tiistai 28. tammikuuta 2020

Can you keep 'em in the dark for life.

Hämmentävää, mutta en ole tänään joutunut ensiapuun. Aamulla mietin, että tänään olisi se päivä, jolloin väistämättä jossain vaiheessa retkottaisin jossain ensihoitajien käsissä, armollisen tiedottomana tai piinallisen tietoisena, tilanteessa, jossa musta, nokkelasti ei-pyykissä olevista vaatteistani koostettu melkeinn järkeenkäypä mustanpuhuva vaatekerta (mustat eigenuiininnahkaiset legginssit, t-paita, josta en ole vielä varma onko se hauska vai ei, ja puoliasiallinen muhkurainen pehmeä jakku) leikattaisiin saksilla yltäni, niittikoristeillaan hämäämävät mutta järkevät talvikenkäni irroitettaisin jaloistani, ja viime aikoinen aivojeni hataruus paljastuisi, koska minähän olen vain huijari joka huijaan olevani järkevä aikuinen.

Järkevät aikuiset eivät unohtele näin paljon asioita. Ja suorittavat loppuun aloittamansa askareet, kuten pakkaamisen, ja jos pakkaavat, pakkaavat tavarat laukkuun eikä laukun viereen.

Elämässäni on ollut paljon pakkaamista, kun siirryn tämän tästä toiseen ulottuvuuteen viettämään aikaa mielenkiintoisen henkilön kanssa, ja sitten siirryn pois sieltä. Yhtään shampoopulloa, hiukrenksua tai korvakorua en ole sinne jättänyt, periaatteesta, koska olenhan itsenäinen ja itsellinen ihminen ja yritän säilyttää edes rippeet vaikeasti tavoiteltavuuden illuusiosta. Sen sijaan olen unohtanut sinne mm. kännykänlaturini ja toisena päivänä kännykkäni. Ja ei, minulla ei ole avainta ko. residenssiin, jotta voisin diskreetisti noutaa unohtamani asiat.

Eilen muistin lähtiessäni pakata mukaan ko. nokkelan vaatekerran seuraavan päivän työrupeamaa varten, mutta unohdin puhtaat alushousut ja ohuet, asialliset nilkkasukat, jotka näyttisivät järkeenkäyviltä toimistoloafereissani.

Olin sitten nokkela ja sisäisesti iloisen 1920-lukuinen, ja mahdutin nahkalegginsseihini alusvaatteiden sijaan yöasuni alaosan, pitsillä koristellut lahkeelliset lohenpunaiset satiinibokserit. Sellaiset, jota mummoni olisi käyttänyt 20-luvulla, ja niissä on vallan riittävästi kangasta verhoamaan tuhdimpikin flapper-girl. Ehkä hän käyttikin juuri tuollaisia. Ja sitten koko päivän pelkäsin sitä ambulanssikeikkaa. Jaloissani minulla oli, mustiin housuihin, mustiin kenkiin, mustaan t-paitaan (jossa on Marie Antoinetten kuva ja teksti "messy hair don't care") ja mustaan muhkuraiseen jakkuuni sopivasti paksut valkoiset puuvillanilkkasukat, joissa jalkaterän päällä vaalenpunainen sydän ja teksti "äiti".

Mutta ei, minulla ei ole mitään syytä valitta asioiden tilasta.

Paitsi että tänään valssitunnilla oli tahmeaa opetusta, lähdin pois yhden tunnin jälkeen.



Juu olen jakanut tämän ennenkin.

lauantai 25. tammikuuta 2020

Numbers keep falling off the calendar's floor.

Hankin taannoin - vilpittömin aikein ja tarkoituksin - kuntosalin jäsenyyden. Tämän jälkeen on tapahtunut asioita, jotka ovat vaikuttaneet vuorokauden tuntien ja viikkojen iltojen kulutustottumuksiini. Olen käynyt salilla hyvin, hyvin vähän, ja säännnölliseen kuukausimaksuun verraten käyntini ovat melko arvokkaita. Olen myös tanssinut, minkä alun perinkin priorisoin saleilun edelle, koska tanssi vetreyttää ja kiinteyttää aivojeni poimuja siinä missä latteita pakaralihaksianikin.

