vanhaa pellavaista käsin kudottua pyyhettä, johon on paksulla punaisella villalangalla kirjailtu kömpelösti A.L. Minun mummoni, jota edes äitini ei ehtinyt tuntea hyvin, on sen kutonut, ommellut ja itselleen nimikoinut. Nimikirjainten lankavalinta, kirkas väri ja hätäinen toteutus viittaavat siihen, että ehkä tuota pyyhettä ei kirjailtu kapioarkkua varten, vaan erottumaan muiden naisten vastaavista pyyhkeistä yhteisessä saunassa. Ei tuollaista voi heittää pois, eikä oikein käyttääkään. Se ei ole kovin hieno, mutta minulle korvaamaton.

Ehkä nyt on se aika, että käyn läpi kaiken, esine asialta. Minulla on paljon sellaista, mitä en halua heittää pois, mutta myös paljon sellaista, jota säilytän jonkun muun kuin itseni takia.

On pakko vihdoin todeta, ettei minusta tullutkaan suurperheen äitiä. En leivo ruisleipää itse leivinuunissa. Eikä minusta tullut myöskään riuskaa maatalouslomittajaa, luomuviljelijää, lampaankasvattajaa, huovuttajaa, perinteiset työtavat osaavaa kankuria. En ole opettanut lapsiani ompelemaan vaatteitaan itse. En saa kompostia käymään kunnolla, enkä jaksa kitkeä pientäkään kasvimaata. Käytän Santa Maria grillimaustetta ruuassa.

Minusta ei tullut varmaan mitään niistä asioista, joita äitini arvostaa. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, mitä olen, ja mitä en ole, ja se näkyy myös siinä, miten suhtaudun tavaroihin. Minulla on kolme kaulinta, koska leipominen on tärkeää ja hyödyllistä, ja kaulimet ovat hyödyllisiä, joten niitä lahjaksi saatuja ei ole voinut antaa poiskaan. Vaikka kaksi niistä oli polttarivitsejä. Olen varmaan ajatellut koko ajan, että jonain päivänä leivon niin paljon, että ne kaksi ylimääräistä kuluvat puhki.

Kerroin viime viikolla äidilleni muuttoaikeistani. Hän oli ymmärtäväinen, että aivan hyvin minulle riittää pienempikin asunto, kun enhän minä esimerkiksi tarvitse tilaa neulekoneelle.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Vieraaseen pöytään huutelua.

Pääni on ylikierroksilla, jälleen kerran. Sinänsä tuo on aivan oikeutettu reaktio siihen, mitä ympärilläni tapahtuu, joten mikäs siinä että myös ruokahalu on vähän kateissa ja unettomuus vaihtuu istualleen nukahtamiseen tämän tästä.

Ex-kälyni kuoli. Olin aiemmin enemmän tekemisissä hänen kanssaan, ja viime ajat ilmeisesti liian vähän, koska nyt minulla on huono mieli asiasta. Suren, mutta tunnen itseni kuokkavieraaksi. Toisaalta, minulla on lähtökohtaisesti aina huono omatunto asioista. Kuuluu perusluonteeseeni, vaikka käyn päässäni jatkuvaa risusavottaa tätä ilmiötä vastaan.

En tiedä, saako edes ikävöidä ihmistä, jota ei varsinaisesti ollut ikävä hänen eläessään, mutta suren sitä, että hänellä oli niin vaikeat viimeiset vuodet, ja että matka jäi niin lyhyeksi. Ja itkeskelen tämän tästä elämää ylipäänsä. Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ikävä ja suru on liiankin kova.

Diivalle tämä on taas yksi elämisen suuri oppitunti, ”läheisen kuolema”, ja minä toimin päivystävänä kotiopettajattarena. Diiva ja serkkunsa suunnittelevat laulaa hautajaisissa, ja etsimme yhdessä sopivaa laulua. Tämä sai minut tyrskähtämään kaameaan jolinaan auton ratissa:



Siitä tulee minulle ikävän lisäksi mieleen se, miten hänellä oli aina aikaa läheisilleen, ja miten helppoa hänelle oli näyttää välittävänsä muista. Ehkä se ei biisinä kuitenkaan sovi tilaisuuteen.

Tällä viikolla vasta tajusin, että tyttäreni Kaunomieli on enemmän tätinsä näköinen kuin kummankaan vanhempansa.

Huomio harhailee ja kiinnittyy ihan omituisiin asioihin. Aamu-TV:n taustahäly sai minut eilen taantumaan 70-luvulle. Markku Veijalainen haastatteli jotain tietokirjailijaa, puhuivat suomen politiikasta menneiltä vuosikymmeniltä. Lounastunnilla katselin tonnikalapurkkia, ja tämä taustaääni häilyi takaisin mieleeni. Mietin, että mikä ihme se porukka oli, jolle annettiin sitä kehitysapua. Anjovistipuolue?