Swing it, shake it, move it, make it.

Excelini mukaan minulla on 14 alushousut. Nykyisellään puhtaat sellaiset ovat jatkuvasti vaarassa loppua kaapistani, koska elämäni on niin kiireistä. Olen myös missannut ainakin yhden kivan näyttelyn taidemuseolla, vaikka minulla on museokortti ja vain aikaa käytössäni.

Kun elin ruuhkavuosia, pienehköjen lasten, työn, avioeron ja semmoisten tyrskiessä ympärilläni, minulla oli paljon aikaa pestä pyykkiä. Kesäheinällä oli kaksi settiä sellaisia Monday-Tuesday-Wednesday jne. pikkuhousuja, joita hän halusi käyttää tismalleen oikeina viikonpäivinä, muttei vielä osannut englantia riittävän hyvin, joten minä järjestelin puhtaat pikkuhousut hänen kaappiinsa aina viikonpäiväjärjestykseen siten, että pinon ylimmäinen oli aina seuraavan päivän viikonpäivä. Ensisijaisesti täytin viikonpäivien slotit mieluisamman setin pikkareilla, sitten sen toiseksi mieluisamman, ja sitä mukaa kun viikonpäiviä puuttui rotaatiosta, korvasin ne geneerisillä, viikonpäivättömillä pikkuhousuilla. Aina kun toin puhdasta pyykkiä hänen kaappiinsa, järjestin pinon uusiksi.

Oi niitä aikoja.

Eilen tanssin fuskua. Tunnin. Vähän tahmeasti. Sitten tajusin, että jos haluan katsoa Kaunomielen kanssa Ensitreffit alttarilla edes suurinpiirtein oikeaan vuodenaikaan, sen pitäisi tapahtua juurikin eilen. Julistin hätätilan, sain hyvityksen toisesta, jo maksamastani fuskutunnista, vaikka se ei ole tavallaan sallittua, pakenin paikalta, poimin Kaunomielen kyytiin, kurvasimme lähigrillille, ostimme keskinkertaiset makkaraperunat, söimme ja katsoimme miten jälleen kaksi pahaa-aavistamatonta sulhasta luo ensikatseensa portaita alas astelevaan morsioonsa. Ne ensikatseet olivat muuten ihan lupaavia, ja kiljuimme kannustavasti, vähän kuin Tappara-Ilves ottelussa. Sitten kauhistelimme hieman morsianten hökeltävää käytöstä. Minä toivoisin olevani vastaavassa tilanteessa enemmän Greta Garbo. Erityisesti kiemurtelimme tuskasta kun näimme, miten henkilö ilmaisi tunnetilojaan tanssien. Tavallaan se oli kovin hienoa. Tämän sulhasen odotusarvo oli herättää morsiamessa positiivista myötähäpeää. Minusta se oli kovin realistisesti oletetettu.

Aamulla heräsin jälleen kotitoimistotyötyöpäivään. Suoritin käänteisen strip-tease ohjelmanumeron siinä järjestyksessä kuin olin vaatteistani illalla kuoriutunut lattialle. Laitoin tummapaahteista kahvia tippumaan. Harjasin hampaat. Käynnistin koneen. Puhuin koronasta. Päiväni murmelina.

Kymmenen aikaan koin varmaan jotain sellasista kuin alkuasukkaat ennen tsunamia, kun he saavat ennakkoaavistuksen joka saa heidät vetäytymään vuorille turvaan. Laitoin ihan oikeaa ruokaa jo kymmeneltä, enkä esimerkiksi puuroa. Ja join paljon kahvia. Puolenpäivän aikaan sainkin sitten yllättävän indikaation, että minun tulisi saapuman työn tekemiseni viralliselle paikalle, melko lyhyessä aikamääreessä. Töpöttelin itseeni CC-voidetta, puuteria, ripsiväriä, kuorrutin itseni vähän tuoreemmalla vaatekerralla, kietaisin hätäpompulan ja singahdin töihin pinkeänä kuin iloinen vieteri. Tein sitä ja tätä ja tuota, höpötin ihan livenä ihmisille, sekä virtuaalisesti, tyhjensin autossani olevat keksi- ja karkkivarastot parempaan huomaan, kipitin käytäviä ja portaita, päivittelin exceleitä ja tuunailin tekstejä. Lähdin kotiin ehkä hitusen myöhemmin kuin oletin.