Ne muutama kerta salilla ovat kyllä auttaneet faskioitani venymään vallan mallikkaasti, ja ehkä en vielä luovuta vaikka järkisyyt puhuvat minua vastaan. Tänään muistelen, että ohjattuna liikuntamuotona on jooga. Jos muistaisin, minkä salin jäsenyys minulla on (ne kaikki kuullostavat samalta), voisin googlettaa joogan alkamisen aikataulun internetistä. Ensin pitää siis selvittää se salin nimi. Ehkä minun pitää käyttää jotain karttahakua, yrittää muistaa paikan osoite, ja katsoa löydänkö salin nimeä sillä konstein.

Tämä on aivan taivahan tosi.

Havaitsin itsessäni keski-ikäistymisen merkin. Kun ihminen menee kampaajalle, toiveikkain mielin, uuden elämän ja minuuden arpalipukkeen ostaneena, hänellä on usein mielessään joku hiusidoli. Haluan samanlaiset hiukset kuin Beoyoncella (osta peruukki)! JLolla (hanki latinosukujuuret)! Jollain Kardashianilla (osta peruukki)! Anna Puulla (lisäkeletit)! Minä ajattelin mennä ensi viikolla kysymään, saisinko vähän samanlaiset hiukset kuin tuoreella valtakunnansovittelijalla. Se on ehkä vielä vähän pitkä prosessi, liian lyhyiden otsahapsujen osalta, ja värityksessä jatkamme valitsemallamme Morticia-linjalla, mihin on vielä matkaa, mutta jonnekin sinne päin olen ollut menossa jo hetken. Nyt osaan siis sanoittaa tavoitteeni paremmin, kiitos työsopimusneuvottelu-uutisoinnin.

Jos vielä poistaisivat kiky-tunnitkin, niin en enää salaa kyseenalaistaisi työmarkkinapolitiikkamme järeitä lainalaisuuksia.

Hassulla tapaa tämä nykyinen parisuhdeolomuotoni on ajankäytöllisesti täsmälleen sitä, mitä lääkäri minulle määräisi. Isäntämies ei ole toisella puolen maapalloa kuukausitolkulla putkeen, minkä olen siis kokenut melko turhauttavaksi tavaksi harjoittaa parisuhteellista kanssakäymistä, mutta meillä on kuitenkin niin paljon käytännön asioita lautasillamme, että omaan käyttööni jää vallan muikea määrä iltoja ja tunteja ja viikonloppuja jolloin voin olla vain minä, palata itseeni siitä omituisesta leikistä jota jonkin verran edelleenkin pelaan siinä vaiheessa kun tutustun toiseen, siitä jossa en ole ihan varma olenko paikalla itsenäni vai sovittelenko taas jotain lainattuja naamareita. Olen vähentänyt sitä leikkiä, ihan varmasti olen, mutta se, että maltan palata itseeni ja olla yksin auttaa silti kovasti. Joskus malttaminen on kovin vaikea laji, kun on jonkin oikein kiinnostavan asian äärellä, ja siihen asiaan on hyvä kun on jonkinlainen käytännön pakko.

Lääkärini, ihan oikea lääkäri siis, jonka kanssa juttelin viikolla sattumalta lounasjonossa paahdettujen punajuurten äärellä, soitti minulle. Hän sanoi, että kun et kuitenkaan muista/ehdi/onnistu varaamaan hänele vastaanottoaikaa riittävän tehokkasti, niin hänpä laittaa sinulle lähetteen verikokeisiin ihan keskustelumme pohjalta. Olen hyötynyt rautakapselien napsimisesta kovin paljon, mutta on huolestuttavaa, että n. viikon tauko kapseleiden syönnissä sai muistini, ihoni ja vireystilani romahtamaan dramaattisesti. Nyt siis syön rautaa jälleen, mutta olen lievän toiveikas, että asiaan löytyisi järeämpiäkin konsteja.

Olen kuunnellut tätä alla olevaa uteliaana ja vähän hämmentyneenä. Kuullostaa niin paljon Red Hot Chili Peppersiltä, System of a Downilta ja sitten vielä tuo kasarimainen brittipoppipimputus tuossa päällä... Inxs? Toisaalta arvostan, että ihmiset tekevät asioita uudella tapaa, lainaavat vaikutteita, menevät epämukavuusalueelleen, eivät vain toista itseään, ottavat haasteita. Jokin tässä silti saa minut vähän huolestumaan.




perjantai 24. tammikuuta 2020

Mitä sä susta pyydät?

Viikko on ollut kiireinen ja tapahtumarikas. Olen yrittänyt harjoittaa uusia taitojani, sitä, että kellun ajan päällä enkä uppoa siihen niin, että virtaus vie minut enkä pääse pintaan hengittämään riittävän usein.

Taas vesikielikuva. Niitä on aika paljon. Mutta ehkä jos ajattelen itseäni elämässäni, tunnen aina uivani. Joskus laskeudun valveesta uneenkin kuin veteen ja lähden uimaan.

Olen tehnyt töitä, aika paljon, en ehkä ajallisesti mutta jos laskee ampeereja ja voltteja, vähän rouheasti mutta kaikkeni yrittäen. Menin vähän epämukavuusalueelleni, ihan pikkasen koulutin tai valmensin ideatasolla asioita, enkä vain ollut liikkeellä sillä agendalla, että minä nyt kerron prosesseista ja tavoista toimia. Tai ehkä se onkin oikeasti mukavuusaluettani. Se meni ihan ok, ei ehkä aivan loistavasti, mutta seuraavalla kerralla olen pirskahtelevampi. Sitten torstaiaamuna ei enää ollut ihan niin kiire, hain kupin kahvia ja istuin työpöytäni ääressä jalat ristissä tuolilla, rapistuttelin papereita, hörpin kahvia, korjasin silmälasieni asentoa, silmäilin sähköpostiani ja mietin, että on tämä oikeastaan mukavaa. Että on paikka mihin tulla ja leikkiä aikuista toimistotätiä. Että täällä ajattelen näitä, ja sitten illalla ajattelen muita.

Selätin karmaisevan ruokakarmani. Tein pitkään ja pieteetillä haudutettua pulled porkia, tuoreella chilillä tulistettua mojo-tahnaa, papusalsaa, nachoja, ja tortilloja. Kutsuin klaanini (tyttäret ja niiden lisäosat eli pojat) syömään, ja vihjaisin isäntämiehelle, että kööri on koolla jos haluat tulla käymään esittäytymässä.

Ruoka oli hyvää, keskustelu pyöri ehkä kahdessa eri ringissä vain hieman risteillen, mutta ensivaikutelmat on nyt vaihdettu ja selvisimme kaikki hengissä pahemmin traumatisoitumatta.

Kaunomieli valitti jälkeepäin, että vaikka hän on jo teoriassa aikuinen, on epäinhimillistä ja sylettävää joutua näkemään äitinsä ihastuneena, ja on epäreilua, kun hänen ydinperheissä kasvaneet ystävänsä eivät ymmärrä olla hänelle empaattisia aiheesta.

Tänään, heti työviikon päätyttyä, töissä, takki niskassa, soitin Kaunomielelle ja ehdotin elämysmatkaa jonnekin vapaavalintaiseen kohteeseen. Joskus käymme tällaisella elämysmatkalla katsastuskonttorilla, autopesulassa, apteekissa tai Prismassa. Nyt Kaunomieli ehdotti Helene-elokuvaa, joka alkoikin sattumalta juuri sellaiseen aikaan, että selviydyttyämme kaupunnille ehdimme hitusen ruokkia itseämme paikassa, jonne Diivakin ihan sattumalta ilmestyi kaveriaan tapamaan, olimme teatterin penkeissä minuutilleen leffapelin loppumisen aikaan. Kosmiset linjat olivat suosiollisia tänään.

Helene oli visuaalinen ja kaunis elokuva, hieno suoritus Laura Birniltä, toki muiltakin näyttelijöiltä. Ehkä Birn ei mielessäni muuttunut kuitenkaan Heleneksi, koska hänen omakuvansa ovat niin muuttuneet häneksi itsekseen, että vähänkin erilaiset kasvot eivät vain omaksu sitä paikkaa. Erilainen leuka, Helene varmaan näytti vähän umpimielisemmältä ja itsepäisemmältä. Mutta hieno elokuva silti. Ja hieno taiteilija.