Kotona keräsin laukkuuni paljon kenkiä, vaihdoin jälleen vaatteet, lisäsin vähän päivällä unohtuneita meikkejä kasvoilleni ja kurvasin autolla Verkkokauppaan. Olen nyt käynyt siellä kolmesti, asioinut yhteentoista kertaan eri asiakasapalvelu-tiskeillä ja onnistunut lopulta ostamaan televisision, soundbarin ja subwooferin. En ole vielä täysin onnistunut asentamaan niitä, mutta olen kovin häkeltynyt ajatuksesta, että minulla on toimiva kaukosäädin.

Puskiessani subwoofer-soundbar-ostostani kohti autoa tajusin kokovartalotäriseväni. Verensokerini olivat alhaalla, oikein kunnolla. Kartoitin mielessäni lähimmät pikaruokaravintolat. Missä niistä olisi vähiten kiusallista käydä yksin? Ajoin hyvin varovasti lähellä olevaan McDonaldsiin (kolmas kerta tällä viikolla, luulen). Tilasin automaatista. Otin sellaisen jonkin grand de luxe-tyyppisen hampurilaisratkaisun. En jaksanut selvittää, mitä siinä oli sisällä, mutta tiesin, että se tuotaisiin pöytääni sellaisessa hienossa mustassa laatikossa, ja se ajatus jotenkin lohdutti minua. Alhainen verensokeri sai minut hetkellisesti vaipumaan syvään itsesäälin alhoon.

Melkein itkin hörsiessäni mansikkapirtelöäni. Hampurilainen oli vähän paha, siinä oli jotain karvasta punaista tahmaa. Sotkin itseni. Päivä oli ollut kovin kiva, mutta minulla ei oikein ollut ketään kelle kertoa sitä. Minulla oli harvinaisesti yksinäinen olo. Sitten tajusin, että yksineläväksi ihmiseksi minulla on tuollainen olo aivan äärettömän harvoin, ja nytkin se taisi johtua vain siitä alhaisesta verensokerista.

Söin, ja tajusin olevani kaikesta kiireestäni huolimatta taas 45 minuuttia etuajassa tanssitunnilta. Antauduin ostostonttuni johdattamasksi. Määrätietoisesti hän styyrasi minut Lindexiin, mistä löysin miellyttävän mallisen baaritunikan, jonka kaula-aukko takaisi, ettei satunnaisesti valittu keskustelukumppanini tulisi kiinnittäneeksi huomiota silmänalusryppyihini. Juuri tuollaista olenkin jo hetken etsinyt.

Tanssitunnilla nousin varpailleni ja aloin sipsuttaa valtavan pitkä askeleita taaksepäin hitaan valssin merkeissä. Pohkeeni kramppasivat napakasti. Purin hammasta ja kestin sen. Tanssin. Väliajalla myös fuskua, aivan omituisia kuvioita sen kainalokarvojaan paitaansa kuivanneen miehen kanssa. Hänellä on hyvä vienti, tuntuu, että pystyn mihin vain. Meille taputettiin.

Kotona huomasin, että Hämähäkkimies oli laittanut minulle monta viestiä joissa kerrottiin asioita Kekkosesta. Kerroin hänelle päivästäni. Hän vastasi Ok.

Autossa soi tämä allaoleva biisi. Se kuullosti tutulta, mutten täysin tunnistanut sitä, ja musiikki puhaltimineen sai minut odottamaan jotain paljon monumentaalisempaaa klassikkoa.