Helen pyysi 50 markkaa per taulu.




lauantai 18. tammikuuta 2020

Godspeed.

Joskus marraskuussa heitin kirveen kaivoon, hanskat tiskiin tai lusikan nurkkaan ruuanlaiton osalta. Mikään ei onnistunut. Kaikkeen menee liikaa mausteita, etenkin mustapippuria. Asiat ovat liian kypsiä tai raakoja, tai jotenkin vain epämiellyttäviä. Kun ei edes ollut ketään kelle kokkailla, lopetin homman sitten käytännössä kokonaan. Lakkasin ajattelemasta sitä. Laihduin muutaman kilon ja oloni oli muikea.

Jouluna laitoin jouluruuan, tontut auttoivat, ja se onnistui. Olin kiitollinen ja ymmärsin myös olla yrittämättä yhtään liikaa, pysyttelin ihan vain perusteissa.

Nyt sitten olen tilanteessa, jossa yksi sivupersoonistani, se hämäläinen ehtoisa emäntä, kahisuttelee essunhelmojaan hermostuneena. Lähipiirissä on Isäntämies, johon pitäisi tehdä vaikutus, osoittaa että kyllähän minä saan pyöräytettyä paistit ja piirakat ja muussit ja lisukkeet, ja aina meillä tuoksuu tuore pulla kun astuu sisään ovesta. Tunnistan tämän käyttäytymismallin aiemmilta kierroksilta. Bravuurini tuttavuuden alkuvaiheessa on lasagne.

No, tämä Isäntämies ehti varmoin ottein pyöräyttää minulle lasagnea jo ennen kuin itse tajusin suhteemme olevan edennyt lasagne-vaiheesen. Olen syönyt myös tortilloja, käsittämättömän hyvää lihamakaroonilaatikkoa, pitsaa, ylipäänsä melkein mitä vain mitä itsekin voisin tehdä, mutta jotenkin paljon helpommin ja paremmin ja toimitusvarmemmin. Hän jopa suorii astiat tiskikoneeseen tai kuivauskaappiin minua nopeammin.

Oma ruokakarmani on edelleenkin karmaiseva. Mikään ei onnistu. Edes juustoinen kinkkupiirakkani ei ole viime aikoina ollut taikavoimainen. Eikä edes jauhelihakeitto - valitsin siihen liian rasvaista lihaa ja laitoin liemeen liikaa lipstikaaa ja aivan kamalan paljon liikaa mustapippuria. Söimme sitä silti kohteliaan hiljaisuuden vallitessa. Seuraavana päivänä, lämmitettyäni keittoa lounaaksi, sain mahdollisesti lievän ruokamyrkytyksen. Tai ehkä se oli vain nöyryytyksen aiheuttama mielenjärkytys, joka sai elimistöni epävakaaseen tilaan.

Tämän jälkeen olen tyytynyt nöyrästi olemaan ruokahuollon vastaanottavana osapuolena. Hän keittää myös parempaa kahvia kuin minä. Tiedostan, että asialla on miellyttävät puolensa, ja tämä voisi olla ihan jopa tavoitetila, mutta geeniperimäni piehtaroi tuskissaan, vaikeroiden toteutumatta jäävää viettielämäänsä. Ehkä se emäntä ei oikein usko muiden sivupersoonieni kykyyn hurmata mies ylipäänsä, ja pelkää meidän muiden tumpeluuden takia homman sössiytyvän, mikä olisi hänen mielestään sääli, koska kyseessä on vihdoin sentään aito Isäntämies.

Nyt olen viritellyt loitsuja, että saisin jotain uinuvia kykyjäni heräteltyä. Tänään kestitsen luonani arvon naisia, ja aion ihan omin käsin tehdä foccaciaa sekä kukkakaalikeittoa. Tiedän asettavani heidät nyt riskivyöhykkeelle ja testiryhmäksi, mutta ehkä he tämän kestävät. Olen epäonnistunut keittiössä julkisesti ennenkin, minä ainakin kestän sen.

Päässäni soi näiden kolmen biisin mash-up.













perjantai 17. tammikuuta 2020

Älä elä vaisusti.

Olen katsonut Ensitreffit alttarilla -ohjelman Suomen tuotantokaudet läpi varmaankin keskimäärin 2,6 kertaa. Lisäksi Tanskan, Brittien, Ruotsin, Australian ja jenkkiversioista ne jotka olen saanut käsiini. Nyt sitten, lasten aikuistuttua, on tullut aika toteuttaa itseään ja unelmiaan. Määrätietoisesti heittäydyin poukkoilemaan oudosta tilanteesta toiseen ja olen nyt löytänyt itseni jokseenkin tällaista ohjelmaformaattia vastaavasta tilanteesta, yhdistettynä 1800-luvulla tapahtuneeseen kotikasvatukseeni harmonisen pahaenteisesti resonoivaan Maajussille morsiameen.

Olin kaino ja soveliaan epäluuloinen. Sitten hän kysyi "haluatko pelata kanssani vuoden -85 Trivial Pursuitia". Polveni vetelöityivät. Voitin sen erän, tottakai, ja seuraavankin, koska osasin ihan vain arvata mitkä olivat YK:n turvallisuusneuvoston vakituiset jäsenet vuonna -85. Olin siis jatkossa. Tästä riemastuneina emme keksineet tehdä muutakaan kuin varasimme tottakai yhteisen lyhykäisen reissun yli kuukauden päähän. Minkä jälkeen kului pari päivää ja löysin itseni työpäivän aamuna, silmänrajaussivellin kädessä täristen tuijottamassa kampauspöytäni peiliin silmät lautasina järkytyksestä. Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Tämän jälkeen ryhdistäydyin, totesin peilikuvalleni, että höpö höpö älä yritäkään väittää ettet ole saanut juuri mitä haluat/tarvitset/ansaitset ja piirtelin itselleni muikeat siipirajaukset.

Tämä on ollut erinomaisen miellyttävä asioiden käänne. Opin hänestä koko ajan asioita jotka vaikuttavat polvieni luotettavuuteen kannattelevina elementteinä. Jos minulle selviää, että hän on joskus aiemmin osallistunut Temptation Islandiin tai muuhun naimisiinmeno-ohjelmaan, yritän suhtautua asiaan sopivalla mielentyyneydellä. Meillä kaikillahan on menneisyytemme. Yritän kovasti olla sössimättä tätä.

Pääni on kuitenkin ollut hieman ylikierroksilla. Unohtelen asioita. Rautakapselini loppuivat, mikä saattaa myös vaikuttaa asioihin, kuten atopiaani, yleiseen mielialaani, liikkumisjaksamiseeni sekä muistiini. Ostin lisää kapseleita.

Päässäni on soinut tämä, hyvin lujaa, monta päivää:




sunnuntai 5. tammikuuta 2020

I feel like Elizabeth Taylor.

Terttu voi huonosti. Olen nähnyt tuon ilmiön ennenkin, silloin kun vielä olimme työkavereita, ja Terttu kärsi talvisin kylmästä ja kaamosmasennuksesta. Se tiputteli lehtensä, yhtä lukuunottamatta, ojenteli kiemuraisia jäseniään tuskaisena ja parkui kurjuuttaan. Silloin raahasin hänet paikan lämpimimpään komeroon - siihen missä UPS paahtoi ylikierroksilla tuottaen yli-inhimillisiä lämpötiloja, ja Terttu toipui kuoleman porteilta takaisin kevääseen.

Muutamia vuosia sitten Terttu tosiaan sai kenkää töistä, hänet siirrettiin roskakatokseen (eli hän myös joutui asunnottomaksi viran päätytty). Minä hankin käsiinin leipäveitsen sekä 2 leveäharteista miestä, katkaisin Tertun korkeimmat osat veitsellä nirhaten, tungin hänen valtavan latvustonsa ja kolera-altaan kokoisen altakasteluruukkuunsa ranskalaiseen ihmeautooni jossa oli valtavat jalkatilat takapenkillä, ja siirsin hänet kotiini.

Yhteiselomme on ollut miellyttävää, ainakin minun mielestä. Tällä hetkellä Terttu siis mielenosoituksellisesti kohauttelee olkiaan ja lehdet tipahtavat yksi kerrallaan pahaenteisesti kahadellen.

Nyt asumme kahden, ja luulen, että Terttu kärsii kaamosmasennuksen lisäksi seuranpuutteesta.

hJoulukuuseni, jonka jouduin pystyttämään ikkunan ulko- enkä sisäpuolelle allergiaoireideni takia (ja siinä pystytysvaiheessa pääsin myös esittelemään kirveenkäyttötaitojani kuusen alaoksia karsimalla, mikä selvästikin oli juuri se tilanne johon olin alitajuisesti meidät johdattanut koska selvästikin halusin tehdä lähtemättömän vaikutuksen asuntooni houkuttelemaani miespuoliseen kohdeyleisöön), on kaatunut tuulessa, ja aloin tänään miettiä, että kaatumisesta saattaa olla jo useampi päivä, ehkä viikko. En stressaa.

Perjantaina, töissä haaveilin olevani ulkona, viileässä tuulessa. Ja sitten vielä jaksoin mennä sinne, kävelin reippaasti mutta viipyellen nastakengissä ja pipossa, heijastinliivi rumasti vartaloni kaaria epämyötäillen kuun kelmeässä valossa ja leppeässä talvituulessa läheisen järven isomman pään ympäri. Siellä on paljon puita, oikeita isoja puita jotka hoitavat minua. Pienen järven keskelä on salmi, jossa silta, ja voin näppärästi valita lenkkireitikseni joko lyhyemmän 2,5 km:n rietin, mikä on oikein miellyttä saunanodotuslenkki tai pidemmän ja nautinnollisemman 6,5 km reitin. On uskomaton tunne kun oikeasti jaksaa liikkua.

Nyt tajuan vuosikaudet liikkuneeni aika lailla väkisin, koska olen vain ollut 20 vuotta aivan liian väsynyt. Todennäköisin syin tuomitsen syylliseksi tähän alhaiset ferritiiniarvoni. Alettuani syödä rautaa kesällä olen toipunut työn ja elämänkriisien aiheuttamista väsymyksistäni aina ihan vain kohtuullisesti lepäämällä. Olen jaksanut liikkua, eikä atooppinen ihokaan ole vaivannut erityisesti vaikka on talvi.

Poika II sanoi eilen jossain asiayhteydessä (pyörin nuoren parin kanssa koko päivän Haaparanta-Torniolla elämistämme nautiskellen, melkein päädyimme vielä katsomaan Frozenin yhdessä), että hänen äitiään ei voi luonnehtia sanalla "rento". Asiayhteys oli sellainen, että siitä käsitti minua ehkä voivan luonnehtia tuolla määreellä. Hämmennyin. Onkohan loputon takakireyteni vihdoin hellittämässä? Tai olenko onnistunut hämäämään Poikaa noin hyvin? Ei huono suoritus sekään.

Istuin takapenkillä ja näpläsin kännykkääni Pojan ajaessa kotiin, Diiva lauloi etupenkillä. Olen päässyt miellyttävästi palaamaan lapsen, tai ainakin teinin rooliin vielä sen pahemmin dementoitumatta. Poika kysyi maireasti autoon istuttuaan "Nooh, onko ollut kiva päivä?" Diivan kanssa huusimme molemmat lapsenäänisesti "Joo!!"

Ostin Ikeasta ihan itselleni ihan minua miellyttävän tyynyn ja viileän täkin. Muutaman syvän ison keittolautasen ja ison kahvimukin, lisää hyväksihavaittuja vesilaseja, vessaan paremman maton peittämään lattian kummalliset lähtemättömät tahrat, amppeliin sopivan kasvin, vessaharjoja, kuten aina, pyykkimustekalan. En mitään erityisen tarpeetonta. Se viileä täkki ainakin oli tarpeellinen. En ymmärrä, miksen tähän ikään mennessä ole aiemmin ostanut itselleni sopivaa täkkiä. Ei se niin vaikeaa ollut, vaikka takaraivossa vielä joku vähän kuiskuttaakin "Ei minun takia tarvitse vaivautua". Kyllä tarvitsee, tai ainakin saa.



Toinenkin, koska tämähän on mainio. Rakastuin vähän.